maanantai 19. syyskuuta 2016

Syyssointuja elämästä

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 sivua
Lainattu kirjastosta


Joskus olen kuullut sellaisen tuhahduksen, että kotimainen (nyky)kirjallisuus on siitä epämiellyttävää, kun siinä viilletään koko ajan ranteita auki ja kaikki on niin masentavaa. Että siksi kotimaista ei jaksa lukea. Mutta hei: mehän olemme melankolian luvattu maa! Lukisitko sinä kirjan, jossa kukaan hahmoista ei ole oikeastaan onnellinen eikä kellekään käy kovin hyvin? Lukisitko, jos sinulle luvattaisiin, että kirjassa asuu haikean myötämielinen syys?

Radio Helsingin viimeviikkoisessa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa toimittaja Tatu Torikka kertoi kirjailija Helmi Kekkosen tuotannon kulkevan Virginia Woolfin, Michael Cunninghamin ja myös Raija Siekkisen jalanjäljillä. Ei matkien heidän tyyliään vaan avautuvan samalla tavalla hitaasti verkkaan ja jättäen oikeutettuja aukkoja tarinaan. En itse ole koskaan tunnustautunut Woolf- tai Cunningham-faniksi mutta luettuani nyt Kekkosta voisin viimeinkin uskaltaa myös näiden suurnimien kimppuun.

Raija Siekkisen yhteyden Kekkosen uutuuteen Vieraat kyllä allekirjoitan, semminkin kun kirjailija vieläpä lainaa Siekkistä romaanin alussa. Jotakin samaa heidän tyylissään todella on. Muistan kuinka ensimmäisen novellin Siekkiseltä luettuani hämmennyin hänen tavastaan piilottaa suuri voimia lauseiden taakse, alle ja väliin. Aina oli jotakin enemmän kuin mitä silmä luki. Tätä samaa, ehkä se voisi olla jopa miellyttävää uhkaa, löytyy Helmi Kekkosen hienon jännitteisestä Vieraat-romaanista.

Nuorehko, lapsesta haaveileva Senja järjestää eräänä helteisenä loppukesän iltana ystävilleen ja läheisilleen illalliset. Hän lähettää miehensä Laurin ostamaan lisää ruusuja ennen kuin vieraat saapuvat. Illalliset eivät kuitenkaan koskaan pääse alkuun, sillä jotakin tapahtuu. Väliin tulee kutsuttujen henkilöiden menneisyys ja kaikki se raskas, mikä on heistä tehnyt sen mitä he nyt ovat. Näin alkukohtaus on kuin vain välähdys Senjan ja Laurin asuntoon, jonka saatamme nähdä raolleen jääneestä ovesta rappukäytävässä seisoessamme. Meille annetaan tämä alku, mutta ei loppua. Yksi ilta kääntyy kohti jotakin, josta alkaa jokin toinen, uusi alku. Kekkonen lainaa Siekkiseltä näin: Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Mietin tovin, mikä minua Kekkosen Vieraissa viehätti. Mikä aivan tarkalleen. Lähenin henkilöhahmoja, pidin heistä jokaisesta, niistä ärsyttävistäkin, jollakin tapaa niistäkin. Yksi nousi ylitse muiden, tai ehkä kaksi. Mutta mikä oli se taso, joka puhui juuri minulle tässä kirjassa? Kun sitten yhtenä iltana katsoin ikkunasta ulos hämärtyvään syksyyn, ymmärsin tämän:

Vieraat on haikea kuin syyspäivä; sen kellastuneet lehdet putoilevat pikkuhiljaa kierrellen maahan ja tuuli käy takaa korvaan, kun kaulaliina on jäänyt kotiin. Vieraat on hyvällä tavalla alakuloinen, aivan kuten elämä toisinaan syksyisin on, kun pehmoinen maatuminen alkaa. Romaani on arvoituksellinen ja avoin, eikä se tosissaankaan kosiskele lukijaansa: sinä joko tykkäät tästä kuumailmapallojen kohinan täyttämästä maailmasta tai sitten et. Lukiessa taustalla soi saksofoni raukeasti valittaen, mutta sen sointua on niin hyvä kuulla.

