maanantai 25. huhtikuuta 2016

Peti ja muita tuokiokuvia

Antti Reini: Neljätoistanollakuus
Like, 2016
142 sivua


Helposti voisi kuvitella, että kun näyttelijä vaihtaa ruumiillisen ilmaisuvoimansa verbaaliseen, syntyy lavasteellisia tekstejä, joissa miljööt, ihmisten eleet ja kaikenlainen kropallisuus tulisivat esille yksityiskohtaisesti. Tekstit siis tapahtuisivat voimakkaasti enemmänkin kuin… no, pohtisivat.

Näyttelijä Antti Reinin esikoisteos Neljätoistanollakuus on kokoelma tuokioita, välähdyksiä, ajatuksia mutta ei niinkään ajatusten hallitsematonta virtaa kuin ehkä kuitenkin metafyysistä pohdintaa. Siis hieman sellaista olemassaolon ja ihmisyyden filosofista tuokiokuvausta. Milloin ollaan Helsingin Kalliossa, milloin Pariisissa, milloin unessa ja yhtäkkiä jossakin ehkä espanjalaisessa kaupungissa – mutta paikalla ei ole niinkään merkitystä, sillä enemmän painaa se, mitä kulkijan ja minäkertojan päässä liikkuu. Usein kokijana on yksinäinen mies, liitosta karistettu tai ulkopuolinen yksinkulkija, joka havaitsee ja aistii muttei juurikaan tee mitään.

Reinin välähdykset vaihtelevat stadin kundin rouheista jalanjäljistä puhuvaan kahvinaromiin, johon minäkertoja aamulla törmää. Teksteistä löytyy juuri sen verran absurdia kohtaamista, leikkisyyttä ja unenomaisuutta, että niitä on vaikea määritellä. Ne ovat omalla tavallaan kiehtovia ja tarvitsevat hyvinkin toisen lukukerran. Osa teksteistä on taas arkipäiväisempiä, mutta sitä ollessaan eivät välttämättä tavanomaisia. Reinin tyylissä on kaikuja vierailta mailta; jotkut pätkistä voisivat hyvinkin olla erinomaisesti käännettyä espanjalaista proosaa, sillä niiden tunnelma on epäsuomalainen kuten mystisesti tuoksahtava, hieno kertomus nimeltään Herra Gonzales. Kahden sivun mittaisessa, absurdissa Punaisessa pipossa pintaan nousee taas häivähdys itärajan takaa: tyylissä on jotakin mukavan daniilharmsmaista.

Toinen surullisen sympaattinen lyhyt välähdys on nimeltään Peti, joka kertoo ystävyksistä, jotka viettävät eronneiden miesten juhannusta. Tässä Reini valuu kohti hotakaismaista, lakonista miesmaailmaa, joka jostakin syystä puhutteli minua kovin:

    En vastannut. ”Ymmärrätkö paskiainen?” hän kysyi uudestaan, nousi eteeni seisomaan ja läväytti avokkaan vasempaan poskeeni. Vastasin lyöntiin ottamalla häntä niskasta kiinni, raahaamalla hänet saunaan ja upottamalla hänen päänsä hetkeksi syvälle kylmävesiämpäriin.
    Ystäväni haluaisi käydä jo nukkumaan, mutta hän ei ole onnistunut petaamaan petiä itselleen. Nojailen ovenkarmiin ja otan aikaa. Pussilakana viuhuu ilmassa.
(s. 68)

Neljätoistanollakuus on miehekäs ja taiten kirjoitettu kokoelma tekstejä, joka kokonaisuutena jää kuitenkin ehkä hieman ryhdittä ilmaan roikkumaan. Paikoin Reini tavoittaa hienoja sävyjä jostakin kaukaa, ja tarinat jätetään kutkuttavasti auki ja levälleen ilman sen suurempia selityksiä. Tästä Reinistä pidin sekä siitä huvittavia sävyjä vangitsevasta kirjoittajasta; tästä soisin Antti Reinin jatkavan ensi kerralla. Kyllä hänellä kirjoittajan lahjoja on. Ehkä tuo kokonaisuuden ryhdittömyys tai paremminkin tekstien eriparisuus ei olekaan pahasta; lukijana sitä vain niin kovasti tahtoisi lokeroida lukemansa ja kääriä sen ymmärrettävään, yhtenäiseen muotoon. Mutta onko pakko? En tiedä. Sanokaa te viisaammat.

