maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lomalta palaavan mietteen paloja

Olen ollut kaksi viikkoa lomalla koneestani ja ajatuksistani. Olen ottanut kesää vastaan ja armottomasti laiskotellut kaikesta työnteosta sellaisen syksyn ja kevään jälkeen, etten moista aikaa enää samassa muodossa halua elämääni. Eikä samaa muotoa ole tulossakaan. Syksyllä kaikki muuttuu.

Olen ollut kaksi viikkoa blogi-offline ja osan aikaa myös some-offline. Hetkittäin tuntui, kuin olisin kadonnut jonnekin toiseen maahan ja muut ihmiset jatkaneet kesää vanhassa. Kaksi viikkoa on lyhyt aika, mutta kun töissä on tottunut olemaan koko ajan tiedon äärellä, hetkittäinen mediakatko pyöristää mielen. Mitä tapahtuisi, jos luopuisi arjessa netin käytöstä ja somettamisesta? Tuskin olen edes kovin digitaalinen; käyn alati vähän tokkurassa kuten vanha kaappikello. Olen ehkä nopea ajatuksissani ja puheissani, mutta appsien ja viestikanavien käyttäjänä ihan varma hitailija. Ei, Pokemoneja jahtaamassa ette minua tapaa. Jahtaan nyt ensi alkuun karanneet ajatukset kiinni.

Tänään maanantaina on ensimmäinen työpäivä viimeisistä neljästä. Sitten 15 vuoden putki on katki, ja tilastoissa olen termillä työtön. Jos kuitenkin kaikki menee kuten kuvittelen, syyskuussa termi vaihtuu yrittäjäksi. Siitä eteenpäin olen itse vastuussa oman elantoni kasaan käärimisestä – joka kuukausi. Lomaltapaluu on minulle ensimmäistä kertaa vuosiin paluuta uuteen, ei vanhaan.

Kesälomani haahuilin, yritin nukkua varastoon ja kuroa vajetta umpeen (kumpikaan ei onnistu; uni on aina tässä ja nyt), fiilistelin aamuja isäni kotitalolla (joka on meille se mökki), nautin ajattomuudesta ja lapsesta, matkustin perheen kanssa Joonian merelle aurinkoon, näin oikean kilpikonnan uivan meressä ja ratsastin espadrilloksissa ja shortseissa kypärättä oliivipuiden alla vastoin kaikkia skandisääntöjä. Kävin kerran Vuoristoradassa ja söin tahmeaa hattaraa. Luin kirjoja, mutta en tolkuttomasti, koska ajatukseni olivat lomalla aivan kokonaan ja kävin puolikierroksilla. Aika vain valui käsistä – mitä ylellisyyttä!

Se oikea caretta caretta <3
Itse tehty

Pian tulee syksy. Odotan sadepäiviä, koska ne ovat ilmainen pääsylippu sohvalle ja kirjojen sisälle. Olen huono auringossa lukija, koska saan helteestä päänsäryn ja minua alkaa vain nukuttaa. Kirjastossa on muheva varauslista odottamassa vielä tämän kevään uutuuksia kuin tulevan syksyn tarinoita. Eniten sohvakaveriksi odotan ehkä näitä: Minna Rytisalon Lempiä (useille bloggareille jo tuttu), Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (sain sen juuri tänään sattumalta pikalainaksi!), Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsia (tästä olisi kiva blogata kirjamessujen lukupiirissä) ja Mike Pohjolan romaania 1827, joka kertoo sen oikean tarinan Turun palosta. 

Vähitellen palaan blogiarkeen ja tarinoin luetuista. Kirjoittaa pitäisi muutenkin, vaikkei se olekaan hyväksi kropalle. Alkukesällä kävin nimittäin vaivojen takia jo fysioterapiassa, mutta ehdottomasti pitäisi viihtyä enemmän vaikkapa satulassa ja vahvistaa ratsailla ryhtiä. Syyssuunnitelmissa siis liikuntaa ja lukemista, mutta ensin sukellus elokuun iltoihin ja pienen, ihanan ekaluokkalaisen saatto koulutielle. Lempeää loppukesää!

Kreikkalainen ystäväni

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016 ja lopputulos (päivitetty)

Ensimmäistä kertaa optimistina ja touhukkaan, tulevan koululaisen äitinä yritän olla mukana lukemassa 24 tuntia putkeen monen kirjabloggarin ja himolukijan tapaan. Tänään on Blogistaninan virallinen lukumaratonipäivä.

