sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Maailma lasin pohjalta

Kalle Lähde: Happotesti
Otava, 2016
269 sivua


Ilman häpeää olisi eläminen kyllä käsittämättömän helppoa. Ilman sosiaalista suodatinta ihminen olisi oikeasti vapaa. Normiannos häpeää tekee ihmisestä inhimillisen epäilijän, joka ei markkinoi itseään ja osaamisiaan rinta rottingilla, nouse tuon tuostakin esiintymislavoille huutamaan sanomaansa, osallistu kaiken maailman taito- ja kestävyyskisoihin uskoen sokeasti voittoon. Häpeä on kehtaamattomuutta ja itsensä pimittämistä. Epäonnistumisen pelko on juurrutettu ihmiseen jonkinlaisena sukupolvirasitteena.

Alkoholi on loistava estojen poistaja, sehän tiedetään. Se on keksitty madaltamaan häpeän korkeaa muuria. Mutta siitä ne ongelmat vasta alkavatkin. Kalle Lähteen Happotestiä lukiessa on vaikea sanoa, kumpi häpeämättömyys tällä raitistuneella alkoholistilla on voimakkaampi: se miten hän kehtasi uppoutua juomiseen vaiko se miten hän pystyi kirjoittamaan alkoholismistaan erinomaisen romaanin.

Niin tai näin, Kalle Lähteen häpeämättömyys on ihmeellistä ja ihailtavaa. Se on yhtä pitelemätöntä kuin Mathias Rosenlundin paljastukset omakohtaisesti koetusta köyhyydestä. Happotesti on inhorealistinen romaani juomisen yhtälöstä. Suosittelisin jokaisen lukemaan kirjan vain siksi, että se auttanee ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joiden häpeämättömyys ei oikeastaan ole enää omissa käsissä hallita.

Suosittelen Happotestiä myös toisesta syystä: Olen Lähteen puolesta onnellinen, että hän pystyi kirjoittamaan myös kielellisesti näin hyvän kirjan. Ilmiselvästi tässä on mies, jonka pitää kirjoittaa, ei enää koskaan ryypätä (ja kenen ylipäätään pitäisi?). Lähde ei rönsyile, ei kikkaile tai luo kieltä uudestaan, mutta hänellä on kyky tuottaa latautunutta, realistista ja yksinkertaista kieltä, joka kelpaa sellaisenaan. No, tuskinpa alkoholismista voisi korulausein runoillakaan.

Kun kieli on vain väline kertoa asioita, joille ihminen mieluiten kääntäisi selkänsä (kuten vaikkapa paskalla käynti, oksentelu, rappioituminen ja alituinen parisuhteessa uunoturhapuroilu), ei siitä muodostu itsetarkoitusta ja tilaa jää varsinkin sille tarinalle. Silti joukossa on taidokkaita kohtia, mm. hulluudenkuvauksia jonkinasteisen deliriumin vallatessa krapulaisen mielen:

Makaan sorakentällä ja miljoonat heinäsirkat hyökkäävät kimppuuni, niistä jää jotain tahmaista ihooni. Suojaan kasvojani ja yritän etsiä pakopaikkaa, ryömin varjoa kohti joka unessa näyttää ojalta. Kun pääsen lähemmäksi, ojasta nousee hevonen, jonka hampaat ovat betoniporsaan kokoiset. Valkohehkuisilla silmillään se tuijottaa minua ja käy hyökkäykseen. Parkaisen niin että herään, vaikken ole varma, olenko nukkunut, iho tuntuu tahmaiselta heinäsirkkojen jäljiltä. Sydän hakkaa ja tuntuu, että kylkiluilla on täysi työ pitää pumppu rintakehän sisäpuolella. (s. 60)

Pidin tavattomasti Lähteen tyylistä. Se on samalla tavalla rehellistä kuin kirjan sisältökin, se on surullista ja huvittavaa yhtä aikaa – tragikomediallista ja oivaltavaa, miksei älykästäkin. On oltava järjettömän vaikeaa sorkkia itseään pitkällä tikulla, käännellä heikkouksiaan ja kuvata niitä kaikilta puolilta yhtä rumasti ja rujosti kuin krapulainen aamu pitkän putken jälkeen herättää kropan vapinaan ja pelkoon. Aikamoinen anteeksipyyntö. Happotesti ei ole runotyttöjen lempikirja. Se kaveeraa tanskalaisen Bengtsonin Submarinon kanssa, surettaa, pistää vihaksi ja yhtä kaikki hymyilyttää.

