Kahden kerroksen väkeä
Julian
Fellowes: Belgravia
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2016
477 sivua
Lainattu kirjastosta
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2016
477 sivua
Lainattu kirjastosta
Kaikki, jotka ovat löytäneet kadonneen sielunsa tai entisen
elämänsä Downton Abbey -tv-sarjasta,
toivonevat edes kirjallista lohdutusta pahimpaan kaipuuseen. Koska olin sarjan
suhteen myöhäisherännäinen, on minulla vielä jemmassa kuudes tuotantokausi ja
sarjan finaalijakso. Ei kuitenkaan yhtään haittaa välipalanautiskella DA:n
käsikirjoittajan Julian Fellowesin
romaania 1800-luvun Lontoon seurapiirielämän kiemuroista.
Downton Abbeyllä voi myydä varmaan melkein mitä vain.
Onkohan Englannissa DA-teemukeja, joissa Mary istuu metsästystweedtakissaan
naistensatulassa, tai löytyykö Yorkshiren turistikaupoista DA:n kartanolla koristeltuja
puuvillakasseja? Fellowesin Belgravia
on varmaan laitettu siihen samaiseen hyllyyn teemukien viereen. The London Season, if you please.
Mutta.
Mutta voi ei. On varmaan monen asian summa – eikä kaikkien vähiten
visuaalisuuden, että DA on ollut monelle niin ainutlaatuinen kokemus. Moni
seikka on vain osunut kohdalleen: näyttelijöiden casting, historialliset
taustat, miljöö, persoonat, puvustus ja niin edelleen. Pukudraaman ystäville
tv-sarja on hieno leikekirja 1900-luvun alun muodista, ja henkilöhahmojen
kieroilusta tahi hienoilusta nauttivalle DA tarjoaa herkullisia persoonia. Mr.
Carsonin ylevää ilmettä on vaikea ikuistaa kirjan sivuille tai isoäiti Violet
Crawleyn mollottavia silmiä ei voi kirjoittaa auki. Se mikä elävässä kuvassa
viehättää perustuu kuitenkin eri asioille kuin kirjallisuuden loistokkuus.
Niinpä lontoolaisten aatelissukujen risteäviin polkuihin
keskittyvä Belgravia ei voi yltää
sinne mihin tuo ihana ja rakastettu sarja nousee. Romaani saa alkunsa Richmondin
herttuattaren järjestämistä kohtalokkaista kutsuista vuoden 1815 Brysselissä.
Sieltä alkaa kahden kauniin ja nuoren dramaattinen rakkaustarina, jolla on
pitkäkestoiset vaikutukset kymmenien vuosien päähän Lontoossa. Belgravia on eräänlainen sukutarina,
jossa on rakkautta, uskollisuutta, vehkeilyä ja säätyrajojen rikkomista kuten
hyvässä epookkidraamassa kuuluneekin.
Raamit ovat ulkoisesti kaikin puolin kasassa, mutta niiden
täyttämisen kanssa ei kirjailija ole ikävä kyllä onnistunut vakuuttavasti.
Romaanissa on paljon henkilöhahmoja, joiden sotkeminen toisiinsa on mahdollista
(yksi herttua sinne, toinen jaarli tänne!), ja ikävä kyllä hieman liikaa
asioiden toistoa ja selittelyä. Romaani ei siis luota lukijaansa eikä
ilmeisesti oikein itseensäkään, sillä relevanttien kohtien toistaminen saa
aikaan mielikuvan, ettei tarinan kaari kanna vaan tutisee, joten kirjailijan
täytyy tukea lukijaa ja kirjoittamaansa (muistattehan rakkaat lukijat, että tämä henkilö sanoi kymmenen sivua sitten näin). Fellowes pomppii ajatuksista ja
kokijoiden päästä toiseen toisinaan sitä vauhtia, että lukemisen pause-nappula jää käyttöön!
Belgravian
perusongelma on se, että lukija aloittaa kirjan tietyistä lähtökohdista.
Downton Abbeyä ei näiden kansien välissä ole tarjolla; siihen henkilöhahmotkin
ovat liian ohuita ja persoonattomia. Belgravian
kieli – vaikka erinomainen suomennos onkin – ei myöskään kummemmin säväytä eikä
herätä aisteja. Se on silti sellaisenaan sujuvaa ja toimii, kun hyväksyy, että
tässä mennään nyt ihan tarina edellä.
Ai kenelle sitten Belgravia
sopii? Ihan kaikille, jotka eivät roiku orjallisesti rakastamansa tv-sarjan sfääreissä
tai jotka eivät edes tunne Downton Abbeya mutta pitävät historiallisista,
eurooppalaisista tarinoista ja kahden kerroksen väen aihiosta (paitsi että
tässä kirjassa se alakertakin jää valitettavasti vähemmälle huomiolle). Romaani on
lukunautinto, jos ei aseta korkeita taiteellisia vaatimuksia vaan haluaa
ajankuvaa, viihdettä ja onnellisen loppuratkaisun.
Olen miettinyt tämän lukemista. Downton Abbey ei paina minua, mutta Mennyt maailma senkin edestä. Katson sitä uudelleen, vuosien jälkeen.
VastaaPoistaOi Mennyt maailma, yksi elämääni muuttaneista sarjoista! Aikana, kun teeveestä ei tullut juuri mitään toisesta maailmasta, kanaviakin oli vain kaksi (vai koska se Maikkari aloittikaan...) niin Mennyt maailma räväytti tajunnan! Siitä lähtien olen ihaillut Jeremy Ironsia ja tuntenut salaperäistä vetoa englantilaisiin kartanoihin. Hankin vuosia sitten Menneen maailman DVD:nä; nyt onkin hyvä aikaa ottaa se katseluun. Kiitos Ulla, että muistutit!
VastaaPoista