tiistai 25. huhtikuuta 2017

Nainen, joka syntyi sota sisällään

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava, 2017
380 sivua
Omasta kirjahyllystä

Yhtäkkiä Duplessis kysyi: haluatko nähdä Lontoon.
    Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. Yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään. Vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru.
    Mistään ei huomannut että he liikkuivat kun yö kantoi heitä kaulassaan.
    Duplessis ojensi kätensä ja kopeloi renkaaseen sidottuja nyyttejä. Suolalihaa oli vielä, samoin leipää ja kuivattuja hedelmiä ja sardiinipurkkeja. Pullo viiniä saisi riittää; vettä oli jäljellä runsaasti.
    Haluatko nähdä Lontoon. Kuin olisi kysynyt että haluatko kulauksen vettä tai kiikarit lainaksi.

Katja Kallion ääni on rauhallisen pehmeä, ja silmäni painuvat kiinni. Vieressäni istuva vanhempi herrasmies on myös sulkenut silmänsä. Maanantai-illan kultainen aurinko ei pääse enää sisälle, mutta salin täydellinen hiljaisuus vihjaa, että valo on vielä ulkona. Pöydällä Kallion vieressä on kimppu keltaisia tulppaaneja.

Olen Lapinlahden sairaalan auditoriossa. On maanantai 24.4. Kirjailija lukee tunnin verran Amandasta, Duplessis’sta ja Pariisista, joka on kuuma pätsi. Kun hän muutaman kerran vaihtaa lukemaansa kohtaa kirjassa, alustaa hieman mihin siirtyy, avaan räpytellen raskaat luomeni; on kuin olisin nukkunut vaikka olen elänyt, juuri ollut kuumailmapallossa ja matkalla Åland-aluksella Seilin saarelle Kallion äänen kannattelemana.

Tajuan, että Yön kantaja on kirja, jota tulee ehdottomasti lukea ääneen. Se on romaani huokauksia täynnä, sen kielellinen rikkaus ja pitsimäinen sirous nousevat keveänä kuin tuo kuumailmapallo, kun kirjan sanoja lausutaan ääneen. Mieli siirtyy niihin maisemiin eikä tahtoisi sieltä kuunaan pois.

Kallion uusin romaani kertoo vuosina 1864–1918 eläneestä Amanda Fredrika Aaltosesta, joka oli aikansa sopeutumaton, irtolaisnainen. Tuolloin jo se oli riittävä rikos joutua tuomituksi vankilaan, minne Amanda Kallion mukaan joutuikin parisenkymmentä kertaa. Siis alle 26-vuotiaana, jolloin hänet viimein tuomittiin loppuelämäkseen Turun edustalle Seilin saarelle, naisten mielisairaalaan. Diagnoosi oli insania epileptica menstrualis.

Yön kantaja ei ole kuitenkaan Amandan elämänkerta vaan Kallion huimaavan kaunista fiktiota. Millainen Amanda todellisuudessa oli, sitä tuskin tietää enää kukaan. Pohjan kertomukselleen Kallio on saanut Amandan sairaalaraporteista ja virallisista dokumenteista, jotka kirjailija hankki lopulta käsiinsä etsittyään muuta tietoa Seilin sairaalan vaiheista. Kallio oli nimittäin kirjoittamassa aivan toista romaania, itsenäistä jatkoa edelliselle romaanilleen Säkenöivät hetket, kun lause erään historiantutkijan raportissa pysäytti hänet kokonaan: maininta Amanda Aaltosesta, joka väitti purjehtineensa kuumailmapallolla Pariisiin.

Näin Amanda astui määrätietoisen röyhkeästi Kallion elämään ja muutti kaiken. Tästä kohtaamisesta kasvoi ehkä tämän vuoden herkin, vahvoin, omintakeisin ja kaunein – tai ei, sanon suoraan: paras kotimainen romaani.

Amanda Aaltonen ei ollut Katja Kallion tulkinnan mukaan hullu. Sopeutumaton hän kyllä oli, eikä siksi päässyt helpolla. Alistuminen on Kallion mukaan tarpeellista meille jokaiselle aina jossakin määrin, silloin kun toimimme osana yhteisöä tai yhteiskuntaa.

