sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Hirviön rakkaus

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015
441 sivua
Hirviöiden kohtaaminen

Teatterintekijä Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä on ehditty sanoa jo niin paljon ja palkitakin Helsingin Sanomien puolesta, että yhden arvion kirjoittaminen lisää ei tuone mitään merkittävää kirjan ympärillä kuohuneeseen virtaan. Ensin kuvittelin sanovani vain lyhyesti jotakin romaanista, mutta ilmeisesti lyhyt ei ole minun elementtini.

Rakkaudenhirviön tasoa ja erinomaisuutta on turha puida; vastaan pulikoimista ei ole. Teos on omassa lajityypissään tehokas ja esikoisromaaniksi erittäin varmaotteinen. Tällaisia esikoiskirjoja lukiessa syntyy väistämättä ajatus, että mihin kaikkeen kirjoittaja jatkossa pystykään, jos ensiaskeleet ovat näinkin tukevat ja horjumattomat.

Vahvinta romaanissa on päähenkilön nuoruudenkuvaus, aseeton kamppailu lapsuudessa koettua epäreiluutta ja kohtuuttomuutta vastaan. Se kasvatti minussa lukijana myötäsurua, joka voimistui tarinan edetessä. Miksi joiltakin lapsilta ryöstetään oikeus kasvaa avoimeksi, kivuttomaksi ja itsestään onnelliseksi ihmiseksi? Ulkopuolisen tahon on vaikea kontrolloida vanhemmuuden jakamaa väkivaltaa silloin, kun sitä ei lahjoiteta nyrkeistä ja mustelmin. Sanat ovat usein tuhoisampia kuin fyysinen väkivalta, koska niiden avulla lapselta voidaan viedä kaikki mahdollisuudet pystypäiseen, vahvaan minäkuvaan. Onnellisia aikuisia kasvatetaan vain pyyteettömällä rakkaudella, joka on kuin valokiila, jonka keskellä lapsella on oikeus paistatella ja tulla nähdyksi. Rakkaudenhirviön minäkertoja on tällaisen lapsuuden ulkopuolella.

Rakkaudenhirviö on metafora. Se on kuva siitä, millainen ihmisestä ahtaissa ja henkisesti rajoitetuissa olosuhteissa kasvaa. Kun nuoren tytön peilikuva elämään ja naiseuteen on usein vain oma äiti, on siinä meillä äideillä järjetön vastuu, jota kaikki eivät edes ymmärrä saaneensa.

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta. (s. 6)

Olen ihmisenä herkkä tällaisia tarinoita kohtaan, joissa lapselle osoitettu arvostus ja rakkaus ovat aina ehdollisia. Ainoa äitiyteen itselleni osoittama tavoite on rakastaa lastani riemulla ja ilo silmissä. Haluan, että lapseni näkee kasvoiltani, miten onnellinen hänen ainutlaatuisuudestaan olen ja siitä, että hän valitsi juuri minut äidikseen. Huudan, raivoan ja menetän malttini aivan kuten kuka tahansa tavallinen äiti, mutta kun rakastan, rakastan ehdoitta. Tämän voiman tiedän saaneeni lahjaksi omasta lapsuudestani. Ehkä siksi tunnen kohtuutonta surua kaikenlaisten rakkaudenhirviöiden puolesta. Kirjassa päähenkilön äiti on sietämätön paskiainen, jota tekisi mieli vedellä henkisesti poskille.

Saara Turusella on lakonisen surullinen tapa katsella päähenkilönsä maailmaa. Ilo ei tässä kirjassa ole läsnä. Huumori on tahatonta ja nousee sille ihmistyyppien osuvassa, säälimättömässä kuvaamisessa. Ilottomuus on Turusen vahvuus mutta yhtä kaikki myös heikkous. Jossakin vaiheessa kirjaa oma minuuteni teki tepposet: suutuin, ärsyynnyin. Minäkertojan elämänhallinta on niin hukassa, etteivät edes paikat taidelukiosta tai teatterikorkeasta tarjoa hänelle kääreitä märkiviin haavoihin. Oman navan kaivelu piirtää kuvaa itsekeskeisestä ihmisestä, jolle merkittävää on vain se minkä verran hän itse saa. Ajattelen asetelman epäreiluutta, sitä miten joku saa kovin heppoisesti jotakin arvokasta osaamatta kuitenkaan käyttää sitä hyödyksi. Kaikki asiat päähenkilön elämässä tuntuvat ikään kuin ohimennen loksahtavan paikoilleen: ilman rahaa ja pääomaa hän kahlaa eteläisen Helsingin asuntokantoja läpi, muuttaa ulkomaille, lähtee ja jättää kaiken ja palaa aina yhtä helposti takaisin. Koska olen itse käynyt vastaavia elämäntilanteita läpi, tiedän mitkä määrät muuttaminen ja maisemanvaihdos vaativat pääomaa ja vaivaa. Sen vuoksi juuri muuttamisen ja lähtemisen helppouden tuntu alkaa lukiessa kyrsiä; aivan kuin se olisi vain päätös mennä lähikauppaan nälän ilmaantuessa.

Mutta minä olen minä ja rakkaudenhirviö toisenlainen ihminen. Tässä ehkä esikoiskirjan – kuten monen romaanin yleensäkin – tenho juuri piileekin: se houkuttelee lukijasta persoonan, tuntevan ja myötäelävän ihmisen, joka tulkitsee tarinaa oman elämänkokemuksensa kautta. Kriitikko minussa ylistää teknisesti ja kielellisesti Rakkaudenhirviötä romaanina; ihminen minussa ahdistuu, suuttuukin päähenkilön kyvyttömyydelle tarttua hetkeen ja ratkaista elämänristikkonsa.

Koulussa etsin käsiini erään köyhän tytön. En mistään erityisestä syystä. Minun tekee vain mieli kostaa jollekin ja köyhä tyttö on sopivan helppo kohde. Köyhä tyttö asuu kunnan vuokrataloissa ja haisee tunkkaiselta. Hänen vanhempansa ovat erikoisia ihmisiä eivätkä välitä siitä, kampaako köyhä tyttö tukkansa aamulla vai ei. Liikuntapäivänä köyhällä tytöllä ei ole rahaa tulla laskettelemaan. Hän saa tampata yksin hiihtolatuja koulun vanhat sukset ja rumat hiihtomonot jalassaan sekä juoda kevytmaitoa ruokalassa sillä välin, kun muut oppilaat liukuvat alas laskettelurinteitä neonvärisissä toppa-asuissa ja syövät ranskalaisia ja ketsuppia rinnekahvilassa. Nautitko hiihtolenkistä? kysyn köyhältä tytöltä. (s. 152)

Ja mikä pahinta: Rakkaudenhirviötä on vaikea olla lukematta omaelämänkertana. Siinä esiintyy todellisia kulttuurialan tekijöitä etunimellä, eikä Turunen ole edes julkisuudessa peitellyt sitä, keistä on kyse. Asetelma synnyttää konnotaatioita, jotka ovat kirjallisuuden maastossa liikuttaessa täysin turhia. En halua ajatella, että kirjailija Turunen on tällainen oman ristikkonsa kanssa epätoivoisesti ja näköalattomasti räpeltävä, mutta ajattelen kuitenkin. 

Pöh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti