perjantai 27. tammikuuta 2017

Bloggareiden kirjallisuuspalkinto vuoden 2016 parhaille kirjoille: Blogistania



Joka vuosi kotimaiset kirjabloggaajat valitsevat kuluneen vuoden parhaimmat kirjat neljässä eri sarjassa: Blogistanian Finlandia annetaan parhaalle Suomessa julkaistulle suomen-, ruotsin- tai saamenkieliselle kaunokirjalle. Globalia-palkinto menee puolestaan käännetylle, alun perin ulkomailla ilmestyneelle kaunokirjalle. Kuopus-palkinnon saa kotimainen lasten- tai nuortenkirja, ja neljäs kategoria on Blogistanian Tieto. Se jaetaan parhaalle tietokirjalle, joka voi olla kotimainen tai käännetty.

Osallistuminen äänestykseen on puhtaasti vapaaehtoista. Jokainen bloggari äänestää oman makunsa mukaan ja voi asettaa maksimissaan kolme omasta mielestään parasta ehdokasta per kategoria, tai voi myös äänestää vain yhdessä kategoriassa kuten itse teen. Ehtona on, että kirjoista on täytynyt blogata – pelkkä lukeminen ei siis riitä.

Itse osallistun tänä vuonna ensimmäistä kertaa äänestykseen; viime vuonna olin mukana kunniakirjojen jakamistilaisuudessa Akateemissa kirjakaupassa ja haastattelin voittajia, mutta en osallistunut vielä äänestykseen. Koska luen enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, tuntuu Finlandia-kategoria ainoalta mahdolliselta sarjalta minulle. Siinäkin äänestäessä ahdistaa tieto, että niin monia viime vuonna ilmestyneitä loistavia ja varmasti itselleni merkittäviksi tulevia – sitten kun ne ehdin lukea – jää valitettavasti äänestyksen ulkopuolelle.

Äänestyksen tulokset julkaistaan jo niinkin pian kuin lauantaina 28.1.2017 klo 10 joka sarjan omassa emäntäblogissa. Jos sinua kiinnostaa tietää, millaisista kirjoista bloggarit vuonna 2016 pitivät, pääset lukemaan äänestystulokset seuraavista emäntäblogeista: Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko ja Kirjakaapin kummitus.

Minun valintani

Luin viime vuonna muutaman itseeni suuren vaikutuksen tehneen kotimaisen romaanin, joiden paremmuusjärjestykseen laittaminen perustuu puhtaasti syvään, henkilökohtaiseen kokemukseen – ja ihana niin! Äänestän siis lukutunteen perusteella, sen mikä syntyy syvällä vatsanpohjassa ja saa mielen ja ihon värisemään.

Blogistanian Finlandia-ääneni:



Ensimmäinen kirjavalintani on itsestäänselvyys; niin suunnattomasti Elomaan kirja minuun osui. Ehkä rivien välistä löysin jotakin itsestänikin, vaikkei tarina sinänsä minua muistuttanutkaan. Mutta ehkä juuri siksi osuminen tuntui eniten.

Toisen ja kolmannen paikan järjestyksestä en ole vieläkään yhtään varma, sillä romaanit ovat keskenään niin erilaisia. Kumpikin heijastelee vasten jotakin pintaa minussa, resonoi aistimaailmassani hyvällä tavalla ja aiheutti lukiessa erittäin vaikuttavan yllätyksen. Puikkosen romaanin nostan ehkä toiseksi vain siksi, että se on globaalisti merkittävä puheenvuoro ja katsoo maailmaa ällistyttävällä tavalla eri eurooppalaisten ihmisten näkökulmista – en vieläkään aivan käsitä, miten Puikkonen on päässyt niin autenttisesti vieraaseen nahkaan sisälle. Kristallipalatsi taas puolestaan hykerrytti ja ällistytti tarinatasolla niin, että kirjan älyä on vaikea koskaan unohtaa.

