lauantai 23. tammikuuta 2016

Monien myrskyjen merenkulkija

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava, 2015
142 sivua


Isäni puolelta sukuni on purjehtijoita täynnä. Myös isääni meri veti varsinkin eläkepäivillä puoleensa, mutta minusta ei koskaan tullut merenkulkijaa. Haaveilin aina olevani se tytär, josta isä saisi luotettavan gastinsa. Vaikka pidän valtavasti meren katselemisesta, meren tuoksuista, tiirojen kesänkiihkeistä huudoista ja vietin lapsuudessani lukuisia lomia saaristojen kuumilla kallioilla, merinaista ei minusta vain tullut. Meressä asuu jokin pelottava, suuri voima, joka herättää kunnioitusta, mutta ei tarpeeksi uteliaisuutta.

Mutta jos merta ei itse uskalla kokea, siitä voi lukea turvallisesti jalat maankamaralla:

Kaikki tuijottivat jäävuorta mitään sanomatta, sijoilleen juuttuneena. Tuntui luonnottomalta, että jokin niin suuri oli niin lähellä. Mykkänä ja ylväänä jäävuori ajelehti ensin kohti ja sitten ohi ja katosi ääntäkään päästämättä takaisin siihen samaan pimeään josta se oli tullut. Vatsanpohjassa kävi ontto humaus niin kuin pikkupoikana kun näki soutuveneestä merenpohjan, toisen maailman jonne saattoi kuvitella mitä tahansa, isän ruumiin. (s. 69)

Petri Tammisen Meriromaanin lahjoittaisin isälleni, jos hän vielä täällä kanssamme seilaisi. Merenkäynnin tietokirjallisuuden suurkuluttajalle tämä romaani olisi voinut olla virkistävä ja ennen kaikkea hauska mutta viisas välipala.

Tammisella on yksinkertaistamisen ja lyhentämisen kadehdittava kyky. Hänen tarvitsee kirjoittaa vain 142 sivua, ja silti hän pystyy sanomaan yhden ihmiselämän siinä mihin muut tarvitsevat useita satoja sivuja. Meriromaanissa yhdistyy Tammisen ehkä kaksi terävintä osaamisaluetta: komiikka ja napakkuus. Ihailen kirjailijoita, jotka pystyvät tiivistämään kirjoihinsa tarinan niin, ettei lukemisen jälkeen jää tunnetta jonkin olennaisen puuttumisesta.

Meriromaani on tarina kapteeni Vilhelm Huurnasta, jonka elämää varjostaa epäonni niin nais- kuin merenkäynnin rintamalla. Hän on proosamaailman Aku Ankka: hahmossa yhdistyvät hyväuskoinen, sydämellinen hölmöys ja kokemattomuus tahi viattomuus. Huurna on kuin seilaamansa laivat, jotka kerta toisensa jälkeen saavat kylkiinsä nimen Reipas. Mutta Huurnan luotsaamat laivat uppoavat, eivätkä hänen hapuilevat yrityksensä kosia naisia johda avioliittoon. Ja kun viimein näin kuin vahingossa käy, vaimo löytyy, Huurnan elämä kääntyy taas aaltojen myrskyksi, ja hän menettää molemmat rakkaansa, vaimon ja juuri syntyneen poikansa.

Pidän tavattomasti Tammisen herkästä ja taidokkaasta tavasta yhdistää asioita ja tunnelmia kielikuviksi. Kun Vilhelm Huurna on 12, hänen äitinsä lausuu ääneen uskomuksensa, että pojasta tulee vielä jonakin päivänä suuri merikapteeni. Myöhemmin epäonninen Huurna joutuu säikähtäen toteamaan, että hänessä oli kapteenia vain ne äidin sanat. Juuri tällaisia pieniä mutta tarkoin harkittuja sanahelmiä Meriromaanista löytyy. Yksi pysäyttävistä, simppeleistä kappaleista oli kuvaus lumimyrskyssä seilaamisen sakeudesta:

Tuuli kääntyi kapealla väylällä vastaiseksi. Maailmasta näkyi laivan mitta. Lumi ja kosteus jäätyivät kansille. Tulomatkalla pohjoisen suurilla merillä oli ollut yölläkin valoisaa, mutta nyt oli päivälläkin pimeää. Lumipyryn erotti taivasta vasten, keulan suunnalla ei erottanut muuta kuin pelkonsa. (s. 65)

Koomisuus ei poista helmien voimaa, vaan se kuorruttaa tekstin elämänmakuiseksi. Niin entisaikojen merikapteenien kuin nykyajan markkinatalousihmisten elämä on Aristoteleen Runousopin mukaista tragikomediaa, tuntuu joskus. Ei mitään niin huonoa, ettei jotakin hauskaakin.

