Onnea & outoutta Litissä / Osa 1

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali 
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa

Kunpa osaisin eritellä hienostuneesti kaikki ne tunteet, mitä nyt toisen kerran järjestetty Helsinki Lit mielensopukoihin synnyttää. Olin tänä vuonna mukana molempina päivinä, ja onneksi. Vaikka osa kirjailijoista (tai heidän tuotantonsa) oli minulle ennestään tuntemattomia, tuntuu että sain monta uutta ystävää. Tai ei, sanotaan mentoria sittenkin. Eniten minua innostaa kuulla kirjailijoiden arjenkokemuksista kirjoittamisen, sen pakon ja mahdottomuuden edessä. Kuinka kirjoittaminen on joillekin ehdottomuus, vimma, ainoa tapa olla elossa; toisille taas lähes ahdistuskohtauksia aiheuttavaa tappelua oman mielen ja minuuden demonien kanssa.

Tänä vuonna Savoy-teatterin lavalla tanssi demonien sijasta kuitenkin paljon aitoa naurua ja puheita onnellisuudesta. Kuten brittiläinen Sadie Jones hienostuneella aksentillaan Juha Itkoselle lausui: Aren’t we lucky! Jos Hannu Väisäselle onni on sanojen lisäksi kaikki maailman kauniit värit ja Pariisin metrotunnelien taivaantekijät – nuo metron perinteisten paperimainosten pohjien uudistajat, joita tänä digitaalisena aikana enää vähenevissä määrin kaupungista löytyy, on onni toiselle brittikirjailijalle, akateemikko Helen Macdonaldille metsä ja sen linnut, satakielen yllättävä luritus illalla helsinkiläisessä puistossa. Mark Levengoodille onni sisältää kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, huumorin ammentamista omasta hullusta suvustaan.

Useampi Helsinki Litin kirjailijavieraista sivuutti puhuessaan ulkopuolisuuden ja outouden tunnetta, jota kirjailija jostain syystä väistämättäkin kokee. Oliko se Rosa Liksom, joka jopa ehdotti ulkopuolisuuden tunteen olevan oleellinen osa jokaisen kirjailijan persoonaa. Tommi Kinnuselle outous on kuulemma vieraana aina, kun hän liikkuu kirjailijapiireissä. Onnea ja outoutta – siinäkö siis aseet todelliseen kirjailijuuteen ja onnistuneelle kirjoittamiselle?

Perjantaina Savoyssa minun kirjafestarini aloittivat raikas punainen tuulahdus meren toiselta puolen, ruotsalaisin suomalainen Mark Levengood ja meänkielisen kulttuurin kasvatti Rosa Liksom. Mikä valloittavat alku täynnä naurua ja peittelemätöntä hyväntuulisuutta! Liksom oli iloisenvihreä aisapari Markille: heidän suomeksi ja osin ruotsiksikin käymä keskustelunsa oli pelkkää positiivista energiaa. Levengoodilla on koomikon sydän, ja hänen asenteensa tekee hyvää. Hän itse sanoo olevansa mollikansan kasvatti, joka asuu duurikansan Ruotsissa. Koska hänen suomenruotsalainen perheensä on suloisella tavalla vinksahtanut, riittää Levengoodilla tarinaa. 

Hän sai yleisön hämmästyneenä nauramaan kerrottuaan Turussa asuvasta tädistään, joka ei taannoin viitsinyt vaivata sukulaisiaan ja ystäviään kertomalla miehensä kuolemasta, koska uutinen oli niin tråkigt. Setä oli haudattu kaikessa hiljaisuudessa joitakin kuukausia siitä, kun Levengood oli muissa asioissa tätiinsä yhteydessä. Koska Ruotsissa varsin tutulle tv-kasvolle on sattunut elämässä yhtä sun toista hassua, ei hän ole voinut estää itseään käyttämästä juuri vaikkapa sukuaan kirjojensa ja puheidensa materiaalina. Ne anekdootit suorastaan huutavat tulla kerrotuiksi.

Tummia sävyjäkin

Kuplivan tunnelman kuuntelijoissa herättäneet Liksom ja Levengood saivat seuraajikseen harmaimmissa sävyissä kahlanneet Jonas Hassen Khemirin Ruotsista ja Riikka Pulkkisen. Kohuttu ja kiitetty Kaikki se mitä en muista -romaanin kirjoittaja Khemiri oli odotettu vieras Litiin, mutta ikävä kyllä olisin suonut mielenkiintoiselle kirjailijalle jonkin toisen keskustelukumppanin. Valitettavasti Pulkkinen ei ollut parhaimmillaan perjantain tilaisuudessa, ja keskustelun alku irtosi yleisölle varsin kankeasti. Ehkä nämä kaksi tummaa kaunokaista oli valittu parivaljakoksi, koska he tunsivat toisensa entuudestaan (Pulkkisen mukaan he tutustuivat aikoinaan San Franciscossa). Ison yleisön edessä keskustelusta tuli kuitenkin kemiaton ja kalsea, mikä on sääli molempien osapuolien kannalta.

