perjantai 30. joulukuuta 2016

Pelkääjän paikalla istutaan yksin

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Millainen on hyvä romaani? Minusta yksinkertainen vastaus tähän hankalaan kysymykseen olisi tämä: Sellainen joka kulkee ärsyttämättä ja hankaamatta, päästää sisään ja saa uskomaan ihan kaiken sisältään.

Laura Lehtolan viimevuotinen esikoinen, Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaanakin ollut Pelkääjän paikalla on juuri tällainen. Jos kirjan lukee ikävässä flunssassa varsin väsyneenä eikä silti malta laskea kädestään, voi minun puolestani sanoa, että kirjailijan intentio on täyttynyt. Kirja on onnistunut siinä ikivaikeassa tehtävässä, että se kuljettaa lukijan mukanaan muualle. Onnittelut, Laura!

Lehtolan esikoinen on tarttunut surulliseen aiheeseen legendaarisen Love Storyn hengessä: keskiössä ovat syöpään kuoleva nuori nainen ja rakastunut nuori pari. Mutta unohtakaa O’Neal ja harmaan romanttinen Central Park – tämä rakkaustarina maistuu aidolle Suomi-sairaskertomukselle. Aviomiehen Aapon näkökulmasta kirjoitettu kaihoisan kaunis romaani kertoo yksinkertaisesti siitä, millaista on menettää rakas ja jäädä selviämään pienen lapsen kanssa, koska on pakko. Lehtolan teksti pureutuu turhia kaihtamatta parisuhteen epäreiluun ja oireilevaan kipupisteeseen, johon lohtua ei ole. Kun toinen tekee urheasti kuolemaa, yrittää toinen jatkaa rinnalla elämäänsä. Reilua ei siinä ole mikään, mutta kummallakaan osapuolella ei ole vaihtoehtoja.

Miehen näkökulma toimii hämmästyttävän hyvin; se onkin ihmisen, ei sukupuolen näkökulma. Olen toisinaan hieman epäillyt, osaako mies todella kirjoittaa naiseudesta ja toisinpäin, mutta Lehtola pyyhkii tekstillään huoleni pois. Tämä tunne on universaali eikä liity genitaaleihin:

Sinä olet kuollut kaksi päivää sitten. Minä en saa rauhaa siltä ajatukselta, että sinut on pakko polttaa tai laittaa kokonaisena hautaan.
    Sairaat vaihtoehdot.
    Kuolemassasi olisi minulle ihan tarpeeksi. En haluaisi joutua vielä tähänkin. Mistä helvetistä minä tiedän, mitä sinulle pitäisi tehdä
.
(s. 75)

Ero parisuhteessa rikkoo aina sisintä. On vaikea aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, koska muistoja ei voi mitätöidä, elettyä ei unohtaa. Millä tavalla ihminen rakentaa uutta suhdetta, kun puoliso on kuollut? Mikä on se mahdollinen tie, jossa elämäänsä jatkava ei tuntisi syyllisyyttä tai vertaisi turhaan uutta rakkautta vanhaan?

Kun kaikki on jäänyt edellisen puolison kanssa kesken, miten Aapo lunastaa oikeuden rakastua uudestaan tai ylipäätään tuntea jotakin muuta kuin surua? Sen kuvaamisessa Lehtola onnistuu kylmän realistisesti, tunteilematta tai liikoja paisuttelematta. Syyttömälle syyllisyys on hankala matkakumppani, eikä Aapon tarpominen ole jouhevaa etenemistä. Kun hän tapaa mielenkiintoisen Veeran, on kuollut Anna aina läsnä: Sinäkin olet vaihteeksi haudassasi. Asettuneena jotenkin. Otan Veeraa kädestä. Se on sinunkin kätesi. (s. 235)

Takaumat ja myöhemmin Veeran näkökulma katkaisevat Aapon kerrontaa rytmikkäästi ja toiminnallisesti. Läheisen kuolema on prosessina aina täynnä takaumia, muistoja, ja niiden avulla tämänkin romaanin kerronta polkee. Takaumat ovat yhtäältä näyte Annan sairauden etenemisestä ja toisaalta myös näyte siitä, miten Aapo alkaa elää pelkoaan tulevasta menetyksestä. Hän tietää lopun tulevan, mutta surra ei voi etukäteen, ei rakkaan Annan edessä. Mieluummin on keksittävä rinnakkaistodellisuus ja näyteltävä jotakin toista miestä, jottei kipu veisi mukanaan. Aapo kehittää itselleen tekstiviestien kokoisen toisen elämän ja ajautuu näin pakkosuhteeseen täysin vääränlaisen naisen kanssa, kun Anna samalla taistelee syöpänsä kanssa. Pelkääjän paikalla on todella yksinäistä.

Lempeä ja arjenmakuinen huumori pilkistää romaanissa sieltä täältä, enkä itse tiedä parempaa tapaa käsitellä menetystä. Huumorilla on oikeutettu vaikutus, koska ihminen joka ei pysty nauramaan kivulle, ei ole koskaan vapaa kivustaan. Nauru on pelon voittamista.

