Kaksi mieskohtaloa

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Atena, 2016
254 sivua

Naisen pitää sitä, ja miehen pitää tätä. Maailmassa häilyvät normit kasaavat kaikkien meidän ympärille erilaisia odotuksia ja odotukset kallistuvat yllemme kuin uhkaavat varjot. Osan niistä luomme me itse, osa varjoista on kulttuurimme ja sosiaalisen asemamme muokkaamia.

Jarmo Ihalaisen hienon uutuusromaanin nimi Mitä miehen pitää ei tarvitse peräänsä kysymysmerkkiä. Kirja kertoo kahden miehen tarinan. Molempien pitää elämässään varsin kovasti. Miesten välillä lepää aikaa kuitenkin sata vuotta; maailma on erilainen, ja lähtökohdat ne vasta erilaiset ovatkin.

1900-luvun alussa Suomi oli köyhä maa, jonka työväki ei kyennyt uneksimaan vapaista lauantaista ja sipsipussien ääressä vietettävistä sohvailloista. Sitä aikaa elää huutolaislapseksi joutuva Kelpo-poika. Äiti myy pojan pois työmieheksi, jotta selviää loppuperheen kanssa ankarasta elämästä.

Aikajanan toisessa päässä eronnut, kahden lapsen isä Mika arkisuorituu opettajantyön ja sinkkuuden toisella tavalla ankarassa maastossa. Elämä on hankalaa, vaikka ruumista ei rasitetakaan fyysisellä työnteolla. Nyt ovat harteilla sosiaaliset rasitteet: eron jättämä tyhjyys, suhteen ylläpitäminen hankalaan ja itsekeskeiseen exään ja uuden rakkauden kohtaamisen mahdottomuus.

Ihalainen tiivistää tarinansa näin: Menetys tekee miehen, ei menestys. Huutolaislapselle Kelpolle menetys on kohtuuton ja nykyajan näkökulmasta käsittämättömän julma: Kelpo menettää äitinsä lisäksi kaiken mahdollisen inhimillisen, mitä lapsuuteen – miten köyhään tahansa – kuuluu. Jos hänelle nälkä on ollutkin jo tuttu kaveri, saa hän tämän lisäksi seurakseen nyt alituisen kylmyyden, väsymyksen, kivun ja otsalleen täydellisen kuulumattomuuden kasteen. Huutolaislapset eivät olleet vuosisadan alussa juurikaan mitään muuta kuin välttämätön paha, joten heidän kohtelunsa oli sen mukaista. He olivat yhteiskunnan järjestämä keino niputtaa perheen ylimääräiset lapset, sairaat ja vanhukset kauppatavaraksi niille, jotka halusivat maksaa valtiolle ilmaisesta työvoimasta edes jotakin. Minkäänlaista köyhäinapujärjestelmää ei tuolloin tunnettu. Usein huutolaisten kohtalo oli yleisen halveksunnan lisäksi lähes orjamaiset olosuhteet ja jatkuva väkivalta. Kelpo-poika ei ole tämän onnekkaampi.

Ihalaisen romaanin vahvuus onkin juuri Kelpon alistuva suhtautuminen olosuhteisiin, lapsuuden loppuun, johon vain kuolema saattaa tarjota helpotuksen. Näkökulma on Kelpon, mikä tuo kerrontaan tietynlaisen autenttisen viattomuuden ja kyvyttömyyden syyllistää pahantekijää:

Mitä tarkoittaa liian kylmä? Isännän mielestä sellaista ei olekaan, mikäli on kysymys työnteosta, ja Kelpon tapauksessa on aina kysymys työnteosta. Kylmyys ei lähde vaatteilla, kylmyys lähtee työtä tekemällä, isäntä sanoo, ja niin se on jos isäntä sen sanoo. Ei Kelpon kannata olla eri mieltä, sillä vaatteita ei ole tulossa lisää eikä sisään pääse lämmittelemään, joten hän voi vapaaehtoisesti valita näiden rankojen sahaamisen. […] Sahaamisen äänen pitää kuulua tasaisesti, muuten isäntä tulee lyömään. Se ei ole pelkästään paha asia, sillä silloin ei ajattele kylmää eikä nälkää. Mutta lyönteihin liittyy yleensä lisärangaistuksena ruuan evääminen. (s. 9–10)

Jyrkkänä kontrastina huutolaispojan tarinalle tutustutaan sinkkuisän elämään. Mika on opettaja, jonka Pihla-vaimo on enemmän tai vähemmän jättänyt paremman miehen toivossa. Pihla on kyllästynyt ennalta-arvattavaan mieheensä – siis oikeastaan siihen, että liitoista tulee vääjäämättäkin pidemmän ajan myötä ennalta-arvattavia. Vessassa voidaan käydä yhdessä, seksi on satunnaista ”kun kerkee ja jaksaa” -suorittamista, arvoituksellisuus ei ole enää ominaisuus, jota jaksaa itsessään ylläpitää, ruoanlaitto- ja siivousvuoroista tapellaan. Taikaa ei ole säilyttää pitkän suhteen lumovoima; voi vain alistua kohtaloonsa tai ymmärtää valintansa arvon. Pihla päättää kuitenkin lähteä ja lapset sopeutetaan vuoroviikkoasumiseen.

