Aina joku kesken

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla Otava, 2015 238 sivua Omasta kirjahyllystä Millainen on hyvä romaani? Minusta yksinkertainen vastaus tähän hankalaan kysymykseen olisi tämä: Sellainen joka kulkee ärsyttämättä ja hankaamatta, päästää sisään ja saa uskomaan ihan kaiken sisältään. Laura Lehtolan viimevuotinen esikoinen, Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaanakin ollut  Pelkääjän paikalla on juuri tällainen. Jos kirjan lukee ikävässä flunssassa varsin väsyneenä eikä silti malta laskea kädestään, voi minun puolestani sanoa, että kirjailijan intentio on täyttynyt. Kirja on onnistunut siinä ikivaikeassa tehtävässä, että se kuljettaa lukijan mukanaan muualle. Onnittelut, Laura! Lehtolan esikoinen on tarttunut surulliseen aiheeseen legendaarisen Love Storyn hengessä: keskiössä ovat syöpään kuoleva nuori nainen ja rakastunut nuori pari. Mutta unohtakaa O’Neal ja harmaan romanttinen Central Park – tämä rakkaustarina maistuu aidolle Suomi-sairaskertomukselle. Aviomiehen

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan WSOY, 2016 392 sivua Pyydetty arvostelukappale Kirjahyllystäni löytyy parikin Riku Korhosta , mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut. Siitä huolimatta minulla on tieto, että Korhonen on loistava sanataitelija, syvällinen ja kiinnostava. On hän. Luin vuosia sitten Helsingin Sanomista Korhosen kolumnin auringon polttamista miehistä, Turun puliukoista. Tuo pieni, muistaakseni yhden palstan teksti pysäytti minut tunnelatauksellaan täysin. Se oli kaunis ja vilpitön ylistyskirjoitus miehille, joita kukaan ei taatusti muuten juhli. Kirjoitus sai kyyneleet silmiini ja minut lähettämään palautetta HS:lle. Palaute kulkeutui lehden toimesta kirjailijalle asti, ja sain häneltä henkilökohtaisen kiitoksen erään kirjailijalle kuulemma sumean vapun jälkeen. Hämmentävä kokemus lukijalle mutta ilmeisesti myös kirjailijallekin. Riku Korhonen tietää, miten sanoja käsitellään. Hänellä on kyky muovata arkisesta ylevää. Tehdä vaikkapa idiootista vaimon

Kirjabloggaajien jo perinteeksi muodostunut joulukalenteri avaa eteesi joka päivä luukullisen jouluisia kirjatunnelmia tai ihan mitä tahansa jouluista. Eilen Lukutoukan kulttuuriblogi julisti rohkeasti 13. päivää, ja huomenna on vuoro ihastella Satun luettuja . Tänään rapistellaan auki luukkua numero 14, onnennumeroani. Raps!  Nyt otetaan käteen paluulippu menneisyyteen ja kerron teille näin:  Etsin luukkua lapsuuden jouluun Vihreiden ja ruskeiden värien petiin Ajatuksiin, vaaleanpunaisiin kuin rosollin kermavaahto Rusinoiden ja pähkinöiden paratiisiin Malttamattomiin hetkiin luminuokkuvan puiston kainaloon Onnellisin olin kun en tiennyt vielä mitään Ei ollut petoksia joita kavahtaa Tontuilla punaiset huopatossut jos oikein kuvitteli Enkelikellon ääni poskella lämmin kuin äidin hymy Varo höpsö!  Liekit polttavat liian hitaan sormea Kultaiset torvet soittavat kattoa kohden ja  maas’ on hanki ja varpunen jouluaamuna Kuka poltti luukun 

Seppo Parkkinen:  Minna Canth Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016 Ohjaus: Kaisa Korhonen Orblinin tulkitsema taistelija Canth 53-vuotiaaksi elänyt 1800-luvun kirjallisuuden ja näyttämötaiteen kulttuurivaikuttaja Minna Canth on kohonnut suomalaisten naiskirjoittajien tuntemattomaksi sotilaaksi : Canth on modernin ajan ikoninen nainen, oman aikakautensa kiistelty teos, jolla oli luonnollisesti myös vihamiehiä. Nyt 2000-luvulla hänen mahtinsa on helppo tunnustaa, sillä hän oli rohkea visionääri, väsymätön taistelija ja aina heikompien puolella. Canthista on tullut kulttuurihelmi, josta kirjoittaminen on sama kuin koskisi Väinö Linnan alkuperäiseen Tuntemattomaan radikaalilla tavalla niin, että henkilöhahmojen ydin muuttuisi ratkaisevasti. Minna Canth eli kuitenkin aikakautena, josta kirjoittaminen on tänä päivänä monessakin mielessä kiehtovaa. Pääsin Kansallisteatterin ja Bonnierin kutsumana Bloggariklubin merkeissä katsomaan Canthin ensi-illan

Karin Ingrid Louise Ehrnrooth:  Hamburg blues Gummerus, 2015 522 sivua Lainattu kirjastosta Ensilumi on satanut, mutta se tuskin pysyy maassa päivää kauempaa. Se näyttää avuttomalta verrattuna kotimaan lumeen. Maa on lämmin, vaikka on marraskuu. Siellä täällä lumi peittää alppiruusupensaiden lehdet ja nurmikon. Puutarha näyttää laikukkaalta. Ihan kuin valtava friisiläislehmä tekisi siellä kuolemaa. (s. 37)  Joskus on kerta kaikkiaan sietämätöntä, kun tuntuu, että kirjailija on lainannut sinun maailmastasi. Me kaikki tiedämme, että lukeminen on (pahimmillaan ja parhaimmillaan) ilmainen matka omaan sisimpään, jossa monet meistä poteroisivat mieluiten yksin. Siellä omimmassa pimeydessä on vaikea kohdata joku toinen. Vaikkapa kirjailija. Vaikeaa, koska se on niin hämmentävää. Ja ihanaa. Kenraalin tytär Turusta, kuvataiteilija ja valokuvaaja Karin Ehrnrooth jätti kotikaupunkinsa 80-luvun alussa parikymppisenä ja lähti takki avoinna Hampuriin. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin erä

Markku Pääskynen: Sielut Tammi, 2015 254 sivua Lainattu kirjastosta On toukokuu ja tavallinen tiistaiaamu. Lapset lähtevät kotoa reppuineen, aikuiset kiirehtivät töihin. Kevät levittää varhaista valoaan itäiseen pikkukaupunkiin. Mutta päivästä ei tule tavallinen Aino ja Kristianille. Heidän Maija-tyttönsä ei koskaan ilmesty kouluun. Maija katoaa matkallaan, eikä kukaan tunnu tietävän   miten ja minne. Yhtäkkiä Maijaa ei vain ole enää missään. On kuin läheinen metsä olisi niellyt tytön. Markku Pääskysen tuotanto oli minulle entuudestaan täysin tuntematonta. Ilman ennakko-odotuksia tai taustatietoa lähdin Sielut -romaanin matkaan (Pääskysen kielen hienoudesta olin kyllä kuullut huhuja). Joskus nämä hetket ovat parhaimpia. Kun tie on uusi, tuttua ei ole mikään muu kuin kieli jolla kirja on kirjoitettu. Voi kulkea eteenpäin katsomatta taakseen. On yksin kirjan tehtävä kirittää askelia, antaa viedä tai olla viemättä. Romaanissa katsotaan yhden päivän ajan Ainon ja Krist

Helsingin kirjamessut 27.-30.10.2016 Joka kerran yhtä miellyttävä näky. Kirjamessut ovat mainio tapa hukata viikonlopun verran aikaa, mikäli sellaiseen ylelliseen tuhlailuun on tarvetta. Ikinä ei kello käy nimittäin niin huomaamatta kuin kirjamessuilla. Tänä vuonna olin sunnitellut tuhlaavani aikaa messuilla neljä kokonaista päivää (yrittäjähän voi päättää, milloin tekee töitään). No niin ja se siitä. Olosuhteiden pakosta pääsin messuille vain viikonloppuna ja perjantaina illaksi. Tunneista huolimatta en oikeastaan ehtinyt mitään. Nyt ihmettelenkin, olinko edes messuilla. Vilkaisu muistikirjaan kuitenkin osoittaa, että olin – tai joku oli. Ja kas, muutama uusi kirjakin katsoo minua syyttävästi tuolta tuolilta. Eivät mahdu kirjakaappiin. Perjantai Myöhäisen iltapäivän olin bloggarina kirjamessujen Anna-Kaari Hakkaraisen lukupiirissä (lue edellinen postaus). Hakkaraisen ympärillä leijuu jokin kiehtova aura, jonka vallassa jäin kirjailijan stimuloivaan seuraan kiinni.

KUN IDENTITEETTI RAKENTUU KATSEEN ALLA Pe 28.10.2016 klo 16 Se miten kirjailijan sisällä syntyy ratkaisevin impulssi uuteen kirjaan, on kiinnostanut minua kirjallisuustarinoissa aina. Se säkenöivä hetki, kun kirjailijan koko sisäinen maailma liikahtaa paikoiltaan ja murtuneista rakenteista alkaa versoa aihiota ensimmäiseen tai uuteen tarinaan. Mikä on se hetki? Ja mitä sitten tapahtuu? Kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen tänä syksynä ilmestynyt kolmas romaani Kristallipalatsi sai alkunsa Sami Lukkarisen taidenäyttelyssä Galleria Forsblomissa , kertoi kirjailija meille perjantaina Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Messuhallin auditorioon oli kokoontunut pieni mutta energisesti keskusteleva joukko. Virallinen lukupiiriedustaja tuokiossa oli Espoonlahden elokuva- & lukupiiri , ja Tammen kustantamon puolesta keskustelun aloitti kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju . Itse lupauduin lukupiiritapahtuman bloggariksi, sillä minusta tämä kirja ansaitsee

Miika Nousiainen: Juurihoito Otava, 2016 332 sivua Lainattu kirjastosta Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa. Se on ainoa opetus, jonka muistan isältäni. Ja tottahan se on. Noin hyvä alkuasetelma olisi tappelussa enemmän kuin puoli voittoa. (s. 9) Joskus kirjassa riittävät hyvät opetukset ja kevyt muistijälki, jonka lukeminen jonnekin aivojen empatiasopukoihin jättää. Joka ainutta lukemaansa kirjaa ei jaksa analysoida pitkään, eikä jokaisen kirjan painolastia yksinkertaisesti pysty kannattelemaan mielen varastoissa loputtomiin jos viikkojakaan. Lukijat tarvitsevat reippaita ja lepsukoita hyvänmielenkirjoja. Siksi on kirjailijoita kuten Nousiaisen Miika . Nousiaisen uusin Juurihoito on kertomus juuriaan etsivästä, eronneesta mainosmies Pekasta, jonka seikkailu kohti uutta – tai ensimmäistä – minuutta alkaa sattumalta hammaslääkäri Eskon tuolista. Kun on ensimmäiset 40 vuotta kuvitellut olevansa isänsä pienenä julmasti hylkäämä ainoa lapsi ja kun tämä perus