Romaanin päähenkilö – vai kehtaisiko sanoa Kalle – on säälittävä ja selkärangaton valahtelija, joka tekee kaikkensa päätyäkseen pubiin juomaan. Hän on hyperbolinen antisankari, joka näkee peiliin katsoessaan sodanaikaisen saksalaissukellusveneen voitokkaan kapteenin pystyynkuolleen juopon sijaan. Tämä itsepetos on helppo uskoa. Kaikki alkoholin ja sen nauttijan välissä on silkkaa kemiaa, ja siihen kemialliseen reaktioon käsiksi pääseminen on hyvin harvoin nauttijan itsensä onnistumista.

Toimittaja Ulla Appelsin on kertonut rehellisesti veljensä alkoholismista ja sanoi veljen juomisen loppuneen vasta sitten, kun läheiset lopettivat kaikenlaisen hyysäämisen ja hyssyttelyn. Vasta kun he sulkivat juopon sukulaisensa kokonaan ymmärtämisen, rakkauden ja hoivaamisen piirin ulkopuolelle, alkoi veljen parantuminen. Alkoholisti Kalle Lähde elää parisuhteessa, vaimo piilottelee pelastuksen tölkkejä vaikkapa ompelukoriin ja tulee näin tehdessään aina jeppeä vastaan. Sitten kun vaimo ymmärtää, ettei muuta tietä ole kuin lähteminen ja selänkääntäminen, saattaa Kallenkin toinen tarina alkaa. Mutta ensin on parasta mennä pubiin.

Happotestissä alkoholisti etsii kohtuullista kuolemaa, joka ei tappaisi liikaa. Kuolema on ystävä, jonka Kallekin tunnistaa. Hieman toisenlaista seuraa tälle sankarikapteenille kaikesta huolimatta toivoisi, ja siksi jäänkin odottamaan Happotestille jatko-osaa. Jossakin on kuolemaakin parempi pelastus.

Työnnän kaksi sormea juomalasiin. Vedän lasinreunaa pitkin molemmilla sormilla yhden Opamoxin ja työnnän ne voivottelevaan sieluuni. Minusta tuntuu, että kuolema istuu taas sohvalla minun vieressäni. Olisi täällä muitakin vapaita istuimia. Toivon, ettei se pilaisi minun tulevaisuudensuunnitelmiani nyt. Antaisi edes juoda oluet rauhassa. […]
”Mihin sinä järjestäisit kuljetuksen?” minä kuiskaan kuolemalle. Nousen hakemaan oluen ja jätän sen harkitsemaan vastausta.
(s.211)

PS. Lämmin kiitos Hannalle, joka lahjoitti arvostelukappaleeksi saamansa kirjan minulle! 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Mestarietsivän seikkailut

Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat
Like, 2015
285 sivua


Minä olen Antto, ja kirjoitan tätä kirjaa juuri Sinulle. Sinä et ole välttämättä koskaan nähnyt minua, mutta minä olen seurannut sinua. Jännää, tai pelottavaa? No ei. Jos olet milloinkaan seissyt Stockan kellon alla venaamassa kaveria tai taistellut itsesi jouluruuhkassa Herkun kalatiskille asti tai sovitellut kolmannessa kerroksessa Monclerin takkia johon sinulla ei ole varaa, niin sieltä me toisemme tunnetaan. Joko soittaa kelloja – ikään kuin joku tuijottaisi mutta ei ehkä sittenkään? (s. 17)

Bravo, bravo, BRAVO! Näin tahtoisin huudahtaa täältä kotikatsomosta esikoiskirjailijalle, joka ryhtyi hankalaan tehtävään: kirjoittamaan huumorilla niinkin vakavasta asiasta kuin omasta työstä ja työnantajasta. On suorastaan häpeällisen rohkeaa asettua avoimesti oman elämänsä näyttämöllä juuri siihen paikkaan, missä ei yleensä ole sopivaa rällästellä ja pistää läskiksi. Ei ainakaan julkisesti ja julkista vastaan.