On outoa todeta, että suru voi olla hyvää. On kuitenkin olemassa sellaista rohkeaa, kuohuttavaa surua, kaihomielisyyttä, joka voi toimia energianlähteenä kuten itselleni vaikkapa The Curen ja The Nationalin musiikki. Ne eivät ole melankoliaa, joka viiltelee; ne ovat minäkuvaani voitelevia öljyjä, joita ilman ihoni ja mieleni kuivuisi. Tunnistin Vieraissa tätä samaa superainesta, ja tiedänkin Helmi Kekkosen pitävän myös Nationalista. Ymmärrän hyvin miksi. (Kuunnelkaapa kappale Sorrow. Jos pidätte siitä, jos se saa teidät oikeasti hyvälle tuulelle, pidätte takuulla tästä romaanistakin.)

Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Ei yhtä vaan monta, sivun sieltä lauseen täältä. Hän antaa sanojen virrata sisään ja ulos, kellua sisällään tiheinä niin kuin hautova kuumuus ulkona, miten se peittääkin kaiken alleen, kaupungin, kadut ja puistot, öisinkin jatkaa hehkumistaan. (s. 149)

Episodimaisesti Vieraat väläyttää eri henkilöhahmojen elämää oman kappaleen verran. Tällainen paloittelu miellytti. Se myös rakentaa koko tarinalle aukkoja, joita ei täytetä ja joiden tulkitseminen jää lukijalle. Kun sanoin edellä yhden tai kahden hahmon nousseen itselleni ylitse muiden, ovat ne lapsentarinoita, joita on kovin vaikea hyväksyä. Kekkonen kirjoittaa ne kuitenkin tiiviisti vain olennaista avaten ja jättää kaiken rehentelevän selittelyn pois. Hän kirjoittaa maisemia, jotka ovat kuten lapsen maailma lapselle esittäytyy: näkyvää pintaa, ilman aikuisen yritystä ymmärtää kaikkea ja hakea merkityksiä.

   Oli lauantai-ilta. Kuusivuotias Senja pysytteli vielä hetken paikoillaan, katseli lipaston avonaisia laatikoita ja sijaamatonta vuodetta, peilipöydällä olevia purkkeja ja putkiloita, ainoaa huonetta tässä sokkeloisessa ja sotkuisessa asunnossa jonka ovi oli aina auki. Sitten hän sammutti tuhkakuppiin jääneen palavan savukkeen, kääntyi ja seurasi äitiä olohuoneen poikki eteiseen.
   Äiti oli jo ovella, napitti pitkää takkiaan. Pärjääthän sinä kulta täällä, syö jotain, älä koske hellaan, mene ajoissa nukkumaan, sammuta valot, nähdään aamulla.
   Senja ehti vain nyökätä, ja äiti oli mennyt.
(s 151 – 152)

Yhtä paljon kuin Vieraat kertoo perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja epäonnistuneesta vanhemmuudesta, se on kaihoisa kertomus siitä, miten yksin ihminen on. Elämä on tavaton tehtävä, täynnä ontuvia päättelyjä ja täynnä solmuja, joiden avaamisessa ei toinen ihminen lopulta voi auttaa. Ja kyllä, elämä on varsin epäreilua. Rakkautta ei ole jaossa kaikille yhtä paljon. 

Kekkonen on kirjoittanut eleettömän suuren kirjan, jonka hienojakoinen sisältö ei välttämättä nopealla lukemisella avaudu. Kekkoselta et saa vastauksia, koska niihin todella raskaisiin kysymyksiin niitä ei ole. Mutta voit ihmetellä kauniin tekstin äärellä syysmaisemaa ja jäädä odottamaan verkkaiseen tahtiin saapuvaa lahoamista.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kahden kerroksen väkeä

Julian Fellowes: Belgravia
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2016
477 sivua
Lainattu kirjastosta

Kaikki, jotka ovat löytäneet kadonneen sielunsa tai entisen elämänsä Downton Abbey -tv-sarjasta, toivonevat edes kirjallista lohdutusta pahimpaan kaipuuseen. Koska olin sarjan suhteen myöhäisherännäinen, on minulla vielä jemmassa kuudes tuotantokausi ja sarjan finaalijakso. Ei kuitenkaan yhtään haittaa välipalanautiskella DA:n käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaania 1800-luvun Lontoon seurapiirielämän kiemuroista.