Siksi Meriromaani on enemmän kuin vain erään merikapteenin tarina. Se on vertauskuva pienen ihmisen seikkailusta suuren merenkäynnin armoilla; on tuulisia pahanilmanpäiviä ja on suotuisaa leutoutta. Kohtalon käsissä on, kuinka onnistumme seilaamaan erilaiset tuulet ja milloin saavumme turvalliseen rantaan. Toisinaan lastinamme on tärkeitä asioita, elämän kauppatavaraa; toisinaan kuljetamme ruumassamme vain tyhjänpäiväistä hiekkaa painolastina.

Meriromaanissa laivat omistavat isännät ovat valtio, verottaja ja kohtalo, jotka päättävät kenen vuoro on kulloinkin lähteä merille. Heille on vaikea sanoa ei, koska maailmanjärjestys on nyt vain sellainen, että omasta elämästä päättäminen on toisinaan kovin hankalaa.

Kuten kirjan lopusta Tammisen ilkikurisella tavalla selviää, taustatyöt puulaivojen merenkäynnistä on tehty. Ilahduttavaa Meriromaanissa onkin kunnioitusta ja perehtyneisyyttä huokuva kieli: Tammisella laivan rakenteet kirskahtavat, korkkiliivejä kiskotaan ylle, hädän edessä kannella puhalletaan kolme pitkää pillinvihellystä ja suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa. Tammisen kieli tuoksuu tervalle ja puulle ja nojaa reelinkeihin niin muhevaisena, että lukeminen on pelkkää nautintoa.  

Koska kirjasta voi etsiä loputtomiin vertauskuvia ihmiselämään, suosittelisin romaania kaikkien merikarhujen lisäksi myös koululaisten lukulistalle. Kirja lunastaa paikkansa helppolukuisena mutta mielenkiintoisena ajankuvana. Lisäksi ilkikurinen, lämmin huumori muokkaa romaanista sopivan myös nopeatempoisille nuorille, jotka vielä hakevat lukukokemusminäänsä.

Toki Meriromaani on kelpo luettava kelle tahansa aikuiselle. Se on hieno, lähes filosofinen kirja, jonka voi lukea muutaman vuoden välein aina uudestaan. Asiat eivät tässä romaanissa häviä ajalle. On hyvä muistaa toisinaan Huurnaa ja pitää huolta omasta elämästä, jotta meille ei kävisi kuten tuolle kaikesta epäonnesta huolimatta kunnolliselle merenkävijälle vanhuuden päivinään:

Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt. (s. 138)

Lainatakseni vielä brittiläistä salapoliisikirjailijaa G. K. Chestertonia kumautan loppuun kirjailija Tammisen kunniaksi voimalla kongia: On helppoa olla raskas, mutta vaikeaa kevyt.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Pahan kirjan pauloissa

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Otava, 2015
317 sivua

Kun kirjan nimeksi antaa Onda boken – Paha kirja, niin onhan se nyt kovin lupaavaa, jotten sanoisi kosiskelevaa.

Jossakin vaiheessa syksyllä törmäsin Pahaan kirjaan netissä vähän kaikkialla ja etenkin törmäsin kehuihin. Tai ainoastaan kehuihin. Ihmettelin, miten minulla on suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa sellainen nolo aukko, ettei Kaj Korkea-aho ollut tuttu. Kirjamessuilla kävin kurkistamassa kirjailijan missiota ja päätin lukea romaanin heti, kun ehtisin.

Mitä syntyy, kun yhdistetään Turku – tai siis Åbo, kirjallisuustieteiden laitos, opiskelijaelämä, huumeet sekä kielletty ja kadonnut mystinen käsikirjoitus, jolla on karmiva maine? No sellaisista juureksista syntyy nystyröitä kutkuttava keitos. Hieman taidetta ja sivistystä, ripaus mystiikkaa ja rakkautta, kourallinen erilaisia ihmiskohtaloita ja kuolemia – siinä on Paha kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Åbo Akademien kirjallisuustieteen laitoksen opiskelija Pasi Maars haluaa tehdä tutkielmansa eräästä vanhasta, julkaisemattomasta runoteoksesta, joka on vaiettu legenda ja kirottu teos. Mickel Backmanille, selkävammansa vuoksi opiskelijoiden Iron Maniksi ristimälle professorille se ei sovi, sillä kirjoitus liittyy miehen salattuun historiaan, aikaan jonka hän mieluiten haluaisi unohtaa. Mutta Pasi on eri mieltä ja sinnikäs asiansa suhteen hulluuteen asti. Tästä syntyy romaanin ydintarina, jonka ympärillä on paksuutta ja makua tuovia sivujuonteita.