Olen tänään päivän vanhempi kuin eilen. Näkyykö se missään. Olenko viisaampi kuin viime viikolla. Pitäisikö minun edes olla. Kasvan ja kehityn vauhdillani. Omassa rytmissäni. Hitaasti kuin puu metsässä johon olen vasta tutustumassa. Korviini kantautuu pienen leipomon työntekijöiden pulinaa. Käännyn katsomaan. Aidan yli näen heidän tulleen takapihalle tupakalle. Kuu loistaa suuruuttaan ja maalaa hangelle sinisen sävyä. Sama kuu jota ihmiset ovat katselleet jo vuosituhansien ajan. Ne, jotka väittävät että ei ole mitään mikä meitä kaikki yhdistää, etsivät vastauksia ehkä liian kaukaa ja monimutkaisesti. (s. 141-142)  

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Savonlinnassa painepesuri on normi

Veikko Nuutinen – Lauri Maijala: Pasi was here
KOM-teatterissa
Rooleissa: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff


Kids in Savonlinna (kuva: KOM-teatteri)
Vuonna 85 olin teini, kasvatin takatukkaa ja pystysiiltä, annoin Eppujen laulaa Amsterdamista ja valkoisesta kuplasta, mutta sydämeni lämpeni eniten brittipopille ja Sky ja Super Channelille. Kaikki mikä oli tarpeeksi, löytyi noista taivaskanavista ja Lahden kokoisesta kaupungista. Olen Mallasjuoman varjossa kasvanut tyttö.

Sitten oli koulu ja ne säännöt, millainen kuuluu tai ei kannata olla. Kaikkea punnittiin niin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin 2000-luvun teineillä, koska maailma oli siinä ja nyt; pidemmälle ei nähnyt. Liekö siksi 80-luku niin sympaattisen neonvärikästä aikaa? Vaiko vain siksi, että se oli oman nuoruuden ajanjakso, joka lopulta jossakin vaiheessa alkaa näyttää pelkästään liikuttavalta?

Kipuineen kaikkineen KOM-teatteri tuo lavalle juuri samalta tuoksuvan ja tuntuvan 80-luvun Veikko Nuutisen (s. 1981) kirjoittamassa Pasi was here -näytelmässä. Nauraahan sitä nuoruudelle pitää sitten kun on tarpeeksi näköalaa ja historiaa ymmärtää, että me kaikki olemme yhtä pihalla.

Nuutisen tekstille kunniaa tekee Lauri Maijalan jälleen varma ja huikean huumorillinen ohjaus, ja sokerikuorrutteena sen päällä lepää näyttelijäkaartin upea suoritus, josta ehdottomaksi kakun kirsikaksi nousee Johannes Holopaisen hauras ja todellinen Pasi. Harvoin olen päässyt teatterissa katsomaan hahmoa, jota voisi nousta katsomosta halaamaan. Niin nautittavan nuori, risa ja hellyttävä on Holopaisen visuaalinen tulkinta nuoresta hevimiehestä. Juuri sellaisia poikia löytyi luokaltani, vaikken ketään pystyisikään erikseen nimeämään. Pasi on yhteenliimattu palapeli kaikista niistä 80-luvun nuorista miehistä, joita suomalaisissa pikkukaupungeissa kasvoi: perinteisen perhemallin kasvatti, joka ei ihan mahdu hevibändin logoilla kuvitettuun farkkuliiviinsä mutta joka yrittää mahtua jostakin ylempää saneltuun muottiin. Holopainen on roolissaan niin kipeän hyvä ja ruumiillinen, että hänen ympärilleen kertyvä aura jättää valitettavasti muut vahvat näyttelijät varjoon. Joutuu miltei epäilemään, että ensin oli Holopainen Pasina, sitten kirjoitettiin ympärille tarkka näytelmä.

Pasin paras ystävä Hemmo (mainio Juho Milonoff) on pääkaupunkiseudulta Savonlinnaan muuttanut eriparinen poika, joka ystävystyy Pasiin niin voimakkaasti, että päätyy tunnustelemaan sitä ohuen ohutta rajaa veriveljeyden ja homorakkauden välillä. Jotenkin Milonoffin vaatimattomampi teinitulkinta kuitenkin kulkee käsi kädessä kaiken kanssa, enkä loppujen lopuksi olisi tähän komboon muuta kaivannutkaan.