Lehtolan kieli on huomaamattoman helppoa, väkisin vääntämätöntä, vain kaunista. Se löytää sanat niin syövälle kuin rakkaudelle, aristelematta:

    Lääkärin nimikyltissä lukee Koskinen. Ja parikymmentä senttiä sen nimikyltin yläpuolelta valuu katkeamattomana virtana painavia sanoja, joita ei voi palauttaa mihinkään. Sen suusta juoksee vastaanottohuoneen lattialle sulanutta lyijyä, joka sama kerrallaan täyttää koko tilan.
    Lyijyn pinta nousee, me seisomme siinä polvia myöten
.
[…]
    Me emme ole vielä oppineet, että sellaisia sanoja on olemassa. Että on olemassa lauseita, jotka annostellaan kapseleissa. Mutta että vatsalaukussa kapseli räjähtää. Sieltä sanat sulavat verenkiertoon ja uivat ruumiin jokaiseen kolkkaan. (s. 53)

Ja juuri tällaisista romaaneista minä pidän. Tarina ei hankaa, päähenkilöt ottavat auliisti vastaan, lainaavat viipaleen maailmastaan, ja yhtä huolettomasti jatkavat olemistaan (tai kuolemistaan), kun suljen kirjan kannet. Jäljelle jää hyvä lukutunne – kuin olisi juuri jutellut pöydän ääressä hyvien ystävien kanssa ja hieman haikeana tulee eron hetki. Tahtoisi viipyillä mutta bussi odottaa.

Erinomainen esikoinen, joka ei turhia olemisellaan retostele, koska sen ei tarvitse.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Vaaleanpunainen ori

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY, 2016
392 sivua
Pyydetty arvostelukappale

Kirjahyllystäni löytyy parikin Riku Korhosta, mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut. Siitä huolimatta minulla on tieto, että Korhonen on loistava sanataitelija, syvällinen ja kiinnostava.

On hän. Luin vuosia sitten Helsingin Sanomista Korhosen kolumnin auringon polttamista miehistä, Turun puliukoista. Tuo pieni, muistaakseni yhden palstan teksti pysäytti minut tunnelatauksellaan täysin. Se oli kaunis ja vilpitön ylistyskirjoitus miehille, joita kukaan ei taatusti muuten juhli. Kirjoitus sai kyyneleet silmiini ja minut lähettämään palautetta HS:lle. Palaute kulkeutui lehden toimesta kirjailijalle asti, ja sain häneltä henkilökohtaisen kiitoksen erään kirjailijalle kuulemma sumean vapun jälkeen. Hämmentävä kokemus lukijalle mutta ilmeisesti myös kirjailijallekin.

Riku Korhonen tietää, miten sanoja käsitellään. Hänellä on kyky muovata arkisesta ylevää. Tehdä vaikkapa idiootista vaimonsieppauksesta korkealentoinen, miehinen rakkaustarina, joka alkaa seesteisenä turkulaisarkena mutta hyppää matkalla taltuttamattoman, raivokkaan oriin selkään ja laukkaa lopulta jyrkänteen reunalle pitelemättömästi pärskien ja kavioillaan ihmisenhenkiä alleen murskaten.

Kun aloitat ratsastusretkesi vaaleanpunaiseen kietoutuneen Emme enää usko pahaan -romaanin kanssa, luulet ehkä pääseväsi kurkistamaan miehiseen rakkauteen. No et kyllä tiedä millaiselle maastovaellukselle joudut. Kypärä päähän ja silmät auki; kansi on vain silmänlumetta.

Keski-ikäinen Eero asuu idyllistä, turkulaista merenrantaomakotitaloa vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa. Heillä on rakkautta, terveyttä, rahaa ja valoisat näkymät vehreyteen, mutta liittoa vaivaa arkipäiväisyys. Aino kaipaa Eeron läheisyyttä ja enemmän seksiä. Eero katoaa yrittäjätyöhönsä, paintball-aseiden, mönkijän ja verstaansa pariin sitä, ettei osaa olla enää oikealaisesti aviomies. Mutta sitten mies saa idean. Hän pyytää parhaalta ystävältään Larilta apua vaimonryöstön toteuttamiseen, sillä Eero uskoo, että arjen tahmeuteen auttaa parhaiten eksoottis-eroottinen välikohtaus. Aino on nimittäin erään keskustelun yhteydessä antanut ymmärtää, että kaapatuksi tuleminen olisi hänen fantasiansa.   

Lopulta kaikki päättyy katastrofiin ja oriin metsälaukka rajuun satulasta putoamiseen. Auts! huutaa lukija.