Peukut pystyyn – parhaat kirjat voittakoot!

torstai 26. tammikuuta 2017

Eräänlaisia paljastuksia

Taina Latvala: Paljastuskirja
WSOY, 2009
322 sivua
Lainattu kirjastosta

Aika on pirullinen. Kun se syö nuoruutta, se syö itseään ja vanhenee nopeammin kuin jaksamme ymmärtääkään. Mitä on 8 vuotta aikajanalla, jonka alkupäässä työkalut vuoltiin vielä kivestä ja loppupäässä arjen mehevin viihdyke on lätyllä taululla liikkuva kuva? Kahdeksan vuotta ei ole yhtään mitään tuolla janalla.

Mutta kirjallisuudessa 8 vuotta tekee tehtävänsä. Muistatteko vielä Vanhanen–Kuronen-perunakohun tai BB-talon tekojulkimot tai salarakkaiden ilmestymisen ties kenen merkittävän henkilön agendaan? Niinpä. Ne ajat, kun noista kuhistiin, ovat auttamattomasti mennyttä kauraa. So last season.

Ja juuri siksi Taina Latvalan vuonna 2009 ilmestynyt satiiri Paljastuskirja on vähän söpö ja hömppä, siinä missä se on kuitenkin räikeä ajankuva, taiten tehtyjä virkkeitä täynnä, eroottislatautunut naisen näkökulma anusjuttuihin, huumorin koristelema, ahdistavakin katsaus minuuden rakentumiseen toisten suurpersoonien kautta. Romaanissa kirjallisuuden paha poika Charles Bukowski ja elokuvataiteen säröinen enkeli Marilyn Monroe lainaavat hehkuaan ja tekevät päänhenkilöstä, nuoresta toimittajanaisesta, heijastuksen siitä, mitä hän haluaisi olla mutta ei ole.

Päähenkilö, toimittaja Latvala (kas!) on alta kolmenkymmenen ja töissä keltaisessa lehdessä eikä todellakaan nauti juorujen perässä juoksemisesta. Häntä ei kiinnosta politiikka tai maailma niin ikään, hän on kiinnostunut ihmisistä, siitä mistä he puhuivat, mistä he vaikenivat, miten he nauroivat tai miten he pyyhkivät kyyneleensä toistensa hihoihin. Hän rakastaa kirjallisuutta, Bukowski on hänen paras ystävänsä ja Marilyniksi hän tahtoo tulla. Hän ei ole kirjoittanut yhtäkään räjähdysmäisesti lehteä myyvää lööppiä pitkään aikaan ja pelkää esimiehensä Jorman pian huomaavan tämän epätaidon olla nälkäinen viihdetoimittaja.

Koska hän ei löydä juoruja, hän kirjoittaa elämäänsä yhden suuren sellaisen ja rakastuu naimisissa olevaan, yli nelikymppiseen ulkoministeri Lasse Laxiin. Suhteesta tulee kuuma ja kiihkeä ja toimittaja Latvalasta yhtäkkiä hautausmaalla työskentelevä Marilyn-niminen toinen, sillä komea Lasse Lax ei tietenkään saa tietää naisen oikeaa persoonaa lehdistön leivissä. Asetelmasta syntyy paljastuskirja, joka yhtäältä on näiden salarakkaiden lemmentarina, toisaalta kirja, joka paljastaa juorulehtien rakenteita ja höttöä, jonka perään lukeva kansa kiirehtii. Ja sitten: Paljastuskirja vihjaa nimellään ilkikurisesti paljastavansa jotakin henkilöstä, joka on ollut kerran toimittaja Latvala, lukenut yliopistossa germaanista filologiaa ja myös kovin paljon Bukowskia sekä julkaissut proosaa.

Mutta fiktio on fiktiota, vaikka se lainaisikin kaikenlaista todellisuuden rikkaasta aarrearkusta – eläköön kirjailijan autofiktiivinen vapaus! Kyllä minä tiedän, ettei tässä ole kyse kirjailijasta itsestään, mutta hieman kyllä kaivertaa. Että tällä tavalla rehellistä lukijaa kiusataan. Tai kutitellaan, kuten kirjailija Latvala itse sanoisi.

Paljastuskirja on räävitön, eikä se häpeile kirjoittaa lauseitaan. Kuten hyvälle satiirille kuuluu, se on kovasti hauska ja kovasti viiltävä – surun puolelta. Kirjan nuori nainen on yrittämisessään niin pihalla siitä, mitä hyvä parisuhde ja minäkuva ovat, että hänestä ei voi olla pitämättä. Kielellisesti viehätyin lauseista, jotka rikkovat kauneudellaan satiirin kylmän jäistä miljöötä kuten tässä: Vain kolmosen raitiovaunu oli hereillä, se kolisi kauniisti minun kylkiluissani.