Mies ampuu itsensä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Luoti jatkaa matkaansa Helsinkiin, lävistää miehen lapsuudenystävän punavihreän kuplan ja osuu ystävää suoraan sydämeen. Näillä sanoilla näytelmä alkaa, eikä epäselväksi jää, että nyt purraan tunteisiin ja lujaa. Nostalgiatrippi alkaa lapsuudenystävän itsemurhasta ja Hemmo alkaa kertoa lapsuudestaan. Miten yhdestä ja lähes samasta miljööstä voikin erkautua kaksi erilaista polkua ja miksi nämä polut lopulta myös loppuvat eri tavoin? Mitä on nuoruus, mikä on sen vaikutus aikuisena olemiseen ja aikuisuuden kokemiseen? Kasvammeko me tällaisiksi aikuisiksi, koska olemme eläneet juuri sen tietyn lapsuuden juuri siinä tietyssä kaupungissa vai onko kaikki kuitenkin sattumaa? Tähän Pasi was here ei anna lopussakaan vastausta, vaan jättää hienotunteisesti katsojalle tummanpuhuvan kuvan punavuorelaisesta yksiöstä ja vapauden tulkita itse.

Pasi was here on tyylikäs tunteiden vuoristorata, jossa huvittuneisuutta ja puhdistavaa naurua seuraa traaginen momentti ja toisinpäin. Pysäyttävä ja aina mielestäni niin toimiva yhdistelmä lavalla. Kuivaa naurunkyyneleesi, jotta voit kohta itkeä – jos uskallat.

Tässä produktiossa saa nuoruudesta varmasti kaiken: haikeutta, surua, naurua ja iloa, paljasta pintaa ja nuoruuden häpeämätöntä paljastelua, noloutta ja rakkaudenjanoa. Olen aina nauttinut lavasteiden mahdollisesta variaatiosta, kekseliäisyydestä ja yksinkertaisuuden runsaudesta. Siihen en varmaan teatterissa koskaan kyllästy. Janne Vasama on onnistunut muutamalla napakalla kikalla luomaan KOMin lavalle yhtäältä pikkukaupungin omakotitaloalueen ja toisaalta nuhruiset kotimaisemat seinien sisälle. Erinomainen ja silmälle visuaalisesti nautittava kokonaisuus, joka kannattelee tarinaa.

Jos Nuutisen tekstistä jonkin pähkinänkuori-repliikin nostaisin esille, se olisi ehdottomasti Hemmon toteamus: Savonlinnassa painepesuri on normi. Normit tekevät kenen tahansa nuoren elämästä helvettiä – ja miksei vanhempienkin. Elämä kun on yhtä kilpavarustelua, mitä tulee painepesureihin, autoon, tyttöystävään tai lenkkareihin.

Kiitos KOM-teatteri jälleen kerran elämyksestä, joka kuori katsojasta ylimääräisen kylmän kerroksen, kutitteli nostalgian arkoja antureita ja sai tämän katsojan miltei irti penkistä ja lavalle kokeilemaan, onko kaikki kuitenkin totta, tapahtuiko tuo kaikki sittenkin minulle 30 vuotta sitten.

Mitä jäljelle jää?

(Lippu ostettu omalla rahalla rakkaudesta KOMiin, teatteriin ja etenkin tähän teatteriin.)

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ulkopuolella

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi, 2015
224 sivua

Valokuvaamisessa pitkällä valotusajalla saadaan esimerkiksi pysähtyneeseen maisemaan vangittua yksittäinen liike sumuksi, kuten vaikkapa sellaisissa klassisissa, liikkuvan veden pehmeäksi harsoksi vangitsevissa kuvissa, jos olet moisia nähnyt. Tai jos halutaan vangita ilotulitus mustaa taivasta vasten, on pitkä valotusaika jalustan kera ratkaiseva tekijä.