Saavuimme aamupäivästä kotiin Hämeestä, ja pakollisen pyykkäysrundin startattuani ja kassien purkamisen jälkeen keitin kahvit ja avasin koneen. Tästä aloitetaan, ja alla olevia kirjoja olisi tarkoitus yrittää selättää. Ihana Kauko on odottanut jo kauan lukuvuoroaan, ja Seljan ostin alesta juuri tätä päivää varten. En malttanut olla kokeilematta sitä jo. Voi ei – teksti sopii niin, on niin minua, joten Taivaalta tippuvista asioista on helppo aloittaa. Paul Nykistä tuli mukaan pinoon hetken mielijohteesta; en ole yhtään varma, onko herra minulle sopivaa seuraa.


Lukumaratonissani on useita haasteita: 6-vuotias lupasi olla mukana apulaislukijana ja on odottanut tätä sunnuntaita, mutta tosipaikan tullen kaikki muu kotona onkin mielenkiintoisempaa (kuten yksin kukille puhuminen takapihalla juuri nyt!). Ei kuulemma aiokaan startata äitin kanssa. Mieli tosin saattaa muuttua vielä parikin kertaa.

Toinen haaste on armas puoliso, joka ei samaistu harrastukseeni, semminkin kun kotiintultuani (olimme muutaman päivän eri maisemissa) tapasin hänet ikkunoiden pesupuuhissa enkä ikuista typeryyttäni tajunnut ylistää touhua vaan tökeröön tapaani huomautin seiniin ja karmeihin jääneistä likatahroista. Olen niin vanha koira, enkä ikinä opi! Räyh!

Kolmas haaste on futis, jonka finaalin klo 21 hieman kuin unohdin. Matsi katsotaan meillä, ja vaikken pallopelin fani itse olekaan, on se kuitenkin kaikista joukkuepeleistä mielestäni jaloin (ja kyllä, pelaajatkin silmään sopivat!). Ja kun puoliso ymmärtää enemmän nahkakuulan perään kuin proosan, saatan yhdeksältä jakaa sohvan hänen ja tyttären kanssa ja jännittää mukana. Voihan sitä samalla lukea, voihan?

Kaikille lukijoille ja maratoonareille tarinallista vuorokautta!

***

Ma 11.7. klo 12.50:

Ensimmäinen maratonini on nyt ohi. Kaikkia pinon kirjoja en tietenkään ehtinyt enkä edes avannut, sillä kaksi ensimmäistä olivat suorastaan täydellinen valinta. Ensimmäisen ihanuuden jälkeen oli pakko pitää sulatustauko, ja luimmekin lapsen kanssa yhdessä tirskuen Tatua ja Patua (Tatu ja Patu, syömään!). Onneksi. Kirjan aiheuttama hillitön hihityskohtaus oli tarpeen. 

En koskaan pysty siirtymään tuosta vain seuraavaan kirjaan, vaan yleensä pidän kuluvan päivän mittaisen tauon; on vähintäänkin pakko nukkua yön yli, ennen kuin siirryn uuteen lukuun. Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat oli sen verran harras ja hieno kirja, että olisin vellonut sen tunnelmissa vielä hetken. Siitä huomasinkin, ettei lukumaraton ole ihan minun juttuni. Kirjojen omaksuminen ja niiden mieleen jättämän maailman pureskelu vaatii aikansa. Siksi on pieni rikos hypähtää seuraavaan kirjaan, sillä vaikuttavan elokuvankaan jälkeen en kernaasti katso vähään aikaan mitään toista.

Tatun ja Patun välimutustelun jälkeen siirryin Emma Puikkosen Eurooppalaisiin uniin, sillä se on kirjastolaina ja haluan palauttaa sen ennen loppuviikosta seuraavaa lomamatkaa. Kauko on ikioma, joten Poika Mancini lähtee mukaani Joonianmeren auringon alle katselemaan juuri kuoriutuneita kilpikonnia.

Tukilukijani, tuleva koululainen, päätti sittenkin aloitella maratonia kanssani ja luki itse Aku Ankan taskukirjaa (joihin on tänä kesänä kovin ihastunut) Kultakylpy 16 sivua – nätti suoritus 6-vuotiaalta, joka lukee tekstattua tekstiä hartaasti, välillä huulien käydessä mukana ja kommentoidessa äidille ääneen sivunumeroa, jolla jo on.