1800-luku oli aikaa ennen teollistumista, yksinkertaisten asioiden kautta, kun sinne katsoo nyt 2000-luvun silmin. Oli kovin hankalaa olla poikkeava. Oli kovin hankalaa olla nainen. Vapaita suhteita, jalkavaimoutta ei ollut, koska nainen oli jotakin vain suhteessa mieheen. Ja sen suhteen oli parasta olla kunniallinen. Kun Amanda lyöttäytyy ranskalaisen ilmailija Duplessis’n seuraan, hän naulaa hulluuden arkkuunsa ensimmäisen naulan.

Mutta Amanda haluaa vain lentää. Ei ainoastaan Duplessis’n kuumailmapallolla Pariisiin vaan lentää vailla sosiaalisia kahleita, jotka määritellään aina ulkopuolelta. Amanda on väärinymmärretty, aikaansa edellä oleva nainen, jonka kohtalo on mielisairaalan terveempien potilaiden siipi. Sairaalassa hänen ainoa lentonsa on vapaakävelijän rooli, olosuhteet huomioon ottaen suuri pyrähdys sekin.

Saaren tiukan hierarkisessa yhteisössä Amandan villi luonne kapenee. Häntä moukaroidaan muottiin, ja uskallan väittää, että sinne Kallio saa Amandan lopulta tungettuakin. Se on tarinan traagisinta ja sittenkin kauneinta antia. Vain rakkauden tähden, jonkinlaisen kiintymisen ja ymmärretyksi tulemisen kaipuun vuoksi Amanda yrittää sen minkä osaa. Hänen lentämisensä on loppujen lopuksi pelkkää rakkaudennälkää, halua tulla hyväksytyksi.

Jos Amanda lukisi tämän romaanin, hänen taivaallinen sydämensä pakahtuisi. Kallion jokainen lause tekee hahmolleen kunniaa; käsi nousee lippaan, jalat antavat selälle suoran ryhdin. Se lämpö ja kiintymys, mitä kirjailija on tuntenut Amandaansa kohtaa, kuorruttaa jokaisen särkevän, hellän sanan.

Pyrähdyksellään hän sai karistettua katseet yltään. Sydän muisti että tällä tavoin sitä kuului takoa kun päästiin itsekseen kuljeskelemaan. Ilma oli lämmintä ja pehmoista, sillä oli nukkapeite. Joka puolella leijaili kaikenlaista valkoista hahtuvaa, tiiran untuvia, voikukan siemeniä ja sireenin ja omenankukan terälehtiä. Tuoksui ja surisi ja puut ja taivas olivat yhtä liverrystä. Oli västäräkkejä ja tiaisia ja peippoja. Nurmella riihen ja Malmin talon välissä hyppeli rastas, sievä ja kiiltävä kuin uusi hansikas. (s. 142–143)

Minäkin haluan rakastaa Amandaa, joka takoo Seilin kallioita ja yrittää selviytyä. Minäkin haluan yhtäkkiä, että Amanda voittaa. Haluan että hän nousee näiltä kirjan sivuilta kuin Feeniks-lintu tuhkasta, haluan että hän näyttää kaikille, pääsee pois vankilasta, josta kukaan ei lähde kotiin, minä haluan että Amandalla on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi, rakastetuksi juuri sellaisena tuittupäänä kuin hän on. Minä haluan, että sorrettuna hän on yhtä arvokas kuin sortajansa tai lääkintöhallituksen virkamiehet, jotka fataalilla leimallansa merkitsevät Amandan hulluksi.

Ei hän ole. Amanda on sinä, minä, me kaikki naiset, miehet, erilaiset, normaalit, toisenlaiset, sopeutumattomat, joilla on sota sisällään ja anovat kädet. Amanda on ystäväni, pimeä puoleni, valoisa puoleni, pelkoni, uskoni, kaikki se mikä minulta on otettu pois ilman lupaa.