Pauliina Vanhatalon uusimman romaanin nimi Pitkä valotusaika on hyvin symbolinen – tietenkin se on. Ei mikään sattumalta valittu valokuvaustermi. Romaani kertoo oululaisen Aarnin tarinan nuoruusvuosilta eläkepäiville, mutta ei ankarasti kronologiassa vaan vapaasti juuri kuin kuvia ja hetkiä vangiten. Aarni on tuntenut itsensä aina ulkopuoliseksi ja vääräksi, ja vasta sattuman kautta hän löytää ilmaisumuodon, jossa ei tarvita sanoja: valokuvaamisen. Sen kautta hän myös löytää vaimonsa Ilsen, josta tulee Aarnin elämän valo.

Aarnin vastakappaleena on hänen paras ystävänsä Teuvo, joka toisin kuin Aarni hurmaa naiset ja yleisön niin valokuvillaan kuin olemuksellaan. Teuvo menestyy valokuvaajan urallaan; Aarni etsii ja epäröi itseään eläkeikään asti. Hän rakentaa Ilsen kanssa turvallisen perhe-elämän ja ryhtyy omassa liikkeessään potrettikuvaajaksi, mutta Teuvo pysyy poikamiehenä, jonka arki täyttyy kuvausmatkoista ääriolosuhteisiin ja jännittävästä seuraelämästä. Lopulta kumpikin kadehtii toiselta toisen ominta: toinen ihailuksi tulemisen tunnetta, toinen perheen tuomaa vakautta.

Valokuvaamisessa pitkä valotusaika on tuottaa herkästi myös suttuisia kuvia. Aarnin elämä on hieman sellaista. Siinä missä Teuvo on pimeässä hohtava ilotulitus, Aarni ei oikein koskaan terävöidy vaan jää hieman epätarkaksi ja heilahtaneeksi hahmoksi kuvien reunaan. Ulkopuolisuus ei koskaan poistu hänestä; hän ei saa ääriviivojaan kasaan. Aarni on surullinen hahmo, joka vielä kypsällä iällä omassa valokuvanäyttelyssään Pariisissakin jää ulkopuoliseksi, osattomaksi.

- No oon mä jottain ommaakin puuhaillut, Aarni sanoi. – Testaillut pitkiä valotusaikoja. Mää jätän kameran jalustalle johonkin ja haen sen myöhemmin, katon mitä siihen on kertyny. 
    Oli vaikea tietää, mistä projekti oli oikein saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon. (s. 96–96)

Aarnin elämässä merkittävintä on lapsuudesta lähtevä toivottomuuden ja unelmoimisen kyvyn puute. Se tekee Aarnista ikään kuin pelkän sätkynuken, joka heilahtaa sinne, minne joku toinen sysäisee. Toisaalta Aarnilla on unelmansa, kuvata sitä, mitä hän sisällään tuntee, vaikka se olisikin vanhanaikaista sen ajan trendeihin nähden. Hän tuntee itsensä taiteilijaksi pystymättä kuitenkaan nimeämään tunnetta. Aarnin perheestä, etenkin Ilse-vaimosta, tulee hänelle käsi, joka toimii. Ilman Ilseä Aarni on valoton ja pimeä. Tästä kumpuaa myös miehen mustasukkaisuuden tunteet, jotka saavat kliimaksinsa Teuvon valokuvanäyttelyssä.

Vanhatalo kirjoittaa paikoin haikeaa ja kauniisti vanhahtavaa tekstiä; 60-luvun Oulu piirtyy eteen mustavalkoisena valokuvana, jossa puutalot kyykistelevät hieman vinossa uusien kerrostalojen kyljessä. Mutta valitettavasti jokin tavoitellusta hauraudesta jäi puuttumaan. Teksti on soljuvaa, mutta tämän lukijan se kuitenkin jätti etäälle. Oulun murre virkistää mukavasti ja tuo kerrontaan autenttista sävyä. Kaikki palaset ovat siis käsillä: hyvä tarina ja fokus, mielenkiintoinen miljöö, valokuvaamisen symboliikka. Siitä huolimatta Aarnin tarina ei koskettanut minua kuten olin toivonut. Jäin jollakin tapaa yhtä ulkopuoliseksi kuin Aarni itse omassa elämässään.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Erilainen kuin muut

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomennos: Sari Karhulahti
Tammi, 2015
364 sivua