Oma suoritukseni Tatuineen ja Patuineen (minä luin, lapsi kuunteli) on siis 442 sivua. Tähän vielä apulukijan 16 sivua, ja yhteinen tuloksemme on 458 sivua. Onnittelen itseäni, että melko rikkonaisten 24 tunnin aikana päädyin edes tähän tilanteeseen. Ensi kerralla – mikäli mukana olen – säädän niin, että muu perhe on toisaalla ja kaapit on täytetty helpoilla herkuilla enkä vaihda loman asemapaikkaa kyseisenä päivänä niin, että jotain pyykkejäkin täytyy pestä useampi koneellinen. Futista voi tulla, koska tajusin fiksuna tyttönä nopeasti, etteihän sitä ole mikään pakko katsoa!

Luetut maratonsivut olivat siis:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Gummerus 2015
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, WSOY 2016
Havukainen & Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!, Otava 2014


Seljasta ja Emmasta on puhuttava vielä erikseen. Kaksi todella upeaa romaania, joiden muoto oli sattumalta samankaltainen, ja kirjat näin ikään kuin loksahtivat lomittain.

PS. Kuka tietää, mikä on Bumbeliini I ja Bumbeliini II?

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Vuoden loistavin romaani?

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Suomennos: Helinä Kangas
WSOY, 2016
362 sivua
Lainattu kirjastosta

Kesäkirja 2016
On aina yhtä suurta jännitystä lukea kirja, joka on saanut osakseen kansainvälisesti (tai kansallisesti) paljon hehkutusta. Yhden kirjan glorifiointi synnyttää minussa epäolennaista ja -reilua skeptisyyttä: entä jos en pidäkään kirjasta kuten muut, mitä se kertoo minusta ja kenties lukusivistyksestäni; entä jos pidän kirjasta mahdottomasti, olenko mukana tylsässä massassa, joka hokee laput silmillä yhtä mantraa enkä pystykään muodostamaan henkilökohtaista mielipidettä? Tietyistä kirjoista pitäminen on vähän kuin musiikkimaku: kerro minulle mitä bändejä sinä kuuntelet, ja minä tiedän, onko meillä mitään yhteistä.

Mystisen, oikean henkilöllisyytensä piilottaneen kirjailija Elena Ferranten vuonna 2011 Italiassa ilmestynyt L’amica geniale (suom. Loistava ystäväni) on vastaanottanut paljon rummutusta ja fanfaareja. Ferrantea on jopa ehdotettu parhaimmaksi nykykirjailijaksi, mikä on tietysti paljon se. Miten iloinen olenkaan voidessani sanoa, että se saattaa olla jopa totta!

Loistava ystäväni kertoo kahden ystävyksen, Lilan ja Elenan, tarinan aina lapsuuden ensikohtaamisesta toisen naimisiinmenoon asti sodanjälkeisessä Napolissa. Lila on räväkkä, rohkea, suorapuheinen ja lumovoimainen selviytyjä, kun taas Elena on ystävyksistä pehmeämpi, sovittelevampi tarkkailija, jonka epävarmuus heijastuu kaikkeen siihen, miten hän maailman kokee ja siitä raportoi – kertojaääni on Elenan. Tytöt ovat kuin kaksi vastakkaista napaa, jotka vetävät toisia puoleensa erimielisyyksistä huolimatta. Lila on holtiton ja arvaamaton, minkä vuoksi Elena elää ystävyydessä aina hieman veitsenkärjellä. 50-luvun Napolissa ystävyys toimii myös suuremman magneettikentän sisällä: on kaikki korttelien likaisten kujien salaisuudet, perheet ja sukulaiset, naapurit ja heidän perheensä ja heidän suhteensa, jotka antavat merkityksensä tyttöjen ystävyydelle. Siksi se ja arki kuhisee vihaa, rakkautta, väkivaltaa ja alituista kilpailua siitä, kuka on kaunein, rikkain tai älykkäin.

Minusta oli hauskaa löytää sen kaltaisia yhteyksiä, etenkin jos ne koskivat Lilaa. Vedin linjoja kaukaisten hetkien ja tapahtumien välillä, määrittelin yhtenevyyksiä ja eroavuuksia. Vähitellen siitä tuli minulle päivittäinen harjoitus: mitä paremmin minä olin voinut Ischialla, sitä huonommin Lila oli voinut korttelimme ankeudessa; mitä enemmän minä olin kärsinyt lähdettyäni saarelta, sitä onnellisemmaksi hänen elämänsä naapurustossa oli muuttunut. Oli kuin jonkin ilkeän taian vaikutuksesta toisen ilo tai suru edellyttäisi toisen päinvastaista tunnetta. Myös ulkonäkömme tuntui olevan samanlaisessa aaltoliikkeessä. Ischialla olin kokenut itseni kauniiksi, eikä vaikutelma ollut haalistunut Napoliin palaamiseni jälkeenkään – päinvastoin… (s.  178)