Juuri tämä kahden ääripään tahallinen yhteentörmäys, herkän lyyrisyyden ja rivon rällästelyn, teki kirjasta omassa mikrokosmoksessaan onnistuneen. Minulle lukeminen on myös kielellistä oivaltamista, innostun puhtaasta tekstistä, joka tarjoaa kieli- ja mielikuvallisia yllätyksiä. Täsmäkieltä, joka ei jätä mitään arvailun varaan. Siinä Latvala on mestari:

Pyyhin ikkunalaudalta pölyt, katselin kadulla kulkevia merisotilaita ja heidän lakkejaan. Olisin halunnut liittyä heidän seuraansa, kun he kulkivat nuoruutensa halki. (s. 143)

Aika kului nopeasti kuin meikki. (s. 103)

Jos annamme anteeksi ajan kulumisen ja sen myötä perspektiivin muuttumisen, tulee Paljastuskirjasta viihdyttävä ja kaikessa kieroilussaan jopa sympaattinen kokemus. Ei sitä tarvitse tosissaan ottaa, ja hyvä niin. Joskus lukiessa on uskallettava antaa mennä poskettomasti – tästä toinen hyvä esimerkki on Antto Terraksen huikea Stockmann Yard. Latvalaa lukiessani minä nautin, hymähtelin ja nauroin villapuserooni. Minä viihdyin ihan oikeasti, ja se on paljon se!

Paljastuskirja on kuitenkin kasannut kerronnallisen muhkeutensa sisälle ehkä hieman liikaa yksittäisiä elementtejä, mm. päähenkilön hyvä ystävän Marian tarinan, kun tämä valmistautuu häihinsä. Marian osuus nousi irtonaiseksi kokonaisuudesta, jollei sitä tulkitse täysin päähenkilön minäkuvan kautta: Toimittaja-kirjailija ei itse halua sitoutua, hän ei kestä ajatusta valmiiksi taputellusta suhteesta, jossa elää vaimo ja mies, vaihdetaan vaippoja ja pukeudutaan paituleihin. Hän on yhtäältä marilynmainen erakko, toisaalta villi ja rohkea kirjailija, jota ei sido tavallisuuden lainalaisuudet. Näiden kahden suuren nimen sisällyttäminen osaksi romaania lataa paikoin liikaa painoa massalle; olisin ehkä tyytynyt Bukowskiin, sillä päähenkilön keskustelut juopon kirjailijan kanssa ovat varsin maukasta antia. Kuvittele itsellesi ystävä, huutaa Latvala – ja millainen!

Olin alun perin ajatellut lähestyä tätä kirjakatsausta huumorin vinkkelistä. Naiskirjailijat ja huumori istuvat valitettavasti kotimaisessa kirjallisuudessa kovin paitsiossa. Mieleeni tulevat ensimmäiseksi Miina Supinen, Kaisa Haatanen ja esikoiskirjailija Laura Lehtola, ehkä Katja Kalliokin, mutta heitä vastassa seisoo vankka miehinen, hohottava joukko aina Paasilinnasta ja Hotakaisesta Roope Lipastiin. Siksi tervehdin Taina Latvalan absurdejakin piirteitä (vrt. Ennen kuin kaikki muuttuu) saavaa huumoria lakkiani heiluttaen. Ei naishuumorin tarvitse olla vain chick litin kansissa. Vaikka me ehkä sukupuolesta riippuen naurammekin hieman eri asioille, kirjoitettu nokkela huumori on vaikea laji ja ken sen hallitsee, niin hurraa hurraa hurraa!!!

