sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Saariston mysteeri

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017
247 sivua
Lainattu kirjastosta

Lintulauta hiljeni, kun kettu hiipi pihaan. 
    […]
    Kettu katsoi Auraa, Aura kettua. Se näytti tulenliekiltä talvipäivän kaatuvassa valossa, pihahangelle sytytetyltä nuotiolta. Kurkussa ja rinnassa oli valkoista peitinkarvaa, korvanpäissä mustaa. Häntä oli alaspäinen ja tuuhea. Sitten se kohotti kuononsa kohti taivasta ja päästi säröilevän ulvahduksen. Vastarannat heräsivät. Jään yli kiiri vahtikoirien voimakas haukunta.
(s. 30)

Aura ja Henri ovat Helsingistä saaristoon muuttanut nuoripari, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Aura tekee väitöskirjaa astronomiasta, Henri on töissä kaupungissa ja näin pidempiäkin aikoja pois Kettusaarelta. Aura haaveilee hiekkarannasta, jonka he aikovat talkoovoimin toteuttaa omaan rantaan. Saaristo ja vanha pappila, jota pariskunta asuttaa, on idylli, mutta vuodenajat mullistavat maisemaa isommin kuin mihin kaupungissa on tottunut; luonto on läsnä aivan kodin kuistilla asti. Kaikki saaristolaiset eivät myöskään tunnu kaipaavan kaupunkilaisia mailleen. Idylli murtuu pikku hiljaa. Mitä kevät ja jäiden murtuminen tekevät Auran ja Henrin unelmille?

Jarkko Volasen esikoinen Hiekankantajat on taianomainen, uhkaavasti kuiskiva kertomus rakkaudesta, luonnosta ja ketunpoikasista. Se ei ole suurieleinen jännitystarina vaan luonnonvoimien armoille kirjoitettu kertomus toiveista ja odotuksista, menetyksestä ja uudesta mahdollisuudesta. Se sivuaa magiaa, elää realismista. Volasen kieli kuljettaa lukijan suoraan saareen, natisevaan puutaloon, jossa Aura yrittää selvitä talvesta.

Miljöö on helppo aistia. Kaikki meren, tuulen ja puiden tuoma äänimaailma piirtyy lukijan sisälle. Mutta uhka vaanii koko ajan jossakin. Sillä on monta olomuotoa: saariston epäluuloiset asukkaat, sään ailahdukset, meren kantamat äänet, ketut jotka katoavat saarelta ja löytyvät nyljettyinä, Auran uusi ystävä saaristopastori Camilla tai jopa saarella vieraileva Auran sisko Tiina. 

On vaikea osoittaa pelkästään kohtauksilla, miten Volanen saa kiristävän tunnelman aikaan, niin taitavan pieniä eleet ovat. Tietoisuus siitä että jotakin voi kohta sattua, seuraa varjona perässä. Jännitettä luodaan toki perinteisinkin keinoin rasahtavilla risukoilla, havunneulasten, käpyjen ropinalla, naapurin koirien äkillisellä vauhkoontumisella tai vanhan talon ikkunoilla, jotka myrskyssä aukeavat äkisti. Volanen käyttää niitä kuitenkin osoittaakseen, miten herkkä kivitalojen paksujen seinien sisällä kasvanut ihminen loppujen lopuksi on, kun luonnon on voinut sulkea pois arjestaan. Saari elää omaa elämäänsä ja vähät välittää Auran herkkämielisyydestä. Saaresta tulee vankila, jos siellä ajattelee kuin kaupunkilainen, oppii Aurakin kesän myötä.

Hiekankantajat on metafora. Kun hiekkaa kasaa rantaan, vievät aallot aina omansa. Kasaaminen on lähes loputonta. Niin tässäkin tarinassa, joka kulkee kahta aikatasoa: talvea ja tulevaa loppukesää, kun hiekankantajien työtä juhlitaan venetsialaisilla elokuun vaihtuessa syksyyn.

Aura nappaa lapion maasta ja seuraa ilmavirtoja. Hän siirtää hiekkaa halkeamien päälle, mutta hiekanjyvät eivät tahdo pysyä aloillaan. Lapiolla on hyvä taputtaa hiekkaa tiiviimmin maata vasten, mutta halkeamat vain syvenevät, repivät rantaa auki. Aura kauhoo vettä rannalle. Märkä sitoo vain hetken, sillä aurinko ja tuuli kuivaavat hiekkaa nopeammin kuin Aura ehtii sitä kastella. On kiihdytettävä tahtia. (s. 190)

Hiekankantajat on Auran tarina, Henrillä on parisuhteessa vain ohut sivurooli. Puhtaaksi parisuhderomaaniksi kirjaa on siksi vaikea nimetä. Auran kiintymys ketunpoikasiin nousee toiseksi merkittäväksi kuvaksi hiekkarannan ohella – nämä molemmat elementit ovat vain Auran näkökulmassa. Paljastamatta kuitenkaan Volasen hienon tarinan yksityiskohtia ei niistä sen enempää. Hiekankantajat myös kiehtova saaristokuvaus, jossa lokit kirkuvat ja rantakivet keräävät katkenneita kaislankappaleita kainaloihinsa. Maisemaa voi lähes käsin koskettaa; Volasen kynänjälki kiehtoo. Se on kuin elokuva, jota ei vielä ole tehty.