Lilan ja Elenan lapsuus on jatkuvaa kisailua rohkeudesta, sillä lähikujilla asuu kunnioitusta ja pelkoa herättävä kauppias don Achille Carracci, joka on saanut tyttöjen mielikuvituksessa hirviömäiset mittasuhteet. Teinivuosien myötä kisailu paremmuudesta siirtyy koulunpenkille: molemmat tytöt ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja älykkäitä työläisperheen kasvatteja. Kirjastosta ja kirjoista tulee ystävysten kahdenkeskinen ase. Toisinaan tuntuu siltä, että heidän läheisyytensä ei ole muuta kuin yhtä ristiriitaa siitä, kumpi osaa paremmin latinaa ja kumpi haalii koulussa enemmän kymppejä. Tytöt näkevät koulumenestyksen keinona selviytyä Napolin varjoisilta kujilta kohti valoa, menestystä ja rahaa. Lopulta rakkauden mutkikkaat koukerot kietoutuvat molempien ympärille ja sitovat heidät eri tavoin jonkinlaiseksi vangiksi omaan elämäänsä.

Symboliksi kaikelle menestymiselle ja taistelulle Napolin hämärillä kaduilla nousee yksi ainoa kenkäpari, jonka suutarin lapset Lila ja hänen veljensä Rino tekevät käsin ja isältään salaa menestyksen ja oman Cerullo-kenkämerkin toivossa. Kenkien nahkaisesta tuoksusta muodostuu romaanille kestävä lesti, ja lopulta merkityksiä täynnä oleva kenkäpari myös päättää romaanin jäntevän kaaren. Lopetus onkin yksi  kutkuttavimmista, joita olen pitkään, pitkään aikaan lukenut.

Tämä romaani on täydellisen ehyt, kokonainen maailma, jossa ei ole tilaa epäloogisuuksille tai kompastuskuopille. Loistava ystäväni, joka on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, on huikaisevan tyylikkäästi ja jännittävästi kirjoitettu perheiden tarina. Se on kuuma kuin helteisen Italian kiviset kadut, maukas kuin kaunein sokerileivos, ihmismielen monimutkaisiin polkuihin pureutuva psykologinen tutkielma naiseudesta ja ystävyydestä, yksinkertaisesti voimakas, vastavoimista ja rakkaudesta latautunut kivikortteli, johon eksyminen on lukemista palvovalle ehkä vuoden mieluisin tehtävä. Helinä Kankaan suomennos todennäköisesti tarrautuu kiinni italian kielen persoonalliseen rakenteeseen, mutta toimii suomeksi erinomaisen hyvin ja on eittämättä yksi onnistuneimmista käännöksistä, joita olen lukenut. Tätä kääntäjää ilahduttaa Kankaan puhdas ja soljuva kieli, joka kaikesta huolimatta välittää kiihkeän italialaisen tunnelman perille 2000-luvun suomalaiseen lukuarkeen.

Henkilökohtaisesti Loistavassa ystävässä minuun tekivät vaikutuksen kengät ja niiden nostaminen kertomuksen vertauskuvaksi. Olen kenkäsuvussa kasvanut ja lapsena nahkavuotien tuoksua sisääni kuin happea hengittänyt. Romaanissa Cerullo-kengät kertovat niin vauraudesta kuin yksilön mahdollisuudesta vapautua Napolin varjoista; hyvät kengät voivat viedä kulkijan minne tahansa, aurinkoon, merelle ja ennen kaikkea henkilökohtaiseen murrokseen. Yhtä kaikki ne voivat väärällä tavoin hallita ihmisen elämää ja ajautua myös täysin vääriin jalkoihin.

Loistava ystäväni siirretään saman tien suosikkikirjojeni hyllyyn. Olen rakastunut. Napoliin, italialaisiin tunnekuohuihin, Elenaan ja Lilaan, heidän suruihinsa ja onnenhetkiinsä, epätoivoisiin yrityksiin tunnustella elämää ympärillä ja muovata siitä itselle ymmärrettävä ja oikeanlainen. Haluan lisää. Haluan osaksi heidän kokemaansa, tirkistellä ystävysten selviytymistä ja tutustua kaikkiin niihin ihmisiin, joihin he ehtivät elämänsä aikana tutustua. Haluan kulkea mukana, varjoissa ja valossa.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille. (s. 32)