Keittiö on pitkään täynnä käryä. Marilyn ei ollut mikään restonomi, enkä ole minäkään. Paikkaan kulinaristiset puutteeni tanssimalla rakkaalleni savuisia kabareetansseja. Säestän esitystäni laulamalla: ”I wanna be loved by you, just you, and nobody else but you…”
  
Ymmärtääköhän hän, että minä olen intertekstuaalinen viittaus kokonaiseen elokuvahistoriaan?
(s. 72)

torstai 12. tammikuuta 2017

Kirjalöytö alelaarista

Marja Leena Virtanen: Verho 
Karisto, 2016
311 sivua
Omasta kirjahyllystä

Joka kerta sanon itselleni, etten tarvitse kirja-alesta mitään. Hyllyni pursuaa; käytössäni on jo vanha omenalaatikko, johon laitan uudet tulokkaat, jotka ihan kohta pian järkkään hyllyyn. Siis siihen minne ei enää mahdu mitään.

Kirja-alessa kävi kuitenkin vähän kuin kohtalo. Arvoin jo yhden espanjalaisen ja toisen kotimaisen välillä, kun silmiini osui sattumalta tuo harmaa, hylätyn näköinen romaani, joka odotti hiljaa siinä pinossaan noutajaansa.

Uhmakaan ei auta, kun isoisän varjo kasvaa liian suureksi julisti takakansilehti. Käänsin ensimmäisen sivun esille.

Isoisän talo seisoo kuusimetsän reunassa. Ola haettiin sinne neljän vanhana, niin on Kristiina hänelle kertonut. Ola ajattelee että metsänreuna on pohjoinen.

Siinä se. Alkusanat. Jos ne puhuvat sinun kieltäsi, pitää kirja ostaa. Ja nyt kysyn: Missä ihmeessä tämä kirja on piilotellut tähän asti? Miksi tapasimme vasta nyt?

Marja Leena Virtasen Verhossa kun on niputettu yhteen kaikki sydämeni painavat, proosalliset elementit: lapsen näkökulma, kasvutarina ja ankarat kasvuolosuhteet, epäreiluuden maksimointi ja tarinan kehys menneiltä vuosikymmeniltä. Sohvanpohjan kokoinen hyvä kirja on minulle täynnä kurjuuden kuvausta ja haikeaa surumielisyyttä. Ihmisiä jotka eivät kykene toimimaan, vaikka tahtotila olisi, aivan kuten Jotunin Huojuvan talon Lealla. Ja lasten kohtalot, varsinkin juuri ne kutsuvat minua!

Ola-pojan vanhemmat ovat kuolleet, ja hän elää lapsuuttaan isovanhempiensa luona jossakin pikkukaupungissa joen varrella. Ensio-isoisä on oman koulun opettaja ja muiden kuullen sillä tittelillä myös kutsuttava. Isoisän säännöt ovat selitystä vailla tiukat, elämän oppi, jota vastaan ei Olan ei käy kapinoiminen. Isoäiti Aini on pehmeämpi, mutta isoisän talossa siitä on harvemmin hyötyä. Sitten on onneksi muutaman vuoden vanhempi Kristiina, kuin isosisko mutta oikeasti täti Olalle, Ension ja Ainin oma tytär. Kristiinalle asiat ovat isoisän talossa vähän eri. Kristiina nakkelee niskojaan ja sanoo fatsi ja mude, jos haluaa.

Ola, ristimänimeltään Olavi, ei koskaan voi olla kuin Kristiina. Hänellä on lastinsa. Olalla on myös outo kiintymys verhoihin; ne ovat jollakin tapaa kiinni osa hänen persoonaansa. Verhon takana on turvallista, varsinkin jos ne ovat paksua, sileää ja kädelle lempeää samettia, hyvin tuuletettu etteivät ala yskittää.

Virtasen pehmoinen kynänjälki kuljettaa parhaimmillaan Olan tarinaa kuin huikaiseva Olli Jalonen. Molemmilla nuoren pojan lapsenomaisesti tarkkaileva kieli on osuvaa ja täsmällistä. Se miten Ola havainnoi ympäristöään ja puhuu, tulee lähelle Miehiä ja ihmisiä -romaanin minäkertojaa. Näiden poikien vaatimattomuus mahtuu kirjoitettuihin sanoihin, ja lukijan herkkä sydän lämpenee.