Kallion sanat polkevat täydellisesti soljuvassa virrassa. Runsaissa lauseissa ei ole mitään likaa. Kaikilla oma absoluuttinen paikkansa olla ja kaunistella. Poikkeuksellisen hohtavat kielikuvat pysäyttävät: helle painaa peukalon kasvoille, sairaalan äänet ovat ruhjeita päivän hiljaisuudessa, letti painaa selkää raskaana kuin ruosteinen kettinki, silmät pusertuvat kiinni niin tiukkaan että ripset katoavat näkyvistä kuin sittiäinen seinän rakoseen; huonekalutkin huohottavat ja hikoilevat ja kompuroivat kuumuudessa. Kieli saa tarinan maistumaan surulta ja kaiholta; tarina saa kielen jännittymään ja värisemään. Että jollakin on ollut ehkä jokin tämänlainen elämä. Ei juuri tämä, mutta kuitenkin. Lentämisen halu ja murskatuksi tulemisen kohtalo.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin vaikuttavaa. En halua pitkään aikaan lukea mitään näin vaikuttavaa. Tämä on minun palkittuni.

Ja yhtäkkiä hän luulee käsittävänsä koko elämänsä kuin unen, yhtä yksityiskohtaisen ja kerta kaikkiaan kaikkialle ulottuvan nerokkaan rakennelman. Luomus on niin suunnaton ja niin selkeä, niin kaunis ja järkevä, että hän nauraa ääneen. Mutta sekunnissa hän unohtaa mitä on mukamas ollut ymmärtävinään, ja eksyy entistä pahemmin elämänsä kulkukelvottomaan ryteikköön. Mistä siinä oli kyse? Kenestä? (s. 352)

10 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta. Tämän kirjan haluan kyllä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on myös kovin surullinen, Anneli. Ehkei juuri nyt parasta piristystä elämääsi, mutta tiedät kuka olisi tästä kyllä pitänyt. <3

      Poista
  2. No huhhuh.
    (Luin vain sieltä täältä kun kirja odottaa vielä vuoroaan ja tunnen tuo kuvailemasi täysi rikkaus täytyy kokea vähän myöhemmin, ettei se sekoitu omaan kirjoittamiseen, mutta silti, huhhuh.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh huh, sinne vaan, Helmi. :-) Tämä nyt kolahti minuun kovasti, olen jotenkin lumoutunut Kallion kielestä, joka on siroa ja sympaattista yhtä aikaa. Amandaa pääsi niin lähelle...

      Poista
  3. Kirjoititpa tästä ihanasta kirjasta valloittavasti ja olisipa ollut ihanaa päästä tuonne lukutilaisuuteen. Yön kantaja oli kyllä vaikuttava kirja sekä tarinaltaan että kieleltään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että olemme yksimielisiä! :-D Oli pikkasen vaikeaa aloittaa tämän jälkeen seuraavaa kirjaa, niinpä aloitin kolmea...

      Poista
  4. Olen avautunut tästä kirjasta omassa blogissani ja kaikkialla muuallakin. Se on ollut kevään parhaita romaaneja. Eniten olen yllättynyt siitä, että aiemmin lukemani Kallio on kirjoittanut tällaisen romaanin! Aivan mahtavaa.

    P.S. Oliko Pariisi kuuma pötsi vai sittenkin pätsi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä kyllä on ollut!
      Hahaa, spottasit kirjoitusvirheen; kyllä mun aivot lukivat siinä koko ajan pätsi, vaikka näköjään pötsi siellä nökötti. Korjasin sen, kiitos Kirsi! (kielenhuoltajan painajainen löytää OMASTA tekstistään kirjoitusvirheitä)

      Poista
  5. Voi käääk, sä oot ihastunut tähän ihan hiusjuuriasi myöten! Ihanaa, kun löytyy kirja, joka tuntuu tuolta <3 Minäkin pidin tästä, erityisesti juuri noista kielikuvista, jotka olivat tosiaan hätkähdyttävän hienoja ja tuoreita. Varmaa kerrontaa, hiottua kieltä, levollistakin.

    VastaaPoista