torstai 2. helmikuuta 2017

Tekemättömiä asioita (yksi ajatus kirjoittamisesta)

Satokauden hedelmiä
Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten, tarkoitukseni oli puhua tekstin hurmasta. Minulle hurmaa on luettujen kirjojen lisäksi itse kirjoittamisessa, siinä prosessissa.

Tai korjaan: hurmaa oli. Mennyt aikamuoto. Omalle luovalle kirjoittamiselleni on nimittäin tapahtunut jotakin. Se liittyy enää vain blogin pitämiseen; kaikki muu luominen on himmennyt, kadonnut. Olen jättäytynyt pois kirjoittamisen kursseilta lähinnä aikapulan takia, mutta vähitellen tuntuu, että olen saattanut kehnosti valehdella itselleni.

Näiden kahden blogivuoden aikana on tapahtunut paljon, ihmeitäkin. Merkittävimmät asiat ovat, että olen lukenut systemaattisemmin ja päämäärähakuisemmin kuin ennen, olen tutkinut tarkkaan lukuvaihtoehtoja, seulonut, poiminut, selektoinut itselleni parhaat, olen tutustunut uusiin lukeviin ja inspiroiviin ihmisiin, olen tutustunut kiehtoviin, rakastettaviin kirjailijoihin, mutta ennen kaikkea olen lukenut niin paljon kauniita, kantavia ja kohottavia lauseita, että solujeni kylkeen on kasvanut kiinni kirjaimia kuin sammalta.

Olen lukenut niin ihmeellisiä lauseita, että ne ovat pyyhekumin lailla sutanneet minusta pois kaikki puolivalmiit, kehnot virkkeet, ontuvat ja lonkkavikaiset lauseet. Olen tyhjentynyt kehnosta, vähän sinne päin -tavasta ilmaista ajatuksiani sanoin, koska ympärilläni kuhisee valtava joukko lahjakkaita, epäröimättömiä tekstintekijöitä.

Olen saanut liikaa uskaltaakseni enää itse antaa.

Taina Latvala, kirjailija jonka valoa ihailen, kirjoitti tänään: Tieto lisää tekstiä. Rohkenen omalla kohdallani (en Tainan) epäillä. Koskaan ennen en ole ollut näin tukossa, ja koskaan aiemmin en ole ollut näin hyvin perillä siitä, millaisia joutsenia kotimaisessa kirjalammikossa uiskentelee. Niin että tuska täällä on lisääntynyt, ei teksti.

Häpeää päin, on Juha Itkonen kehottanut Henrik Tikkaselta lainaten. Kirjoita häpeästä ja siitä huolimatta. Helppohan sinun on sanoa, sinä hurmaava kerubi. Sinun häpeän porttisi on auki, varmaan suorastaan levällään, mutta minun on nykyisin niin takalukossa ja jumissa, että vaikka se avautuisikin, sen takana on vain käytettyjä sanoja ja keskinkertaisia kudelmia, eikä niiden kanssa nousta taistoon.

Olen lukenut liikaa uskaltaakseni enää itse tuottaa.

Kun luen Pajtim Statovcia, ymmärrän että hyvä kirjoittaminen on oikeastaan jotakin aivan muuta kuin kykyä luoda persoonallisia kielikuvia tai omaperäisiä sanoja. Statovci ei toden totta käytä sanoja, joita emme olisi koskaan ennen kirjallisuudessa lukeneet, mutta hän juoksee päin häpeää niin raivoissaan, niin raadeltuna, että lukijan on pakko itkeä kipua hänen puolestaan.

En tiedä, millainen ratkaisu olisi sitten jättää lukeminen vähemmälle. Tai lukea vaikka vuoden ajan vain huonoja kirjoja. Syttyisikö oman kirjoittamisen hehkulamppu? Tulisiko halu ja palo puskea päin näyttöä häpeän pää kainalossa? En tiedä, koska en uskalla kokeilla. Omenalaatikkoni on huolestuttavan täynnä.

Kerran pohdin myös vaihtoehtoa, että minusta on tullut laiska. Sen vanhan laiskuuden päälle. Olen konditionaali, projekteihin jumiutuva, patalöysä keski-ikäinen, jonka kannattaa iloita vain siitä, että tänään roskis tuli vietyä ihan erikseen.

Siinä tapauksessa vuoden 2016 bloggari Kasper Strömman on oikeassa kirjoittaessaan blogissaan: on nimittäin paljon helpompaa olla tekemättä asioita kun tehdä niitä.

Naulan kantaan.

***

Psst, Kasper! Se olisi oikeasti: kuin tehdä niitä.

4 kommenttia:

  1. Mikä sun motiivi kirjoittamiselle on? Kysyn nyt vaan tälleen enempiä asiaa avaamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, en ole koskaan sitä saanut selville. Pidän vain sanoista ja siitä, miten niitä voi järjestellä eri jonoihin.

      Poista
  2. Jospa sä olet siirtymässä kirjoittamisessa kokonaan uudelle tasolle, eikä kirjoittaminen entiseen tapaan sen takia enää onnistu? Ehkä sussa on kohoamassa jotain
    merkittävää, johon et ole vielä valmis. No jaa, kyökkipsykologia sikseen, mutta mulla on ollut tällaisia vaiheita. Mun mielestäni itsensä vertailu toisiin voi olla myös
    hyvä tekosyy olla kirjoittamatta. Miksi miettisit enää kirjoittamista lainkaan, jos et jollain tasolla haluaisi sitä? :)

    Kun hyviä lauseita joskus tulee (harvoin), niin mä koen aina matkustaneeni johonkin tuntemattomaan; ulos siitä minästä joka kuvittelin olevani (usein kohti häpeää ja hillittömyyttä). Siinä sivussa on vain niin paljon puolivillaisia ja surkeita lauseita, että niissä on kamala siivoaminen. Että saa kaiken roskan pois! Ja tuntuu että mä
    en oikeastaan ole edes kirjoittanut niitä hyviä lauseita. Joku muu on livahtunut muhun hetkeksi ne kirjoittamaan. :)

    VastaaPoista