Fantasioiden ongelma lienee aina se, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siksi niiden siirtäminen todellisuuteen on kuin yritystä siirtyä elämään arkea unimaailmaan. Arjen sietäminen on toisen ihmisen heikkouksien, huonojen puolien ja ärsyttävyyden sietämistä. Siitä ei ole oikotietä onneen. Kun Eero yrittää ratkaista parisuhdeongelmia luomalla jännitteitä ja jännitystä arkeen, yrittämällä edes viikonlopun verran tehdä vaimosta ja miehestä toistensa silmissä jälleen uudet, jää käteen luu niin kuin sen kuuluisan vetäjän.

Eeron ja Ainon tarinan sivulla kulkee Eeron pitkäaikaisen ystävän Larin tarina, juuri jätetyn, yksinäisen ja henkilökohtaisen ongelman kanssa painivan vetäytyjän elämänkuva.  

Korhosen teksti hipoo välillä korkeuksia, jotka tuntuvat olevan kovin irrallaan itse vulgaaristakin tarinasta. Näiltä osin tämä romaani on oodi Turulle ja sen rantojen kauneudelle, Ispoisille ja kesälle. Se on myös paikoin poeettis-sanallinen ilotulitus:

Aino ei ollut käynyt Katariinanlaaksossa ennen, ja vaikkei siellä ollut laaksoa, kesä alkoi heidän ympärillään auringonhehkun yltyessä ja maan rauhoittuessa hengittämään lämpimin hiljaisin vedoin. Tammet kohottivat vastapuhjenneita lehtiä taivasta kohti, niiden alla valo sirottui ja taittui vihreään, ja he kulkivat lehdon läpi ja kääntyivät valkovuokkojen reunustamalle polulle. Se kaarsi kuusenoksien varjoissa jyrkkäseinäisen kallion taa, ja hämärä tuoksui pihkalta, kostealta mullalta, sateilta ja hajoamiselta. Kaatuneita puunrunkoja peitti sammal. Rinteen aurinkopaikoissa kielojen valkeus leijui tummanvihreää vasten ja kevätesikot availivat nuokkuvia keltaisia kukkiaan. Oravat juoksivat polun yli ja tuijottivat heitä napinmustin, kleptomaaninvalppain silmin. (s. 112)

Valitettavasti Emme enää uskon pahaan ei kuitenkaan avautunut minulle kokonaisuutena. Luin sen mutta en päässyt kirjan taikaan sisälle. Tavoitan romaanin hienouden helmasta, mutta sisältö ei kuitenkaan yllä koskettamaan juuri minua. Ensimmäiseen kahteensataan sivuun mahtui muutama kyllästymisen hetki. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi kliimaksiin köpöteltiin lähes puolen kirjan verran; vasta itse vaimonryöstö onhan toki kaiken ydin. Siitä tarina vasta lähtee ja tässä toiminnassaan siis rymistelee kaikilla hevosvoimillaan vauhkona – mikä kirjan kunniaksi luettakoon.

Tähän ytimeen oli minulle kuitenkin turhan pitkä matka. Näin romaani jäi valitettavasti kovin etäiseksi, jottei jopa hyvin vieraaksi.

Tiedän silti, että Riku Korhonen osaa kirjoittaa upeita lauseita. 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku



Kirjabloggaajien jo perinteeksi muodostunut joulukalenteri avaa eteesi joka päivä luukullisen jouluisia kirjatunnelmia tai ihan mitä tahansa jouluista. Eilen Lukutoukan kulttuuriblogi julisti rohkeasti 13. päivää, ja huomenna on vuoro ihastella Satun luettuja.


Tänään rapistellaan auki luukkua numero 14, onnennumeroani. Raps! Nyt otetaan käteen paluulippu menneisyyteen ja kerron teille näin: 


Etsin luukkua lapsuuden jouluun
Vihreiden ja ruskeiden värien petiin
Ajatuksiin, vaaleanpunaisiin kuin rosollin kermavaahto
Rusinoiden ja pähkinöiden paratiisiin
Malttamattomiin hetkiin luminuokkuvan puiston kainaloon

Onnellisin olin kun en tiennyt vielä mitään
Ei ollut petoksia joita kavahtaa
Tontuilla punaiset huopatossut jos oikein kuvitteli
Enkelikellon ääni poskella lämmin kuin äidin hymy

Varo höpsö! 
Liekit polttavat liian hitaan sormea
Kultaiset torvet soittavat kattoa kohden ja 
maas’ on hanki ja varpunen jouluaamuna

Kuka poltti luukun 
piilotti avattujen kalentereiden hautausmaahan
minne mieli ei yllä - kuvitusta ei kynästä synny

Voiko lahjaksi toivoa kivuttomuutta
säkillisen pähkinä-rusinasekoitusta
pinkin possun Sokoksen ikkunasta
joulukinkun potkaan hopeisen hapsuhameen
Voiko toivoa monta mantelia puurosta 
viinernugaata ja luumukiisseliä
enemmän kermavaahtoa

Vai milloin toiveista tulee sydämen ongelmajätettä?



Kaihoisaa joulunodotusta kaikille kaipaaville, rikkinäisille, onnellisille & uteliaille!