Downton Abbeyllä voi myydä varmaan melkein mitä vain. Onkohan Englannissa DA-teemukeja, joissa Mary istuu metsästystweedtakissaan naistensatulassa, tai löytyykö Yorkshiren turistikaupoista DA:n kartanolla koristeltuja puuvillakasseja? Fellowesin Belgravia on varmaan laitettu siihen samaiseen hyllyyn teemukien viereen. The London Season, if you please.

Mutta. Mutta voi ei. On varmaan monen asian summa – eikä kaikkien vähiten visuaalisuuden, että DA on ollut monelle niin ainutlaatuinen kokemus. Moni seikka on vain osunut kohdalleen: näyttelijöiden casting, historialliset taustat, miljöö, persoonat, puvustus ja niin edelleen. Pukudraaman ystäville tv-sarja on hieno leikekirja 1900-luvun alun muodista, ja henkilöhahmojen kieroilusta tahi hienoilusta nauttivalle DA tarjoaa herkullisia persoonia. Mr. Carsonin ylevää ilmettä on vaikea ikuistaa kirjan sivuille tai isoäiti Violet Crawleyn mollottavia silmiä ei voi kirjoittaa auki. Se mikä elävässä kuvassa viehättää perustuu kuitenkin eri asioille kuin kirjallisuuden loistokkuus.

Niinpä lontoolaisten aatelissukujen risteäviin polkuihin keskittyvä Belgravia ei voi yltää sinne mihin tuo ihana ja rakastettu sarja nousee. Romaani saa alkunsa Richmondin herttuattaren järjestämistä kohtalokkaista kutsuista vuoden 1815 Brysselissä. Sieltä alkaa kahden kauniin ja nuoren dramaattinen rakkaustarina, jolla on pitkäkestoiset vaikutukset kymmenien vuosien päähän Lontoossa. Belgravia on eräänlainen sukutarina, jossa on rakkautta, uskollisuutta, vehkeilyä ja säätyrajojen rikkomista kuten hyvässä epookkidraamassa kuuluneekin.

Raamit ovat ulkoisesti kaikin puolin kasassa, mutta niiden täyttämisen kanssa ei kirjailija ole ikävä kyllä onnistunut vakuuttavasti. Romaanissa on paljon henkilöhahmoja, joiden sotkeminen toisiinsa on mahdollista (yksi herttua sinne, toinen jaarli tänne!), ja ikävä kyllä hieman liikaa asioiden toistoa ja selittelyä. Romaani ei siis luota lukijaansa eikä ilmeisesti oikein itseensäkään, sillä relevanttien kohtien toistaminen saa aikaan mielikuvan, ettei tarinan kaari kanna vaan tutisee, joten kirjailijan täytyy tukea lukijaa ja kirjoittamaansa (muistattehan rakkaat lukijat, että tämä henkilö sanoi kymmenen sivua sitten näin). Fellowes pomppii ajatuksista ja kokijoiden päästä toiseen toisinaan sitä vauhtia, että lukemisen pause-nappula jää käyttöön!

Belgravian perusongelma on se, että lukija aloittaa kirjan tietyistä lähtökohdista. Downton Abbeyä ei näiden kansien välissä ole tarjolla; siihen henkilöhahmotkin ovat liian ohuita ja persoonattomia. Belgravian kieli – vaikka erinomainen suomennos onkin – ei myöskään kummemmin säväytä eikä herätä aisteja. Se on silti sellaisenaan sujuvaa ja toimii, kun hyväksyy, että tässä mennään nyt ihan tarina edellä.

Ai kenelle sitten Belgravia sopii? Ihan kaikille, jotka eivät roiku orjallisesti rakastamansa tv-sarjan sfääreissä tai jotka eivät edes tunne Downton Abbeya mutta pitävät historiallisista, eurooppalaisista tarinoista ja kahden kerroksen väen aihiosta (paitsi että tässä kirjassa se alakertakin jää valitettavasti vähemmälle huomiolle). Romaani on lukunautinto, jos ei aseta korkeita taiteellisia vaatimuksia vaan haluaa ajankuvaa, viihdettä ja onnellisen loppuratkaisun.