Lumen sihinästä kuulee että tytöt ovat lähestymässä. Tytöt, ne ovat enemmän kuin vain sukset ja monot ja sauvat, kapeat hiihtohousut ja kirkkaanväriset anorakit, iso- ja pienitupsuiset kirjavat pipot, pehmeät nahkarukkaset sekä hauska lepattava hiihto, helisevä puheenräpätys. Näiden lisäksi tytöt ovat suunnaton hattara kevyttä kihelmöivää ainetta joka kutistuu ja enenee miten milloinkin. Isossa tyttösakissa hattara on laajimmillaan, sen häälyvät ääriviivat lähes näkyvät. Yksittäisen tytön hattarakoko vaihtelee, ja mitä lähemmäksi tyttöä joutuu sitä enemmän hattara sekoittuu tavalliseen ilmaan ja sekailmaa hengittäessä tulee kireä epäselvä olo. (s. 128–129)

Näin miettii liikuntatunnilla Ola. Tuo parka, särjetty poika saa hetkessä myötätuntoni. Virtasen kieli on yhtä aikaa vahvaa ja hentoa. Se peilaa nuoren pojan rikkinäistä mielenmaisemaa kauniisti lukijaa ravistellen. Teksti on vaivatonta, sanoja jää mutustelemaan tyytyväisenä, sivut kääntyvät kuin itsestään.

Verhossa on mielenkiintoisia voimahahmoja: Ensinnäkin on isoisä, syvempää pahuutta huokuva kodin jumalhahmo, jonka lähellä oleminen on Olalle lähes mahdotonta. Isoisä on hengellinen ja soittaa kotona ankarasti harmonia ja veisaa virsiä kuin osoituksena asemastaan ja viimeisestä sanasta. Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Julma isoisä hallitsee rakkaudettomuudella eikä jätä tilaisuutta käyttämättä näyttää Olalle tämän kapea paikka. Isoisä on verhon toisella puolella, Ola toisen. Ja kuin jännitystarinaa kannatellen Virtanen kuljettaa lukijan kohti tuota tragedian verhoa.

Mutta on toivoakin, ja toivo on Kristiina. Olan pelastus. Rakkaus sisarpuoleen on palvovaa, koska Kristiinassa on ovi johonkin toiseuteen, ulos isoisän talosta, ja sitten on kirjat, joita Kristiina Olalle lainaa. Toivoa tuo myös ainut todellinen ystävä Petter, yksinhuoltajaäidin ainoa poika, josta nuori, sisäänpäinkääntynyt Ola löytää jonkinlaisen sieluntoverin.

Verhon intensiteetti makaa juuri Olan herkän ja satutetun hahmon varassa. Maailmaa katsotaan pitkälti Olan ehdoilla, mutta toisinaan Virtanen on kirjoittanut polkuja myös isoäidin Ainin ajatuksiin. Tämä kärsii miehensä Ension uskottomuudesta, hairahduksesta joka sattui jo vuosia sitten, mutta joka ei jätä arkaa ja epävarmaa naista koskaan rauhaan.

Näillä kahdella voimatekijällä, isoisän ankaruudella Olaa kohtaan ja Ainin vihan ja pelon alistuneisuudella, Virtanen ohjaa dramaattisen tarinan kohti kolkkoa loppua. Hyvässä draamassa on aina kuitenkin oltava toivoa, sillä niin kauan kuin valoa näytetään tunnelin päässä, jaksaa lukija kulkea tarinan rinnalla ja hyväksyy sen raadollisimmatkin kuopat. 

Marja Leena Virtasen Verho on taidokas pojan kasvukertomus, paikoin huikaisevasti kirjoitettu perhedraama, joka saa hämmästelemään, ettei kirjasta ole puhuttu isommin. Lämmin suositus kaikille, joihin Jalosen Miehiä ja ihmisiä kerronnan puhtoisuus teki vaikutuksen.

tiistai 3. tammikuuta 2017

101 kiehtovaa, suomalaista kirjaa



Mahtavaa & kirjallista uutta vuotta 2017 armaille lukijoilleni! 

Viime vuoden loppu hiipui kaiken stressin ja kiireen keskellä hiljaa pihisten säkkiinsä, eikä muissa tehtävissään äärilleen venytetty bloggari ehtinyt edes laatia katsausta menneeseen vuoteen. Siinä hyvä syy aloittaa tämä vuosi kertomalla teille, mistä vuonna 2017 kirjabloggarimaailmassa kuhistaan. 