Heti alkuun tunnustan heikkouteni, mitä tulee amerikkalaiseen kirjallisuuteen: en lue sitä juuri lainkaan. Rehellisesti sanottuna en edes muista, mikä on ollut edellinen amerikkalainen lukemani kirja, jos Alice Munro ja Kanada pidetään erillään amerikkalaisuudesta. Ei lukemattomuuteen ole mitään poliittista tai kulttuurisidonnaistakaan syytä, tai ehkä sen verran, että kotimaassamme ja lähiympäristössä julkaistaan ja on julkaistu niin paljon tasokasta kirjallisuutta, ettei tämä elämä riittää siihenkään kaikkeen. Kulutan ehdottomasti eniten kotimaista ja skandikirjallisuutta, ja uusi uljas manner jäänee seuraavaan elämään.

Viime syksynä joka puolella oltiin kuitenkin ihan suunniltaan ja kohistiin Karen Joy Fowlerin, Jane Austen -lukupiirin kirjoittajan uusimmasta. Kirjamessuilla hiplailin kaunista keltaista kirjaa, mutta hyllyyn jäi sillä kerralla. Päätin varata romaanin mieluummin kirjastosta, ja jouduin toki odottamaan kuukausia.

Kuten Lumiomenan Katja niin tyylikkäästi arviossaan teki (yksi syy lukea kirja), yritän minäkin kertoa keltaisesta kirjasta jotakin paljastamatta kuitenkaan juonta. Sillä se tai sen notkahdus on romaanissa auttamattomasti parasta, eikä ole mitään syytä pilata jännitystä niiltä, jotka eivät vielä tätä Fowleria tunne.

Minäkertoja, Rosemary, aloittaa perheensä tarinan keskeltä, vuodesta 1996, kun hän on jo opiskelijana yliopistossa Kaliforniassa ja kotiin Bloomingtoniin ovat jääneet äiti ja isä. Sisar Fern sekä veli Lowell ovat kadonneet; ensimmäinen jo 17 vuotta sitten täysin yllättäen Rosemaryn loman aikana, ja veli puolestaan on lähtenyt kotoaan vuosia sitten mitään itsestään sen jälkeen ilmoittamatta. Tämä perheen raajarikkoinen asetelma on lähtökohta koko romaanille: mitä sisaruksille on tapahtunut ja miksi. Ja lopulta se on tietysti myös romaanin sisältö.

Kerronnallinen ja Rosemaryn muistoihin pohjautuva Olimme ihan suunniltamme on tyylikäs kokonaisuus, yksi moraalinen kysymyksenasettelu. Se esittää ongelman ja pyörittelee sitä lukijan silmien edessä. Fowler ei kuitenkaan saarnaa tai julista yhtä totuutta; lukijan itsensä on tehtävä tulkinta, ehkä taivuttava surumielisen kertomuksen edessä ja selvitettävä itselleen, toimimmeko me ihmiset aina oikein, kun asetamme itsemme ylimpään asemaan elämän hierarkiassa.

Mikrotasolla romaanissa käydään läpi yhden perheen sisäinen dynamiikka. Jos perheessä on heikkoja, vihaisia, rikkinäisiä jäseniä, mistä se johtuu ja kuka on oikeastaan syyllinen? Ajavatko vanhemmat aina lastensa etua vai onko heidän lopullinen päämääränsä vain päästä itse helpolla ja uskoa arpien parantuvan kuin itsekseen? Tästä elementaarisesta kysymyksestä nousee romaanin surumielinen sävy, kertojan pintapuolisen hilpeydenkin alla väijyvä elementti, joka meille jokaiselle perheeseen syntyneelle ja sieltä ponnistaneelle on eri tavoin tuttu. Toisten perheessä asiat ovat vaikeampia, kuten Rosemarylla. Äiti romahtaa ja isä juo. Syyt kaikkeen ovat ratkaisuissa, joita on pakon edessä tehty.