Tämä romaani on ehdoton suositus niille, jotka ovat viettäneet joskus aikaa saaristossa ja ovat tulleet sinuiksi sen äänien kanssa. He löytävät kirjasta kyllä omansa. 

15 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa tunnelmaltaan kiehtovalta. Saaristo on tullut elämääni mieheni myötä ja lapsena järvimaisemiin tottuneelle otti aikansa tottua. Nyt saaristo on vienyt sydämeni. Meidänkin saaressa on näkynyt kettuja. Taidanpa ottaa tämän sinne kesälukemiseksi. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en saariston talvea tunne, olen ollut saaristossa vain sellainen onnellinen kesälapsi, joten talven kuvaus uutta ja mielenkiintoista. Musta tämä oli hieno esikoinen kyllä, minun makuuni!

      Poista
  2. Vaikuttaapa kiinnostavalta teokselta! Saaristo ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kiehtoo minua joka tapauksessa.

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa kiehtovalta. Laitanpa korvan taakse.

    VastaaPoista
  4. Oih, kylläpä osaat ladata odotuksia! Mielenkiintoisia asetelmia, ja mielikuvitukseni spekuloi niitä salamannopeasti vielä vähän lisää ;-) Listalle siis, tämä lupaavan kuuloinen kirja.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaapa kiinnostavalta kirjalta, kerroit siitä hyvin innostavasti ja elävästi! Samastuin jotenkin ihan täysin tuohon hiekan kantamiseen, hiekkarannan rakennus on tuttua puuhaa!

    VastaaPoista
  6. Kuulostaa kiehtovalta. Saaristosta tulee ensimmäisenä mieleen kauniit maisemat ja kylmä tuuli.

    VastaaPoista
  7. Hienosti ja kiinnostavasti kirjoitat tästä. Luonto ja luonnonkuvaus ovat sitaateista päätellen upeita. Saaristo ja meri ovat minulle sisämaan kasvatille outoja miljöitä. Taidanpa varata kesälukemiseksi.

    VastaaPoista
  8. Luin tämän vähän aikaa sitten, arviota en ole vielä ehtinyt kirjoittaa. Alun julman kettukohtauksen jälkeen kirja oli minulle sen verran pelottava että olin epämiellyttävällä tavalla varuillani sitä lukiessani. Jännite oli siis minulle vääränlainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei niin totta! Jännite oli kyllä outo tässä kirjassa, ja hieman mietinkin moittia sitä, että se latasi turhia odotuksia, sillä dekkarihan tämä kirja ei ole. Mutta sitten ajattelin, että jos esikoiskirjailija pystyy tähän, en moiti. Saahan sitä välillä kiusata lukijaa. Kirjan siis voi lukea suosiolla loppuun. :-)

      Poista
  9. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Minusta hienovaraisesti uhan tuntua rakentavat kirjat ovat monesti paljon jännittävämpiä kuin suoraviivaisempia keinoja käyttävät. Sama pätee elokuviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näin on! Ehkä Volasen oli tarkoitus tällä romaanilla kuvata sitä nimeämätöntä uhkaa, mitä me ihmiset usein uuden ja vieraan edessä tunnemme ilman suurempaa syytä. Nyt kun jälikäteen ajatteln, pidän tästä kirjasta yhä enemmän, koska se on kovin omanlaisensa. Ja pidän siitä miten Volanen miehenä osaa kuvata naisena olemista - uskottavasti.

      Poista
  10. Kirjoitatpa kauniisti ja onpa kirjalla myös viehättävä kansi! Minä en ollut tästä teoksesta kuullutkaan, mutta saaristoteema vetoaa välittömästi. Tekstisi vertauskuvat ovat myös niin miellyttäviä, että laitan tämän samantien kirjaston varauslistalle muistiin. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on tietenkin taitavan Elinan Warstan... Mutta noi hiekkakököt eivät kuulu siihen. :-D Mahtavaa että Volanen saa lisää lukijoita! Turhan vähän huomiota saanut esikoinen mielestäni. Toivottavasti tykkäät, vaikka uskon että kirja voi jakaa mielipiteet, juuri koska... no enpäs sanokaan enempää. :-)

      Poista