Satavuotiaalla Suomella on nimittäin rutkasti aihetta juhlaan. Sataan vuoteen mahtuu miljoonia tarinoita, niin riipaisevan todellisia kuin raapaisevan fiktiivisiä. Kirjallisia tarinoita näissä vuosissa on siinä määrin, että ystävämme Yle juhlistaa kotimaisia kirjoja mahtavalla Kirjojen Suomi -kampanjallaan vuoden ajan. Ylen kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat olleet valitsemassa itsenäiselle Suomelle 101 merkittävää kotimaista kirjaa. Tässä koko vuoden kestävässä projektissa on myös kirjabloggareilla kunnia olla mukana!

Puttonen ja Nowak tuhansien kotimaisten sivujen keskellä.

Kirjalistan takana on tämä kysymys: Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Listalle päässeet kirjat osoittavat omalla tavallaan kuluneen ajan voiman ja itsenäisen Suomen muutokset: jokaista vuotta edustamaan on valittu yksi kirja. Valitut kirjat eivät ole välttämättä sen vuoden suuresti palkittuja tahi kohuttuja teoksia vaan enemmänkin kirjoja, jotka heijastavat parhaiten kyseistä aikakautta ja sen ilmiöitä.

Tänään 3.1.2017 Yle julkaisee kyseisen 100 kirjan listan osoitteessa yle.fi/kirjojensuomi – vuoden 2017 kirja toki puuttuu vielä, se kun valitaan vasta vuoden lopussa. Käy katsomassa ja ihmettelemässä tuota monimuotoista kirjamassaa! Mikä oli sinun syntymävuotesi kirja? Ja jos lukuintoa löytyy, Kansalliskirjasto tarjoaa myös mahdollisuuden lukea kirjat verkossa. Koska sadan kirjan joukossa on harvinaisuuksia, joita ei välttämättä löydy enää mistään, on tämä ilmainen kirjatarjous kaunis kädenojennus itsenäisen Suomen upeille tarinoille!

Me kirjabloggarit olemme olleet jonnin verran täpinöissä, kun Yle kutsui meidät mukaan projektiin yhdeksi yhteistyökumppaniksi. Yli 80 kotimaista kirjablogia osallistuukin Kirjojen Suomi -kampanjaan kirjoittamalla jokainen yhdestä tai kahdesta kirjasta tämän vuoden aikana – kukin bloggari omalle tyylilleen uskollisena. Bloggarit eivät ole päässeet itse valitsemaan omaa kirjaansa, vaan päätimme luottaa tässä projektissa Lady Fortunan viisaaseen sanaan: kaikki kirjat on siis arvottu. Mukavuusalueen ulkopuolelle mennään varmasti joidenkin kirjojen kohdalla, mutta se into ja hehku, millä maamme kirjabloggarit ovat silti olleet tähän asti mukana, tuntuu hyvältä.

Sadan kirjan matkaan startataan kunkin bloggarin omilla sivuilla ensi viikolla tiistaina 10.1. Liikkeelle lähdetään nuorimmasta, vuoden 2016 kirjasta, joka on sitten Ilkka Remestä. Vuoden aikana edetään kahden kirjan viikkotahdilla kohti ensimmäistä itsenäistä vuotta 1917. 

Ylen sisältö sadan kirjan ympärillä on mahtavan laaja; Yle Areenassa julkaistavassa 101 kirjaa -sarjassa on mukana nimekkäitä kirjailijoita ja kulttuuri-ihmisiä keskustelemassa teoksista. Ensimmäiset 50 kirjallista jaksoa on tuolla jo julkaistu.

Aina joku kesken on Kirjojen Suomi -projektissa toki myös mukana ja kertoo saamastaan kirjasta sinulle juhannuksen tienoilla. Jos haluat tietää jo nyt, mistä kirjasta aion tuolloin blogata, anna karismaattisen Karrin kertoa oma näkemyksensä. Miten sattuikin, että juuri suuri ja viisas Paleface puhuu itselleni osuneesta beat-sukupolven kirjasta.

Seuraa siis tätä blogia ja muita kirjabloggareita, klikkaa Areenaan, vieraile nettisivuilla yle.fi/kirjojensuomi ja tsekkaa koko ajan kasvavaa itsenäisen Suomen kirjallista sisältöä. Tänä vuonna on lupa kirjakuhista!