Khemiri valotti kirjoittamisensa syntymistä kertomalla kouluajoistaan, kuinka hän karkasi koulun pahinta kiusaajaa kirjastoon. Siellä, kaikkien niiden tarinoiden keskellä, hän tunsi olevansa turvassa, osana niiden taikapiiriä. Päiväkirjan kirjoittaminen kirjastossa oli asia, jota ei koulun kovimmalle raggarille kannattanut avata, joten Khemiri väitti kirjoittavansa vihkoonsa rap-tekstejä. Kirjailijaa kiinnostaa kovasti se, miten muut ihmiset näkevät jonkun toisen ihmisen, ja juuri tästä näkemisen kokemuksesta on kyse hänen August-palkitussa romaanissakin Kaikki se mitä en muistaKhemirin verkkaisen innostavasti soljuva puhe kirjansa puolesta sai minut luopumaan kirjan jonottamisesta kirjastossa; ostin Khemirin tarinan omaan hyllyyni ihanilta nideläisiltä, vaikka olin toivonut tällä kertaa voivani vastustaa kirjojen seireenimäisiä huokailuja. Sympaattinen tunisialaistaustainen Khemiri oli paras markkinoija kirjalleen. Hänestä huokui jotakin sellaista lämpöä ja välittömyyttä, jota ropisee ehkä sieluun jos asuu Ruotsissa. 

Sellaista samanlaista heleyttä oli tulvillaan myös Helsinki Litin perjantain päättänyt ihanan raikas laulaja Frida Hyvönen. Kukkamekossaan ja kirkkaan voimallisella äänellään hän maalasi Savoy-teatteriin sävyjä niin Pariisista kuin Tukholmastakin, synnytti ajatuksia, jotka saivat penkissä istujan toivomaan, että voisi edes hetken olla hieman ruotsalainen, laulaa yhtä vaivattomasti, kaivata Eiffel-tornin juurelle ja sipsutella korkokengissään lavalta pois kevein hartioin.

Helsinki Litin toinen kierros vakuutti kuten ensimmäinenkin viime vuonna. Riemastuttavaa, että melkein kaikkien käännöskirjojen kääntäjät mainittiin tällä kertaa selvästi (kiitos Kersti Juva!) parannuksena viime vuoteen. Perjantaina jaettiin myös Jarl Hellemann käännöspalkinto, ja sen sai tänä vuonna José Saramagon teoksen Lissabonin piirityksen kirjuri suomentaja Antero Tiitula. Alun perin 1989 julkaistun romaanin käännöstä kehuttiin rytmiseksi, elegantiksi ja mukaansatempaavaksi.

Helsinki Litin lava odottaa Lipsonia ja Kinnusta

Kiitos, Helsinki Lit! Olet onnistunut kokonaisuus kirjallisuutta, yhtenäisyyttä, kohtaamisia, lämpöä ja sanallista voimaa – sinua tarvitaan tässä maailmassa tänään!

Fiiliksiä lauantain hurmasta ja lisää kuvia huomenna.

Kommentit

  1. Hirveästi samoja fiiliksiä minullakin! Liksomin nauru kaikuu korvissani yhä :D Oli kiva tavata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuin myös Maisku! On niin kauhiaa, kun ei tunne ihmisiä blogien takana, ja on vallan mahtavaa treffata viimein. Mä sitten menin ja ostin se H niin kuin haukan. Löin itseäni näpeille, kun meinasin vielä Markinkin laittaa kassiin. Valitettavasti, niin valitettavasti, en vain voi ostaa kaikkia kirjoja, mitä halajan. Voisipa kirjoja syödä; alottaisin vanhimmasta päästä. :-o

      Poista
  2. Voi jummi jammi, kuinka hienon tekstin olet kirjoittanut. Katsoin vähän tuota Pulkkisen ja Khemirin keskustelua Areenasta ja Khemiri jotenkin siinä oli niin läsnä ja ruudun toisella puolelle asti välittyi, että hän yritti tukea Pulkkista, jolla oli jännitystä tai jotain ja hän ei oikein päässyt vauhtiin. Haluan myös tässä sanoa, että ei se haittaa. Joskus niin käy, että menee kipsiin tai jotain, eikä sen takia tarvii pukeutua säkkiin. Toki olen samaa mieltä siitä, että Khemirin kannalta joku toinen keskustelukumppani olisi varmaan ollut antoisampi.

    Ulkopuolisuus. Juu, jos en nyt aloittaisi siitä ollenkaan. Sitä sanottavaa kun olisi Alastalon salin piipunvalintakohtauksen verran ja vielä ei mahtuisi kaikki mukaankaan. Mutta siis, kiitos tästä hienosta raportista. Cool!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit