Aina joku kesken

Antti Reini: Neljätoistanollakuus Like, 2016 142 sivua Helposti voisi kuvitella, että kun näyttelijä vaihtaa ruumiillisen ilmaisuvoimansa verbaaliseen, syntyy lavasteellisia tekstejä, joissa miljööt, ihmisten eleet ja kaikenlainen kropallisuus tulisivat esille yksityiskohtaisesti. Tekstit siis tapahtuisivat voimakkaasti enemmänkin kuin… no, pohtisivat. Näyttelijä Antti Reinin esikoisteos Neljätoistanollakuus on kokoelma tuokioita, välähdyksiä, ajatuksia mutta ei niinkään ajatusten hallitsematonta virtaa kuin ehkä kuitenkin metafyysistä pohdintaa. Siis hieman sellaista olemassaolon ja ihmisyyden filosofista tuokiokuvausta. Milloin ollaan Helsingin Kalliossa, milloin Pariisissa, milloin unessa ja yhtäkkiä jossakin ehkä espanjalaisessa kaupungissa – mutta paikalla ei ole niinkään merkitystä, sillä enemmän painaa se, mitä kulkijan ja minäkertojan päässä liikkuu. Usein kokijana on yksinäinen mies, liitosta karistettu tai ulkopuolinen yksinkulkija, joka havaitsee ja aistii m

Veikko Nuutinen – Lauri Maijala: Pasi was here KOM-teatterissa Rooleissa: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff Kids in Savonlinna (kuva: KOM-teatteri) Vuonna 85 olin teini, kasvatin takatukkaa ja pystysiiltä, annoin Eppujen laulaa Amsterdamista ja valkoisesta kuplasta, mutta sydämeni lämpeni eniten brittipopille ja Sky ja Super Channelille. Kaikki mikä oli tarpeeksi, löytyi noista taivaskanavista ja Lahden kokoisesta kaupungista. Olen Mallasjuoman varjossa kasvanut tyttö. Sitten oli koulu ja ne säännöt, millainen kuuluu tai ei kannata olla. Kaikkea punnittiin niin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin 2000-luvun teineillä, koska maailma oli siinä ja nyt; pidemmälle ei nähnyt. Liekö siksi 80-luku niin sympaattisen neonvärikästä aikaa? Vaiko vain siksi, että se oli oman nuoruuden ajanjakso, joka lopulta jossakin vaiheessa alkaa näyttää pelkästään liikuttavalta? Kipuineen kaikkineen KOM-teatteri tuo lavalle juuri samalta tuoksuvan ja tun

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika Tammi, 2015 224 sivua Valokuvaamisessa pitkällä valotusajalla saadaan esimerkiksi pysähtyneeseen maisemaan vangittua yksittäinen liike sumuksi, kuten vaikkapa sellaisissa klassisissa, liikkuvan veden pehmeäksi harsoksi vangitsevissa kuvissa, jos olet moisia nähnyt. Tai jos halutaan vangita ilotulitus mustaa taivasta vasten, on pitkä valotusaika jalustan kera ratkaiseva tekijä. Pauliina Vanhatalon uusimman romaanin nimi Pitkä valotusaika on hyvin symbolinen – tietenkin se on. Ei mikään sattumalta valittu valokuvaustermi. Romaani kertoo oululaisen Aarnin tarinan nuoruusvuosilta eläkepäiville, mutta ei ankarasti kronologiassa vaan vapaasti juuri kuin kuvia ja hetkiä vangiten. Aarni on tuntenut itsensä aina ulkopuoliseksi ja vääräksi, ja vasta sattuman kautta hän löytää ilmaisumuodon, jossa ei tarvita sanoja: valokuvaamisen. Sen kautta hän myös löytää vaimonsa Ilsen, josta tulee Aarnin elämän valo. Aarnin vastakappaleena on hänen paras y

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme Suomennos: Sari Karhulahti Tammi, 2015 364 sivua Heti alkuun tunnustan heikkouteni, mitä tulee amerikkalaiseen kirjallisuuteen: en lue sitä juuri lainkaan. Rehellisesti sanottuna en edes muista, mikä on ollut edellinen amerikkalainen lukemani kirja, jos Alice Munro ja Kanada pidetään erillään amerikkalaisuudesta. Ei lukemattomuuteen ole mitään poliittista tai kulttuurisidonnaistakaan syytä, tai ehkä sen verran, että kotimaassamme ja lähiympäristössä julkaistaan ja on julkaistu niin paljon tasokasta kirjallisuutta, ettei tämä elämä riittää siihenkään kaikkeen. Kulutan ehdottomasti eniten kotimaista ja skandikirjallisuutta, ja uusi uljas manner jäänee seuraavaan elämään. Viime syksynä joka puolella oltiin kuitenkin ihan suunniltaan ja kohistiin Karen Joy Fowlerin , Jane Austen -lukupiirin kirjoittajan uusimmasta. Kirjamessuilla hiplailin kaunista keltaista kirjaa, mutta hyllyyn jäi sillä kerralla. Päätin varata romaanin mieluummin ki

Lapsuuden rakkaus, joka suhisee kaislikossa Kirjablogeja kiertänyt viiden kirjan haaste saapui minulle jo useita kuukausia sitten kahdeltakin taholta – kiitos Sirri ja Seregi ! Perhearki, työelämä, luova kirjoittaminen ja kustantamoiden tehokkuus julkaista aivan liian hyviä kirjoja ovat kuitenkin varanneet tuntini kalenterista aika tehokkaasti, eikä haasteeseen vastaamiselle vain ole löytynyt tätä aiemmin aikaa. Arkihuumorin mestari, kirjailija Roope Lipasti pohti joskus Kotivinkki- kolumnissaan asumisen kalleutta Suomessa ja ihmetteli, miten keskivertoihmisellä (tai -perheellä) on varaa asua yhtään missään, omalla rahalla tai lainalla. Mutta niin ne ihmiset kas vain asuvat. Niinpä hän epäili, että hänen käydessään vessassa kaikki muut saivat palkankorotuksen. Tätä olen usein epäillyt minäkin, Roope. Siis omalla kohdallani. Lainaan myös häpeämättä tätä Roopen erinomaista ja paljon selittävää vessa-ajatusta ajankäytön vastaavaan ongelmallisuuteen: kaikki muut tuntuvat saa