Tällaiset viikonloput ovat enemmän, melkein liikaa. Kuin viettäisi huvipuistossa koko viikonlopun. Lapsipäivien jälkeen asunto huutaa hiljaisuutta ja tyhjyyttä koko sunnuntai-illan, mutta viimeistään tiistaina äänettömyyteen jo tottuu ja keskiviikkona siitä jo nauttii. Kunnes seuraavan viikon puolessa välissä alkaa odottaa taas viikonloppua ja lapsia. (s. 30–31)

Kelpon ja Mikan tarinaa kerrotaan vuorotellen, mikä luo tunteen kuin lukisi kahta eri kirjaa yhtä aikaa. Yhtymäkohtaa tarinoille ei suoraan kerrota, mutta tarinan alussa opettaja-Mika haastaa eräänä luokkaretkipäivänä pikkukaupungin kulttuurikeskuksessa kyllästyneet oppilaansa ja kysyy: Onko joku teistä ollut joskus huutokaupassa? Siihen aikaan, kun tämä seinä muurattiin, Suomessa myytiin ihmisiä huutokaupassa. Tässä on Ihalaisen vihje siitä, että kirjan kaksi tarinaa vielä yhtyvät.

Siinä missä Kelpo-pojan kehitystä epäinhimillisissä oloissa kuvataan koskettavasti, tuo Mikan elämän useat epäonnistuneet deittailuyritykset viihteellisen lisäarvon kirjaan. Sinkkuus voi olla omanlaisensa ongelma myös miehelle, joka ei ole baaritiskeillä viihtyvä drinkkihai tai tinderissä ammattimaisella otteella saalistava helmenkalastaja. Tapaamisyritykset naisten kanssa kuvataan varsin toimivasti lähes pelkästään repliikkien avulla. Selväksi tulee kohtaamisen mahdottomuus, kun useimpien naisten päämäärä on puhua enemmän itse kuin kuunnella. Siinä eivät Mikan kaltaiset hitaamman valssin miehet juuri pärjää. Mutta älkää käsittäkö väärin: Mika ei ole reppana, vaan sympaattisesti kelkasta pudonnut isä, joka metsästää enemmän säveltä ja sointuja kuin pelkkiä raivokkaita tanssikuvioita.

Romaanin viehätys piilee juuri tässä kahden tarinan tasossa. Ihalaisen tyyli kirjoittaa on kevyt ja vaivattoman oloinen. Hän pureutuu yhtä hyvin sata vuotta sitten eläneen köyhän lapsen kuin aikuisen, modernin miehen rooliin. Kelpon tragedia antaa toki tälle kirjalle enemmän verevyyttä. Siihen verrattuna ei sinkkuisän sielunkumppanin metsästys tunnu yhtä pontevalta. Mutta hyvin Ihalainen onnistuu siinäkin. Hän kirjoittaa pieniä ajatushelmiä sinne tänne kuten tämän lempparini:

Aivan viime aikoina hiuksiini on ilmaantunut aavistus harmaata. Minkä sille voi. Aika on hyttynen, joka imee meistä vuosia. (s. 49)

Aloitin aikanaan Ihalaisen esikoista Perheestä ja alastomana juoksemisesta (2012), joka kuitenkin jäi kiinnostamattomana kesken. Nyt ihmettelen, mitä Ihalaiselle on matkan varrella tapahtunut: Mitä miehen pitää on tyylikäs romaani, joka näyttää peiliä aikajanan kahdelle puolelle. Se on kaikin puolin mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu tarina ihmisen pienistä haaveista ja toivosta. Myös Kelpolla on elämässään toivoa, mikä on lukijan kannalta pelastavaa. Ihalainen kirjoittaa lukijansa saman tien Kelpon ja Mikan puolelle. Niinpä miesten kohtalosta kiinnostuu. Sydän itkee hiljaa Kelpon puolesta mutta tietää heti, että Mika pärjää.

Ikävä kyllä romaanin hieno jännite jossakin puolen välin jälkeen kuitenkin säröilee. Tarinassa tapahtuu pienoinen kiinnostavuuden notkahdus, jonka syntyä en aivan osaa selittää. Olenko niin julma lukija, että menetän kiinnostukseni Kelpon vanhetessa ja selviytyessä pahimmasta? Vain väsynkö vain alituiseen kahden katon alla pomppimiseen? Kun juttelin erään ystäväni kanssa kirjasta, otti hän sattumalta puheeksi tämän samaisen tenhon lopahtamisen. Kuin kirjailija olisi hieman väsähtänyt aiheeseen itsekin ja jokin kerronnan parhaassa jäntevyydessä olisi taittunut.

Jos Mitä miehen pitää ei olekaan tasapaksusti lukemiseen kiihottava romaani, se on kuitenkin kiehtova ja riipaisevasti kirjoitettu pala Suomen historian häpeää, josta on paljon vaiettu. Se on tärkeä kirja. Ihalainen sai minut kiinnostumaan huutolaislasten kohtalosta, joten seuraavaksi on syytä tutustua Halmeskoski Joukon teokseen Orjamarkkinat: huutolaislasten kohtaloita Suomessa (2011).

Tänään on kaikki hyvin. Tai melkein kaikki. Lehmät jatkavat ruohonsyöntielämäänsä ja Kelpo jatkaa ruohonsyöntielämän katseluelämäänsä.

Ei olisi oikeastaan yhtään hullumpaa olla lehmä. Saisi joka päivä ja säännöllisesti ruokaa. Paska ja kusi siivottaisiin pois. Olisi koko ajan kaltaistaan seuraan ympärillä. Mitä lehmien päässä oikein liikkuu? Ne eivät puhu, ainoastaan ammuvat. Ajattelevatko ne ammumalla? Miten voi muistaa, jos ei ole sanoja? Onko se hyvä asia, ettei muista? (s. 64)