Öisin huoneeseeni kantautui riitelyä. Äidin ääni oli niin hiljainen, ettei sitä erottanut (tai ehkä hän ei sanonut mitään), ja isän äänestä kuuli, että hän oli ryypännyt (tiedän sen nyt). Te kaikki syytätte minua, isä sanoi. Jumalauta omat lapset ja vaimo. Oliko meillä muka valinnanvaraa? Olen yhtä suunniltani kuin kaikki muutkin. (s. 81–82)

Tieteellä on Rosemaryn perheessä suuri merkitys, sillä tutkijaisän työ tulee kirjaimellisesti kotiin. Tiede tuo sivistystä ja sitä myötä myös pienen ja jatkuvasti pulputtavan Rosemaryn elämä täyttyy sanoista ja niiden merkityksistä. Halutessaan eheyttää perheensä tyttö alkaa opetella vaikeita ja kummallisia sanoja ja toistelee niitä puheessaan. Rosemary on vallaton ja vilkas lapsi, jonka kuitenkin elämäntapahtumat muuttavat vaikenijaksi.

Sari Karhulahden käännös kulkee vaivattomasti. Se tarinoi kevyesti, mikä toki kielii alkuperäisen tekstin amerikkalaisesta keveydestä, jos näin saa sanoa, mutta lopputuloksena on ilmava ja sujuva käännösromaani, jossa lukijan ajatus kulkee samaa polkua tekstin kanssa joutumatta harhateille. Tätä kirjaa oli ilo lukea myös aivan puhtaasti tekstitasolla, sillä kaikki toimii.

Fowlerin kepeähkö jutustelu yhdistyy suureen aiheeseen, josta ei juonta paljastamatta tämän enempää. Jos haluat lukea hyvän tarinan, joka on kuitenkin hahmoilleen armollinen, lue Olimme ihan suunniltamme. Ja kuten siellä täällä on vinkattu, tyyliltään ja teemaltaan Fowler lähentyy Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania. Siinä missä Valtonen tuntui paikoin kovin amerikkalaiselta (jos sallitte tällaisen epäreilun yleistyksen), Olimme ihan suunniltamme tulee aavistuksen lähemmäksi ja muuttuu sympaattisemmaksi tarinaksi. Suosittelen!

    En siis pysty todistamaan, että olen erilainen kuin te, mutta se on paras keksimäni selitys. Päättelen olevani erilainen muiden reaktioiden perusteella. Oletan että syy on kasvatuksessani. Päätelmä ja olettamus, savua ja hyytelöä, ei mitään talon perustuksiksi kelpaavaa. Oikeastaan yritän vain sanoa, että tunnen olevani erilainen kuin muut.
    Mutta ehkä teistä tuntuu samalta. (s. 163)

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Viiden kirjan haaste ja siitä syntyvää pohdintaa


Lapsuuden rakkaus, joka suhisee kaislikossa

Kirjablogeja kiertänyt viiden kirjan haaste saapui minulle jo useita kuukausia sitten kahdeltakin taholta – kiitos Sirri ja Seregi! Perhearki, työelämä, luova kirjoittaminen ja kustantamoiden tehokkuus julkaista aivan liian hyviä kirjoja ovat kuitenkin varanneet tuntini kalenterista aika tehokkaasti, eikä haasteeseen vastaamiselle vain ole löytynyt tätä aiemmin aikaa.

Arkihuumorin mestari, kirjailija Roope Lipasti pohti joskus Kotivinkki-kolumnissaan asumisen kalleutta Suomessa ja ihmetteli, miten keskivertoihmisellä (tai -perheellä) on varaa asua yhtään missään, omalla rahalla tai lainalla. Mutta niin ne ihmiset kas vain asuvat. Niinpä hän epäili, että hänen käydessään vessassa kaikki muut saivat palkankorotuksen. Tätä olen usein epäillyt minäkin, Roope. Siis omalla kohdallani. Lainaan myös häpeämättä tätä Roopen erinomaista ja paljon selittävää vessa-ajatusta ajankäytön vastaavaan ongelmallisuuteen: kaikki muut tuntuvat saavan niin paljon aikaan, että minun käydessäni vessassa kaikki muut saivat palkankorotuksen lisäksi ylimääräisiä vuorokausia kuukauteensa.

Lukisin tällä hetkellä seitsemää eri kirjaa, jos se ei olisi ajasta kiinni. Ehtisin niin moneen mukaan, fiktioon ja faktaan, jos vain vuorokaudessa olisi enemmän tunteja. Nukkumisesta olen jo nipistänyt; se varmaankin kostautuu viimeistään viisikymppisenä – ellei ole alkanut kostautua jo nyt; hiukset ohenevat ja toisinaan pinna on lyhkäisyydessään haastava.

