torstai 20. heinäkuuta 2017

Kun maistuu kielessä aika

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos, 2017
188 sivua
Lainattu kirjastosta


Kun Pertti Lassilan kirjoihin käy käsiksi, kannattaa unohtaa hoppuilu, hillitön pyrkiminen jonnekin. Kohti kirjan loppua toki mutta ei ole mikään kiire. Lassila kirjoittaa kuin mennyt maailma olisi edelleen läsnä, harsomaisena viittana harteilla, huokaus korvan takana, digitaalinen tiktak häipyy ja kaappikello alkaa naksuttaa. Kun Lassila kirjoittaa, on aina kesä, talvellakin. Raukea, nautinnollisesti venyttelevä kesä.

Armain aika, Finlandia-ehdokkaaksikin kohonnut Pertti Lassilan edellinen romaani, oli sykähdyttävä tuttavuus. Rakastuin heti. Vaikkei minuun aivan ensimmäisenä rauhallinen tekstilaji tehoakaan, Lassilan laveeraamassa maailmassa on jotakin sellaista, mikä saa miltei kyyneleen silmäkulmaan. Saa kaipaamaan aikaa, jota ei ole, jossa ei itse ole voinut olla mukana.

Juuri ilmestynyt Kesän kerran mentyä ei tästä poikkea, vaikka Armaimmalle ajalle se kuitenkin minun mittatikullani häviää. Nyt on siirrytty Hankoon, pitsihuviloiden ja valkoisen kesän kaupunkiin ja vuoteen 1916. Elsa on töissä Belvedere-ravintolassa tarjoilijana. Kesäkausi lähenee loppuaan, ja eräänä päivänä tytön reitille astuu Einar-niminen nuori mies. Lopputarina on jo monta kertaa taiteessa ennenkin kirjoitettu. Syntyy Taimi-vauva, jonka elämä keskittyy myös Hankoon, kunnes toinen maailmansota muuttaa kaiken.

Ainekset yllä saattaisivat synnyttää yksityiskohtien täytteisen lukuromaanin uuden ajan rannikko-Suomesta, vähän enemmän sellaisen kuin Katja Kallion samaan kaupunkiin sijoittuva Säkenöivät hetket, mutta Lassila muovaa Taimin tarinasta eteeristä, rauhassa etenevää kerrontaa. Ei dialogia, ei räiskintää, ei tarkkoja kuvauksia sodasta ja sen hirveyksistä. Kesän kerran mentyä katsoo ihmiseen, sisälle mietteisiin, ajan käsitteeseen ja rakentaa raameja yhden naisen elämälle. Taimi kasvaa isättömänä ja myös lopulta äidittömänä hauraaksi mutta päättäväiseksi naiseksi, joka ei tyydy siihen mitä elämä sattuu jakamaan. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa sitä, ettei tunne juuriaan. Minäkuvasta puuttuu astinlauta. Rakkaus äitiin on kuitenkin aina jossakin mielen sopukoissa:

Kukat puutarhassa ja lokit ja pääskyt taivaalla olivat silloinkin, kun äiti eli ja katseli. Näkikö hän ne samalla tavalla kuin minä, koska ne ovat samanlaisia, vaikka eivät samoja. Näkikö hän, miten meri siinsi, ja kuunteli aallokon loisketta luotoihin, kun käveli rannoilla kesäpäivin. Ajatteliko hän samoja ajatuksia kuin minä. Mitä hän minulle puhui, kertoi ja näytti, mikä oli parasta, minkä hän tiesi ja tahtoi lapselle, mutta lapsi unohti sen, mitä kukaan muu ei voinut antaa. (s. 51-52)

Kielen herttainen naiivius ja lauseiden vanhentunut sanajärjestys siirtävät ajatukset pakostakin lähes sadan vuoden päähän tai Suomi-filmin kulta-aikaan. Lassilan teksti maistuu pumpulimekoilta ja naisten kesävalossa lainehtivilta hiuksilta. Sota ei Taimia poliittisesti kiinnosta, vaikka sen vaikutukset näkyvät kaikkialla, niin Hangossa kuin Helsingissäkin, jonne tyttö on muuttanut opintojen perässä. Taimi on kuin irti ajastaan, jota pakon vuoksi joutuu elämään.

Lassilan romaanien hienous lieneekin juuri kielen vanhahtavuudessa, sen viattomuudessa. Nyt ei piirretä Westön tavoin vahvaa epookkia, mutta siitä huolimatta Lassilan kirjoilla on vahva menneen ajan nostalginen leima. Jo nimikin, Kesän kerran mentyä, vihjaa tähän.

Lassilan tyyliin joko sulaa tai sitten ei. Vaikka Armain aika vaikutti itseeni vahvemmin, Kesän kerran mentyä lunasti odotukset: kirjailija ei ole luopunut ominaispiirteistään, kielestä jossa maistuu aika.

Muistot eivät ole haalistuneiden valokuvien kaltaisia, joihin aika on pysähtynyt ja ihmiset kivettyneet kuin trilobiitit kaupungintalon portaissa. Muistoilla on mielessä tilansa, jossa värit, tuoksut, maut, tunteet ja toivo vihannoivat kuin kukat ja puut Eedenin puutarhassa eikä aika, joka vie lapsuuden, nuoruuden ja voiman vuodet ja painaa jo vanhuuteen, voi niitä kuihduttaa. (s. 114)

1 kommentti:

  1. Kiitos postauksesta ja kiitos hyvästä lukuvinkistä. Täytyy myöntää että en ole lukenut yhtään Lassilaa, mutta nyt innostuin tästä. - Hyvää kesän jatkoa!

    VastaaPoista