keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Luontokirjahaaste 22.3.2017

Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa
Maahenki, 2010
Lainattu kirjastosta

Heinäkuun koittaessa supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvi-kortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä.
    Torppa rapistui, katto vuoti monesta kohdasta ja lopulta se petti. (s. 33)

Kirjablogi Oksan hyllyltä ihastutti ihanalla ideallaan: LUMOAVA LUONTO -luontokirjahaasteellaan tänään, maailman vesipäivänä. Kuinka usein sitä tuleekaan luettua perinteistä luontokirjaa? Itselläni lukeminen rajoittuu Vuoden luontokuva -kirjasarjan katseluun, sillä koen luonnon ennen kaikkea kuvina ja visuaalisena elämyksenä.

Sitten minulla on tämä outo viehtymys autioituneisiin taloihin, varsinkin koteihin. En koe sitä niinkään urban explorer -hengessä, en halua koluta Euroopan hylättyjä linnoja ja tehtaita, mutta jokainen metsän huomaan yksin jätetty mökki saa minut kurkistamaan ikkunasta vähintään mielikuvituksissani.

Kai Fagerströmin ja Heikki Willamon taianomaisilla valokuvilla koristeltu ja Willamon tekstittämä luontokirja Viimeiset vieraat hiipii autioituneisiin taloihin ja torppiin tutustumaan niiden uusiin, pörröisiin asukkaisiin. Lähes lyyristä ja haikeaa tekstiä rytmittävät Risto Rasan pienet, kuvankauniit runot. Kokonaisuus on lämpöisellä tavalla surumielinen ja niin rauhoittava, että kirja on täydellinen yöpöytäkirja. Muutama sivu ennen nukkumaanmenoa ja horrosmaiset yöunet on luvassa. Willamon kieli kulkee autioituneiden lautaseinien sisälle, katsoo sisään muuttanutta luontoa suoraan silmiin, mäyriä, hiiriä, ketunpoikasia ja toisinaan nukkuu pimeässä yössä luonnon vääjäämättä eteenpäin soljuvassa, tummassa kyljessä.

Torkahdan välillä kevyeen unenhorteeseen, mutta nukkumisesta ei tule mitään. Kuulen kaikenlaisia ääniä, pari kertaa tunnen jonkun hipaisevan kasvojani.
   Lopulta pimeys muuttuu hämäräksi, ja huone alkaa saada takaisin yksityiskohtiaan. Nurkkaan ilmestyy uunin pyöreä kylki, seinille repeytyneet tapetit. Ikkunoista avautuu taas järvimaisema, joka kohta kylpee nousevan auringon sytyttämissä väreissä. Horteisesta yöstä on vain muutama tunti, mutta se tuntuu jo kaukaiselta muistolta.
(s. 92)

Kun ihmiset muuttavat pois tai hylkäävät kuka mistäkin syystä talonsa – oman kotinsa – metsän keskelle, tulee siitä pikku hiljaa metsän väen uusi temmellyskenttä. Taloihin jää merkkejä sen edellisistä asukkaista: pulloja ikkunalaudalle, herätyskello pöydälle, kampa, ehkä kenkäparikin. Vuosien saatossa tapetit kiertyvät kulmistaan rullalle ja valuvat sitten valittaen kohti pölystä ja uusien asukkien sisään kantamasta tomusta peittynyttä lattiaa. Uudenlaiset äänet kuiskivat huoneissa. Narisee, rapisee, vikisee, tuhisee ja suhahtaa. Luonto on asettunut taloksi; ihminen on enää vain häilyvä varjo jossakin nurkkaan unohdetun tuolin kupeessa.

Willamo ei mene tekstissään niinkään siihen, kuka taloissa on asunut, mitä asukkaalle on tapahtunut tai miksi talo on hylätty. Tämä on todellakin kirja luonnosta. Willamo tietää kertoa kuitenkin pari tarinaa, väläyttää vaikkapa yksinäisen Luutamummon historiaa sen verran, että selkäpiitä hieman karmii. Elämä on läsnä aina siellä, mihin ihmisen tavaroita jää ja sanoja syntyy. Mutta mäyrät myllertävät uutta kotiaan, puut puskevat versojaan seinän viertä, linnut rakentavat katonrajaan rauhaisaa pesää.

Viimeiset vieraat on häkellyttävän kaunis kirja. Tummat, sateenharmaat valokuvat puhuvat samaa kieltä kuin teksti. Nämä kuvat välittävät aikaa paremmin kuin mitään muuta. Aikaa ja sen kulumista. Fagerströmin ja Willamon luontokuvat tavoittavat sielusta jotakin sellaista mikä ravistelee katsojansa pois tästä kaupunkiarjesta, kohti hyvänlaatuista yksinäisyyttä. Olo on silti hutera, kuin katsoisi toisen kuihtunutta elämää salaa verhon takaa. Mutta sitten tuntuu turvalliselta, kun ketunpoikasen katse on viaton ja täynnä oikeutta olla viimeinen toivottu vieras.

        
        Jos olet onnekas,
        kuulet naakan laulavan
        kivisistä nuoteista.
                             Risto Rasa


4 kommenttia:

  1. Upean näköinen kirja, jossa on kiinnostava aihe. Tämän haluan ehdottomasti lukea itsekin. Ja vielä Risto Rasan runoja - luin niitä joskus vuosia sitten, ja tykkäsin kovasti, vaikken muutoin runoja luekaan. Kivaa, että osallistuit haasteeseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain, haasteesi oli niin mukava, semminkin kun olin juuri sattunut lainaamaan tämän ihastuttavan kirjan! Risto Rasan runoja etsiessäni törmäsin tähän kirjaan, ja sain säväyksen heti kun luin kirjan aiheesta. Autiotalot puhuttelevat jotakin outoa, pimeää puolta itsessäni, mutta tavallaan tämä kirja on kuitenkin valoisa. Olen katsonut Fagerströmin eläinkuvia netissä; siellä ne ovat vielä ehkä paremmin esillä kuin tässä kirjassa. Willamon tyyli kirjoittaa on jotenkin kiehtova; tuli tunne, että tämän ihmisen haluaisin joskus tavata. :-)

      Poista
  2. Tämä hieno teos odottelee sekin lukemisvuoroaan hyllyssäni. Sain sen kerran lahjaksi, kun olin haastattelemassa kirjailijavierasta yhdessä tilaisuudessa. Parhaillaan Salon taidemuseossa on menossa Heikki Willamon valokuvanäyttely, jota voi suositella lämpimästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet saanut hienon lahjan, ihanaa! Ja kiitos kulttuurivinkistä, vaikka ihan Saloon asti en juuri nyt pääse. Mutta käynpä kurkkaamassa nettisivuja!

      Poista