Siksi tätä vastinetta haasteeseen on kirjoitettu alkuvuodesta lähtien. Tällaiselta näyttävät kuitenkin ne viisi kirjaani, joista voin puhua nyt:


1. Kirja jota luen parhaillaan

Luen juuri Pauliina Vanhatalon romaania Pitkä valotusaika, joka kertoo 60-luvun Oulusta, valokuvauksesta ja taiteilijuuden löytämisestä. Ihan alku ei repinyt mukaansa, mutta nyt puolessa välissä olen löytänyt päähenkilön Aarnin maailmaan ja viihdyn. Tällä(kin) kertaa kesken vain yksi kirja, koska olen melkoinen minimalisti, mitä tulee sanataidetulvaan. En pysty käsittelemään moniäänisiä ja -suuntaisia viestejä.

2. Kirja josta pidin lapsena

Kaislikossa suhisee (kirjailijalta Kenneth Grahame) ja Walt Disneyn Satumaa olivat lukuisten lukuhetkien ystäviä. Etenkin ensimmäinen kirja oli pysäyttävä ja koskettava kirja, jonka valloittava kuvitus Ernest H. Shepardilta (kuva yllä) on syöpynyt mieleeni lapsuusajan pehmoisena ja turvallisena muistona. 

3. Kirja joka jäi kesken

Bo Carpelanin Kesän varjot ja Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. Ei selityksiä. Jäivät vain parempien kirjojen ja hetkien takia kesken. Carpelania kokeilen toisen kerran vielä, sillä olen kuullut siitä puhuttavan kauniisti.

4. Kirja joka teki vaikutuksen

On toki vaikea nimetä vain yhtä, sillä monet kirjat tekevät eri tavoilla ja eri tilanteissa vaikutuksen. Joko et odota kirjalta yhtään kummempaa, ja joudutkin hämmästymään, tai sitten odotat paljon ja toiveisiisi vastataan. Molemmat kokemukset jättävät jäljen.

Olen joskus miettinyt, minkä elokuvan mainitsisin kysyttäessä parhaaksi näkemäkseni ja päättänyt vastata aina Alexander Paynen Sideways. Tämä vain siksi, että ennakko-odotukset olivat pienet, sillä en juurikaan tuolloin elokuvan ilmestymisen aikoihin ollut innostunut viineistä enkä ainakaan näyttelijä Paul Giamattista, joka kuitenkin tämän leffan myötä lukeutuu nyt lempinäyttelijöitteni kaartiin, siihen Ed Nortonin ja edesmenneen Philip Seymour Hoffmanin viereen. Sideways on pieni, suuri elokuva ystävyydestä, rakkaudesta ja surusta, kaikesta siitä, mistä elämä on tehty. Se ei loista ehkä teknisillä taidoillaan, mutta siinä on makua elämästä, kipeyttä ja melankoliaa yhden ihmiselämän verran. Juurikin Paul Giamattin hahmossa.

Näillä samoilla periaatteilla valitsen vaikutuksen tehneiksi kirjoiksi norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuolen, saksalaisen Thomas Brussigin suomentamattoman DDR-kirjallisuuteen kuuluvan, ns. Wendelitareturin satiirin Helden wie wir ja espanjalaisen Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, jonka käännös on yksi kauneimmista, jonka tiedän. Kotimaisista kirjoista mainitsemisen arvoinen on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

5. Kirja johon palaan uudelleen

Yksi on ylitse muiden, ja se meneekin sarjakuvataiteen puolelle: kuvittajan Christer Nuutisen ja kirjoittaja Pauli Kallion Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarja. Olen lukenut varmaankin joka ainoan ilmestyneen Krampin, ja yksinkertaisesti rakastan niitä. Jos tykkäät rokista, bändeistä, oikeinkirjoituksesta, ihmissuhteista, äkkiväärästä huumorista ja elämästä noin yleensä, Krampeissa löytyy vähän hipsterihengen ydintä ja kokonainen saavillinen näkemystä elämisen suloisuuteen. Nuutisen yksityiskohtia rakastava kädenjälki kulkee saumattomasti käsi kädessä Kallion filosofisen tekstin kanssa. Popkulttuuria sen tyylikkäimmässä muodossa. 

C. Nuutisen kuva + P. Kallion teksti <3