Mutta tavaratalo Stockmannin myymäläetsivänä 18 vuotta toiminut virolaistaustainen Antto Terras ei olekaan mikään herranpelkoinen jänishousu. Hänen viime vuonna ilmestynyt esikoisteoksensa Stockmann Yard on ehkä parasta viihdettä (ja yhtä kaikki vakavaa asiaa), mitä olen pitkään aikaan lukenut. Teos on hersyvä, härski, suora ja kumartelematon. Ollessaan tätä se on myös poliittinen ja yhteiskunnallinen.

Stockmann Yard ei ole pelkkä kuvaus siitä, millaisia ovat myymälävarkaiksi ryhtyvät piripäät, ammattirikolliset tai muuten vain seikkailunhaluiset. Ohessa tungetaan lähes slapstick-meiningillä kermakakkua Stockmannin johdon ja yrityksen toimintatapojen naamaan. Kyseenalaistetaan ja ylhäältä alennetaan. Myös Stockmannin asiakkaat saavat oman kakkunsa. Tämä kaikki ei ehkä huvittaisi niin, jollei itselläni olisi kokemusta kyseisestä työnantajasta kovinkin läheisesti. Mutta ei saa ymmärtää väärin: olen ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka rakastavat Stockmannia. Ja uskon, että Antto Terras myös.

Kun Terras ampuu alas, hän ei tee sitä kevein perustein vaikkakin liioittelee reilusti ja vetää aina vähän yli. Sellainen komiikka on hallittua taidetta. Niinpä ei yllätäkään, kun luin Terraksen toimineen myös stand up -koomikkona. Meistä jotkut vain syntyvät huumorinkukka kädessä; koomisuus on kuin tatuoitu heidän ihoonsa ja kynäänsä.

Kielen makeutta

Ensinnäkin Terras kirjoittaa hyvin. Siis todella hyvin. Hänen kielensä on runsasta, fiksua ja metaforissa omaperäistä (vrt. adjektiivit kuten suumukava lahja (= syötävä), tehtäväntyhjä). Ikävystyttäviä virkkeitä hän ei harrasta. Hän syöttää tapahtumia ja narratoi niin, että ähkyn sijaan maha täyttyy mukavasti ja samalla nälkä vain kasvaa. Tätä täytyy saada lisää. Stockmann Yard on koukuttava, mutta toki eri tavalla kuin nerokas juoniromaani. Ihmisen uteliaisuuden ruokkiminen toimii.

Kun millekään ei tarvitse kumarrella, eikä silti ole tarve kirjoittaa kohtuuttoman ilkeästi tai paljastaa henkilökohtaisuuksia kertomuksien kohteista, voi lukija keskittyä viihtymiseen ja vilkkaasta ilmaisusta nauttimiseen. Terras ei ole ilkeä, koska haluaisi nimenomaan olla ilkeä. 10 000 myymälärikospidätyksen jälkeen hänellä lienee enemmän käsitystä ihmisyydestä ja heikoimmista puolistamme kuin tavallisella tallaajalla tai kenties lukeneimmalla psykologillakaan. Terras on kuullut kaikki tarinat jo. Kuten hän itse sanoo:

Näihin kymmeneen tuhanteen on liittynyt monenlaisia tuntemuksia ja erilaisia ihmiskohtaloita. Hätä jos ei lue lakia, niin ei lue kyllä kovin moni muukaan. On ollut suurlähettilästä, urheilusankaria, tavanomaisimpia diplomaatteja pienen huippukokouksen verran, poliiseja vain kaksi, kokonainen jalkapallojoukkue yhdellä kertaa ja puolikas toisesta, bussillinen merisotilaita, juristia ja juurihoitajaa sekä erityisen runsaasti viihteen moniosaajia. (s. 17–18)

Sanotun ja sormella osoittelun takana vinkkaa komiikan silmä. Solvaistuksi tulevat mm. lähitienoon suomenruotsalainen asiakaskunta, tikkitakeissaan hipsivät paremman kansankerman kleptomaanit ja varasteluun orientoituneet itänaapurimme. Stockmannius yhdistää myymälävarkaat, asiakkaat, työntekijät ja johdon yhdeksi huvittavaksi massaksi tyyppejä, joille voi nauraa.

Se jos mikä on rohkeaa. Eikä Terras keskity kirjassaan vain tavaratalossa tapahtuviin rikoksiin, vaan valaisee muutenkin tuon suuren helsinkiläisen kivitalon varjoissa ja laitamilla tapahtuvista epäkohdista. Stockmannin kameravalvonta kun ulottuu pitkälle ja näkee kaupungista lähes kaiken.

Stockmann Yard ei siis ole ainoastaan tirkistelyteos näpistelymaailmaan. Se myös valottaa historiallisen ja perinteisen kauppatalon hierarkiaa ja yritysfilosofiaa hieman toiselta kantilta kuin Stockmann itse mielellään julki toisi. Se on se toinen totuus. Historiankirja, jota ei ole tällä kertaa kirjoittanut voittaja vaan ruohonjuuritason tekijä.

Satiiristahan on silloin kyse. Ylevä alennetaan (ja ylevä Stockmann totta tosiaan on) ja asetetaan suurennuslasin alle. Jokainen yhtiö tarvitsee tarinoita. Terras itse sanoo: Tämän lisäksi Stockmann julkaisee aina säännöllisin väliajoin kivahkoa Kellon Alla -lehteään, jossa on hassuja tarinoita asiointikokemuksista. Tyyliin, että menin ostamaan housuja, ja kuinka sitten kävikään! Jutut ovat poikkeuksetta yhden omasta mielestään narratiivisesti lahjakkaan somistajan kirjoittamia, eli se niistä. (s. 23) Kun tavaratalon pohjakerroksesta noustaan kaiken yläpuolelle tirkistelemään instituution asemaan kohonnutta kaupallista yhtiötä, on toki vaarana, että sanoma ei toimi ja näin aiheutetaan enemmän vaikeuksia kuin naurunpurskahduksia. Mutta miten Terras onnistuukin! Huudahtelin bravota varmasti ääneen bussissa istuessanikin. (En kuitenkaan ole aivan varma Stockmannin johdon nielleen tätä satiiria pelkkiä ilonvesiä silmäkulmastaan pyyhkien.)

Roiskeita

Pikkuriikkinen kirjan heikkous on huolimattomassa oikoluvussa. Harvassa kirjassa bongaa näin paljon kirjoitusvirheitä. Myös huolimaton kielioppi – liekö kepeyden tavoittelun toivossa syntynyttä – saa kielipoliisin nielemään (onko passiivimuotoinen monikon 1. persoona me mentiin jo kirjakieltä ja mihin katosivat possessiivisuffiksit?). Kaksoiskonsonanteista uupuu toinen tai sanan lopusta taivutusmuodon tunnus. Paidankauluksesta oli saatu taivutettaessa kalu – tosin tämähän saattaa olla tahallaankin jätetty lyöntivirhe. Kustantamolla lienee ollut niin kiire elokuisen julkaisunsa kanssa, että oikoluku on jätetty osin silmäilyn varaan. Mutta kerrankin olen valmis antamaan tämän kaiken anteeksi, koska kun näin hauskasti rapataan, saa vähän roiskuakin. Pitää nähdä metsä puilta ja puut metsältä, ja siinä hommassa lyöntivirheet ovat pikkuseikka. (Ja näin sanoo sentään ammattioikolukija.)

Stockmann Yard on parasta kotimaista satiirikirjallisuutta aikoihin. Jollakin tapaa se on kuitenkin reilu ja lempeä ja eksyy välillä vain humoristiseen maastoon tuomitsematta ankarasti. Juuri tällainen tyylikäs kombinaatio, jossa on myös vähän armoa osoittamisen ohella, tekee myymäläetsivän muistelmista kerrassaan onnistuneen teoksen. 

Jos Terras on ymmärtänyt tätä myötä vaihtaa valvontakamerat näppäimistöön, tiedän jo nyt, että luen häneltä kaiken.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Hirviön rakkaus

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi, 2015
441 sivua
Hirviöiden kohtaaminen

Teatterintekijä Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä on ehditty sanoa jo niin paljon ja palkitakin Helsingin Sanomien puolesta, että yhden arvion kirjoittaminen lisää ei tuone mitään merkittävää kirjan ympärillä kuohuneeseen virtaan. Ensin kuvittelin sanovani vain lyhyesti jotakin romaanista, mutta ilmeisesti lyhyt ei ole minun elementtini.

Rakkaudenhirviön tasoa ja erinomaisuutta on turha puida; vastaan pulikoimista ei ole. Teos on omassa lajityypissään tehokas ja esikoisromaaniksi erittäin varmaotteinen. Tällaisia esikoiskirjoja lukiessa syntyy väistämättä ajatus, että mihin kaikkeen kirjoittaja jatkossa pystykään, jos ensiaskeleet ovat näinkin tukevat ja horjumattomat.

Vahvinta romaanissa on päähenkilön nuoruudenkuvaus, aseeton kamppailu lapsuudessa koettua epäreiluutta ja kohtuuttomuutta vastaan. Se kasvatti minussa lukijana myötäsurua, joka voimistui tarinan edetessä. Miksi joiltakin lapsilta ryöstetään oikeus kasvaa avoimeksi, kivuttomaksi ja itsestään onnelliseksi ihmiseksi? Ulkopuolisen tahon on vaikea kontrolloida vanhemmuuden jakamaa väkivaltaa silloin, kun sitä ei lahjoiteta nyrkeistä ja mustelmin. Sanat ovat usein tuhoisampia kuin fyysinen väkivalta, koska niiden avulla lapselta voidaan viedä kaikki mahdollisuudet pystypäiseen, vahvaan minäkuvaan. Onnellisia aikuisia kasvatetaan vain pyyteettömällä rakkaudella, joka on kuin valokiila, jonka keskellä lapsella on oikeus paistatella ja tulla nähdyksi. Rakkaudenhirviön minäkertoja on tällaisen lapsuuden ulkopuolella.

Rakkaudenhirviö on metafora. Se on kuva siitä, millainen ihmisestä ahtaissa ja henkisesti rajoitetuissa olosuhteissa kasvaa. Kun nuoren tytön peilikuva elämään ja naiseuteen on usein vain oma äiti, on siinä meillä äideillä järjetön vastuu, jota kaikki eivät edes ymmärrä saaneensa.

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta. (s. 6)

Olen ihmisenä herkkä tällaisia tarinoita kohtaan, joissa lapselle osoitettu arvostus ja rakkaus ovat aina ehdollisia. Ainoa äitiyteen itselleni osoittama tavoite on rakastaa lastani riemulla ja ilo silmissä. Haluan, että lapseni näkee kasvoiltani, miten onnellinen hänen ainutlaatuisuudestaan olen ja siitä, että hän valitsi juuri minut äidikseen. Huudan, raivoan ja menetän malttini aivan kuten kuka tahansa tavallinen äiti, mutta kun rakastan, rakastan ehdoitta. Tämän voiman tiedän saaneeni lahjaksi omasta lapsuudestani. Ehkä siksi tunnen kohtuutonta surua kaikenlaisten rakkaudenhirviöiden puolesta. Kirjassa päähenkilön äiti on sietämätön paskiainen, jota tekisi mieli vedellä henkisesti poskille.

Saara Turusella on lakonisen surullinen tapa katsella päähenkilönsä maailmaa. Ilo ei tässä kirjassa ole läsnä. Huumori on tahatonta ja nousee sille ihmistyyppien osuvassa, säälimättömässä kuvaamisessa. Ilottomuus on Turusen vahvuus mutta yhtä kaikki myös heikkous. Jossakin vaiheessa kirjaa oma minuuteni teki tepposet: suutuin, ärsyynnyin. Minäkertojan elämänhallinta on niin hukassa, etteivät edes paikat taidelukiosta tai teatterikorkeasta tarjoa hänelle kääreitä märkiviin haavoihin. Oman navan kaivelu piirtää kuvaa itsekeskeisestä ihmisestä, jolle merkittävää on vain se minkä verran hän itse saa. Ajattelen asetelman epäreiluutta, sitä miten joku saa kovin heppoisesti jotakin arvokasta osaamatta kuitenkaan käyttää sitä hyödyksi. Kaikki asiat päähenkilön elämässä tuntuvat ikään kuin ohimennen loksahtavan paikoilleen: ilman rahaa ja pääomaa hän kahlaa eteläisen Helsingin asuntokantoja läpi, muuttaa ulkomaille, lähtee ja jättää kaiken ja palaa aina yhtä helposti takaisin. Koska olen itse käynyt vastaavia elämäntilanteita läpi, tiedän mitkä määrät muuttaminen ja maisemanvaihdos vaativat pääomaa ja vaivaa. Sen vuoksi juuri muuttamisen ja lähtemisen helppouden tuntu alkaa lukiessa kyrsiä; aivan kuin se olisi vain päätös mennä lähikauppaan nälän ilmaantuessa.

Mutta minä olen minä ja rakkaudenhirviö toisenlainen ihminen. Tässä ehkä esikoiskirjan – kuten monen romaanin yleensäkin – tenho juuri piileekin: se houkuttelee lukijasta persoonan, tuntevan ja myötäelävän ihmisen, joka tulkitsee tarinaa oman elämänkokemuksensa kautta. Kriitikko minussa ylistää teknisesti ja kielellisesti Rakkaudenhirviötä romaanina; ihminen minussa ahdistuu, suuttuukin päähenkilön kyvyttömyydelle tarttua hetkeen ja ratkaista elämänristikkonsa.

Koulussa etsin käsiini erään köyhän tytön. En mistään erityisestä syystä. Minun tekee vain mieli kostaa jollekin ja köyhä tyttö on sopivan helppo kohde. Köyhä tyttö asuu kunnan vuokrataloissa ja haisee tunkkaiselta. Hänen vanhempansa ovat erikoisia ihmisiä eivätkä välitä siitä, kampaako köyhä tyttö tukkansa aamulla vai ei. Liikuntapäivänä köyhällä tytöllä ei ole rahaa tulla laskettelemaan. Hän saa tampata yksin hiihtolatuja koulun vanhat sukset ja rumat hiihtomonot jalassaan sekä juoda kevytmaitoa ruokalassa sillä välin, kun muut oppilaat liukuvat alas laskettelurinteitä neonvärisissä toppa-asuissa ja syövät ranskalaisia ja ketsuppia rinnekahvilassa. Nautitko hiihtolenkistä? kysyn köyhältä tytöltä. (s. 152)

Ja mikä pahinta: Rakkaudenhirviötä on vaikea olla lukematta omaelämänkertana. Siinä esiintyy todellisia kulttuurialan tekijöitä etunimellä, eikä Turunen ole edes julkisuudessa peitellyt sitä, keistä on kyse. Asetelma synnyttää konnotaatioita, jotka ovat kirjallisuuden maastossa liikuttaessa täysin turhia. En halua ajatella, että kirjailija Turunen on tällainen oman ristikkonsa kanssa epätoivoisesti ja näköalattomasti räpeltävä, mutta ajattelen kuitenkin. 

Pöh.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Erään naisen elämä

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
171 sivua


Kenellä meistä on siisti meikkipussi? Kuka tietää, mitä hänen meikkipussissaan lopulta on? Kuinka moni vaihtaa kuuden kuukauden välein ripsivärinsä uuteen? Kuka heittää vanhat huulipunat vuoden jälkeen roskikseen? Juuri niin.
   Meikkipussi on elämän metafora. (s. 102)

Meillä jokaisella on todennäköisesti oletus siitä, miten elämän tulisi mennä tai ainakin, miten oma elämä saisi mennä. Jos keltä tahansa ohikulkijalta kysyisi, millainen on tyypillinen viisikymppinen koulutettu nainen pääkaupunkiseudulta, tuskin kukaan sanoisi hänen olevan perheetön, avioton sinkku. Olettamus on, että naisen tavoite on yhä päätyä naimisiin ja hankkia lapsia.

Toisaalta tähän olettamukseen sisältyy se perusajatus, että elämän jatkuvuutta syntyy vain elämää siittämällä. Jälkikasvu ei siis ole tärkeää ainoastaan yksilön itsensä kannalta vaan myös yhteiskunnallisesti. Me kaikki tarvitsemme lapsia, joista syntyy uusia sukupolvia kannattelemaan meitä vanhempia. Toisaalta taas tuossa olettamuksesta tyypillisestä keski-ikäisestä naisesta on jotakin hyvin vanhoillista ja kaavoittunutta. Tahtomattaan se sisältää ikävän kuvitelman, että kaikki asiat elämässä voi vain valita ja poimia ostoskoriinsa kuin täydellisen terveysmyslin kaupan hyllyltä.

Kaisa Haatanen kaivoi esikoiskirjansa aiheet sieltä, mistä jokaisen naisen totuus löytynee: meikkipussin pohjalta. Meitä on Lumene-naisia, ekonaisia, ranskalaisten huippumerkkien huumaamia naisia, meikittömiä perusvoidenaisia, päättämättömiä häröilijöitä, kaikenlaisia, ja meikkipussimme saattaa kertoa meistä enemmän kuin arvaammekaan. Miksi me olemme sellaisia kuin olemme ja mitä arvomme ja kiinnostuksenkohteemme meistä kertovatkaan?

Meikkipussin pohjalta oli eteeni sattunut hauska välipala, pikalaina, jonka lukee nopeasti. Se on kohta 5-kymppisen kustannusmaailmasta leipänsä saavan, menestyneen ja naimattoman Tytin tilitys elämän aakkosista. Siis ikään kuin sellainen taaksekatsomisen pysäkki, kun juna on kolahtanut risteysasemalle, jossa on pakko seisahtaa ennen seuraavaa etappia ja vilkaista viimein tähän asti hytkytetty matka. Miten pitkälle kirjassa onkin kyse kirjailija Kaisasta, joka – kas kummaa – on myös pian 5-kymppinen kustannuspäällikkö, sinkku maailmanmatkaaja, jää tietysti roikkumaan ilmaan. Fiktiota kaikki tyynni, eikö niin?

Lähdin siitä, että ymmärtäisin päähenkilöä Tyttiä, lähestynhän itse joidenkin vuosien kuluttua noita maagisia tasavuosia. Ajattelin, että kirja on kohtaaminen samankaltaisen ihmisen kanssa. Mutta kyllähän me kaikki sen tiedämme: ikä ei sittenkään ole mikään staattinen määrite ihmisille. Me kaikki olemme tyyppejä, emme ikävuosia. Löysin romaanin päähenkilöstä Tytti Karakoskesta yhtä paljon itseäni kuin saattaisin löytää Teemu Selänteen elämänkerrasta.

Mutta hei, ei siitä sen enempää, koska se ei ole mielenkiintoista. Meikkipussin pohjalta on kuvattu sisälehdellä ”typerryttävän hauskaksi ja itkettävän uskottavaksi” kertomukseksi. Aivan tällaista sisältöä en itse kirjasta löytänyt, vaikka hauska se toki on, aivan takuulla. Itkua tarina ei saanut aikaan – taidan itkeä hieman toisenlaisten asioiden vuoksi. Kyllä tässä kirjassa enemmän painaa koomisuus ja nimenomaan arkinen komiikka. Hölmöt seikat, joihin elämässä törmää, kun käy kaupassa, asuu naapurina, omistaa sukua, rakastaa ja rakastuu. Haatanen kirjoittaa sujuvasti ja värikkäästi, oivaltavastikin toisinaan; hänellä on ehdottomasti optimistinen asenne kynässään. Kun kerrostalo-Tytti analysoi naapureitaan kappaleessa Seinänaapurit, saatoin hykerrellä hieman ääneenkin. Onhan meillä jokaisella tarinoita ihmeellisistä naapureista, joista tiedämme lopulta vain sen, mitä elämän äänet heistä kantavat.

Pidin kirjan lyhyistä kappaleista. Pieniä elämänpätkiä oli mukava lukea. Näissä pikkupurtavissa ei päästy onneksi mässäilemään aiheilla, vaan ajatukset esimerkiksi miehistä, vaihdevuosista ja tulevaisuudesta kiteytettiin parhaimmillaan kolmeen riviin. Seinänaapureista asiaa riittää viiden sivun verran, seksistä taas vain rivin. Hauska pituudella keplottelu toi tekstiin lisää ilkikurisuutta – joistakin asioista on parempi puhua vain virkkeen verran. Haatasen tyylissä on sopivasti itseironiaa ja ymmärrystä, ja käsitän hyvin kirjan saaneen positiivisen vastaanoton. (Olisipa hauska lukea muiltakin kirjailijoilta tällaisia elämän aakkosia!) Onhan se ihanaa, ettei aina tarvitse valittaa ranteet auki sitä, ettei ole rahaa, rakkautta, vastuuta, turvaa tai vapautta! Joskus on kiva vain rallatella kepeästi ja piilotella viisauksia pinnan alle.

Sukulaisia ei todellakaan voi valita. Vaikka omani tekevätkin minut välillä hulluksi, minulla on mahdollisuus sanoa heille muun muassa tämä. Tunnen aitoa iloa, jos voin auttaa heitä; eikä se (yleensä) ole teeskentelyä eikä marttyyriutta. Heille ei edelleenkään voi kertoa kaikkea. Jotkut isät ovat sitä mieltä, että Fazerille on turha mennä jos kotonakin voi keittää kahvit. He eivät ymmärrä määräänsä enempää. Se ei tee heitä kuitenkaan (välttämättä) huonommiksi. Rakastan aikuisperhettäni. Veli on kuin… veljeni. (s. 170)

Mutta. Saako sanoa mutta? Omassa viihderomaanin genressään Meikkipussin pohjalta oli kelpo kastia, mutta sen suurempaa oivallusta ei ehkä näiltä sivuilta kannata etsiä. Tällaisia kirjoja on kiva silloin tällöin lukea, mutta niistä on vaikea oppia mitään. Merkkikäsilaukut, rakennekynnet ja naisten ikuiset ongelmat oman vartalonsa edessä eivät vie minua mihinkään, semminkin kun olen hieman allerginen stereotyyppiselle perusnaiskäsitteelle. Se lienee selvää, että olen Lumene-naisia, en omaa yhtään ranskalaista eleganssia enkä lompakkoa, jolla siitä maksetaan maltaita. Niinpä turhaudun lukiessani naiskuvastoa, jossa ei perinteisestä päästetä irti.

Vähän rosoisuutta, nyrjähdyksiä ja menetystä elettyyn elämään, niin kirjasta kuin kirjasta tulee mielenkiintoisempi. Vähän totuutta, vähän kuten Pariisin Kevätkin tuntee: Mulla on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä / Enpä taida hengissä selvitä elämästä.