Paha kirja ei ole yhtään paha, se on itse asiassa niin hyvä, ettei sen erinomaisuuksia haluaisi edes eritellä. Analyysi kun tuntuu toisinaan vain rikkovan kirjakokemusta jakamisen sijaan. Pitäisi vain sanoa: älkää uskoko kirjan takakantta vaan lukekaa ihmeessä tämä kirja!

Matkalla helvettiin?

Kaj Korkea-ahon kunniaksi on kuitenkin nyt tähän tungettava, että nuorella miehellä (s. 1983) on perinteinen tarinankerronnan taito erinomaisesti hyppysissään. Korkea-aho on tarkka ja uskottava, todelliselle elämälle lojaali henkilöhahmojen rakentelija – niin todentuntuisia Calle, Pasi ja Mickel, kirjan nykyhetken johtohahmot ovat. Kirjailija kyydittää lukijaa, lupailee hiukkasen kaasua, jarruttaa, esittelee mahdollisia liittymiä, ajaa yhdestä ulos ja lopulta vetää käsijarrusta niin, että pelkääjänpaikalla jää suu auki ja toinen käsi kääntelemään loppusivuja naama kurtussa.

Paha kirja ei ole kauhukertomus sen perinteisessä merkityksessä, vaan se on myös romaani ihmisen peloista, heikkouksista, halusta uskoa elämässä johonkin suurempaan voimaan. Toisille se on Jumala, eräille taikauskoinen maailmankatsomus siitä, että on olemassa jokin Evil Eye, der böse Blick, paha silmä, joka tuo sen kohtaajille huonoa onnea, jollei kuolemaa. Mitä sitten, kun johonkin on tässä elämässä uskottava, olkoonkin uskon hintana toisinaan hulluus. Oman värinsä kirjaan tuo Korkea-ahon tapa kuin ohimennen hymistä suomenruotsalaisen kulttuurielämän ankkalammikolle, jossa kaakatetaan yhdessä mutta kukin omasta uima-alastaan tarkkaan kiinnipitäen.

Kaiken tämän lisäksi Korkea-ahon kieli on tyylikästä ja harkitun oloista. Se ei ole harkitun ekonomista, mutta fraaseiluun tahi kuluneeseen kieleen Korkea-aho ei sorru yksinkertaisissakaan tilanteissa:

Häpeä oli kuin leimuava soihtu otsaluun takana. Se kirveli pahemmin kuin hänen isovarpaansa kun hän portille juostessaan iski sen suoraan kynnykseen, se jomotti ilkeämmin kuin hänen polvensa kun hän kaatui avuttomana mukulakiville, eikä se sammunut kun hän iski päänsä maahan, vaan se paloi edelleen kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä ja huomasi makaavansa vieraassa sängyssä. (s. 133)

Eniten pidin Pahassa kirjassa juuri siitä, että koukuttavan jännitystarinan takia ei ole jouduttu tinkimään kielellisestä laadusta. Kumpikaan ei tietenkään sulje toista lähtökohtaisesti pois, mutta kun molempia, persoonallista ja liukuvaa ilmaisua sekä kerronnan tenhoa ja koukutusta on sopivasti yhdessä, nautin lukemisesta kovasti. Silloin siitä tulee juuri sitä, mikä lienee hyvän kirjallisuuden perustarkoitus: kaapata mukaansa, kantaa pois arjesta ja antaa lukijan muuttaa hetkeksi toiseen maailmaan, joka yhtä hyvin kaikessa epätodellisuudessaan voisi olla.

Pasin aneemiselle otsalle muodostui ohuita, harmaansinisiä ryppyjä. ”Oletko tullut ajatelleeksi, että ruotsin ’livrädd’ on kummallinen sana. Muilla peloilla on nimet, jotka kertovat suoraan mitä pelätään… on lentopelkoa, koirapelkoa, korkeiden paikkojen pelkoa… mutta kun on ’livrädd’, ja sanassa on ’elämä’ ja ’pelko’, se tarkoittaakin että pelkää kuollakseen, pelkää henkensä edestä, pelkää menettävänsä elämänsä. Ruotsista puuttuu sana, joka kuvailisi kauhua itse elämän edessä.” (s. 184)

Antti Majander tunnusti Helsingin Sanomissa arviossaan 13.8.2015 näin: ”Nähdäkseni Kaj Korkea-aho on tullut kirjallisuuteemme jäädäkseen. Aion lukea kaiken mitä hän kirjoittaa, ihan ilokseni.” Ei lisättävää.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Kirjallisuus on kulinarismia

Ruoka on ihana asia. Ilman mielekästä ja mielihyvää tuovaa ruokaa olisi vaikea kuvitella arkea tai juhlaa. Loppiaisenakin kotiravintolassamme tarjoiltiin hunajaista kanaa lämpimän punajuuri–vuohenjuustosalaatin kera. Se oli taivaallista.

Viime vuosien ilmiönä on ollut ruoan ja sen taiteellisuuden kohoaminen niin blogi- kuin muussakin kulttuurielämässä varsin suurenmoiseen asemaan. Syömisen nautintoon keskittymisen iloisena huippuna lienevät sympaattiset ravintolapäivät, jolloin tavalliset kotikokkaajat voivat olla päivän ravintoloitsijoita ja tarjota street foodia parhaimmillaan.

Sitten astetta vakavampi osa ilmiötä on ruokablogien ja keittokirjakulttuurin jättiläismäinen kasvu – puhumattakaan siitä vimmasta, millä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla avataan uusia, erinomaisia ravintoloita. Olen valmis hyväksymään ruokailun osaksi taide- ja kulttuurielämää, jolla tarkoitan tässä Wikipediankin ymmärtämää käsitettä kulttuurista: yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuus: tässä merkityksessä käytetään myös sanaa sivistys.

Kulinarismista on tullut eräänlaista kansanurheilua ja kaikkien yhteinen harrastus. Mutta miksi? Ruokahan on kuitenkin vain elinehtomme, tai ainakin yksi niistä tarvehierarkian yläpäässä. On pakko syödä, jotta voi elää. Vielä sata vuotta sitten sen, mitä pöytään kannettiin, määritteli elintaso. Vain herrat saivat herkkua, tavallinen kansa pärjäsi perunalla. 2000-luvulla ruoalla herkuttelu ei vaadi enää herraskansan titteliä.

Merenelävää Barcelonassa

Meillä länsimaissa sattuu olemaan varaa valita, mitä ja miten syömme. Tästä etuoikeudesta voi toisinaan tuntea huonoa omaatuntoa. Moraalista ajatuspainia herättääkin se, että yhdestä ihmisen perustarpeista on tullut hyvinvointivaltioissa taiteenlaji, jolla voidaan kikkailla loputtomiin – vaikka nyt valloilla oleva lähi- ja perusruokabuumi ei hanhenmaksaa pöytään enää kannakaan. Kun elämme maailmassa, jossa miljoonat ihmiset eivät voi valita, mistä kulmasta ruoka-annoksensa tänään sosiaaliseen mediaan kuvaisivat, onko länsimainen kulinaristinen ilmiö jollakin asteella häiriintynyttä?

Ja miksi juuri syöminen on uusi urheilu? Miksei vaikkapa kirjallisuus? Tätä olen tämän vuoden aikana kummastellut, sillä Suomessa on ilmestynyt valtavasti poikkeuksellisen hienoja kotimaisia ja käännösromaaneja. Kirjallisuuden soisi olevan kaikkien suomalaisten penkkihullu harrastus!

Vaikka moraalinen ongelmansa kirjojenkin nauttimisella on: lukutaidottomuus on edelleen kolmansien maiden yksi pahimmista epäkohdista ja mm. naisten koulutuksen ja sosiaalisen nousun esteenä. Meillä kirjastot pursuavat hienoa ja värikästä romaania, kun taas jossakin tyttöjen pitää tapella oikeudestaan päästä edes koulunpenkille. Ja tässä tullaankin sellaisen sosiaalisen ja taloudellisen globaalin ongelman pariin, että joudun harppaamaan pienen aasinsillan takaisin lukemisen suosioon Suomessa.

Jos kirjallisuuden perustarkoitus on myös sivistäminen ja tietoisuuden sekä tiedon levittäminen, eikö sillä pitäisi olla merkittävämpi osa esimerkiksi meidän suomalaisten arjessa? Minkä vuoksi kirjallisuus ei nauti tällä hetkellä ruokakulttuurin kaltaista hypeä? Miksi ei kaduilla järjestetä kirjapäiviä, jolloin ihmisillä olisi mahdollisuus kokoontua kulmille lukemaan ja kirjailijat voisivat tavata lukijoitaan ja syntyisi avoimia, suuria kirjallisuuskeskusteluja kirjojen vaikutuksista? Perustettaisiin kirjakahviloita ja -ravintoloita, joissa kansa saisi tavata säännöllisesti mielenkiintoisia kirjallisia vaikuttajia ja näihin kahviloihin olisi kansanryntäys niin, että tapahtumia järjestettäisiin lisää ja lisää ja lisää. Kun Finlandia-voittaja vuosittain valittaisiin, kokoontuisimme Senaatintorille juhlistamaan tätä merkittävää hetkeä kuin jääkiekon maailmanmestareita konsanaan. Tosi-tv:ssä kilpailtaisiin siitä, kuka kirjoittaa näppärimmän novellin, kenen runosuoni rokkaa, ja palkintona olisi toki kustannussopimus ja gloriaa kirjamaailmassa. Kirjallisuudesta tulisi kouluihin oma oppiaineensa kuten kotitaloudesta. Vähitellen kirjailijat nousisivat jättipalkkioita nostavien pörssiyritysjohtajien palkkatasolle. Kirjallisuuden aiheuttamia kansankarnevaaleja olisi vuosittain lukuisia, ja kaikille olisi ihan normi käydä niissä ja sen jälkeen tuntitolkulla pulista heränneistä tuntemuksista joko mediassa tai lasillisen ääressä.

Miksi kirjallisuus on niin hiljaista ja pyytää itseään ikään kuin anteeksi silloinkin, kun se huutaa?

No, on toki tapaukset Oneiron ja Norma, mutta esimerkiksi Oneironin aiheuttamaa Finlandia-puhekohua puitiin tuskin muualla kuin kirjallisissa piireissä. Siis ihmisten keskuudessa, jotka jollakin tapaa seuraavat kirjallisuutta tai elävät siitä, lukevat ja suurkuluttavat sitä. Ei Laura Lindstedt kiinnosta heitä, jotka eivät yleensäkään ole perillä siitä, mitä kotimaisessa kirjallisuudessa tapahtuu.

Jollakin tapaa kirjallisuus ei ole yleiskulttuuria siinä missä vaikkapa urheilu on tai tänä päivänä jopa kokkaaminen. Ja kuitenkin yhden kansan kirjakaanonissa on luettavissa kyseisen kulttuurin historiallinen kehitys, sosiaaliset ja taloudelliset saavutukset, kannanotot ajankohtaisiin teemoihin, koska kirjat väistämättä peilaavat aikaa, jolloin ne on kirjoitettu. Ne ovat me ihmiset nyt. Sadan vuoden kuluttua ihmetellään tätä aikaa historian janassa kuten nyt voimme lukea ihmetellen vaikkapa Toivo Pekkasta tai Maria Jotunia oman aikakautensa airuina. Kirjat ovat kulttuurihistoriaa ja osa yhteistä kehitystämme.

Kirjahyllyn elämää Suomessa
Kun mietin ihmisiä, joita tunnen, en voi väittää kaikkien heidän lukevan säännöllisesti. Tiedän jopa ihmisiä, joilla ei ole – älkää nyt pelästykö – kirjahyllyä! Heillä voi olla sekatavarahylly, jossa on myös kirjoja, mutta ei puhtaasti kirjoille tarkoitettua huonekalua. Mutu-tuntuman perusteella sanoisin, että kirjastoa käyttävät eniten ne, joilla on myös oma kirjahylly. Koska joskus on joku kirja pakko saada omaksi ja lukea sitä vaikka kolme kuukautta miettimättä palautusaikoja ja varausjonoja.

Sitäkin tyytyväisempänä luin Helsingin Sanomien taannoisen uutisen (HS 5.1.2016) kirjakauppa-alan myyntikasvusta. Joulukuussa kuten koko vuonna kirjojen myynti kasvoi monilla kustantamoilla reilusti, vaikkei tarkkoja lukuja vielä tiedetäkään. Sen verran markkinataloudellinen ihminen olen, että toivon kaupoille hyviä lukuja. Kirjakaupassakin kyseessä on kuitenkin ravintoketju, jotka alimmaisena nököttää kirjailija itse, siis se ihmeellinen ihminen, jonka elämäntyö on istua yksin kotona tai muiden seurassa kahvilassa ja synnyttää tulevaisuuden kulttuurihistoriaa. Kirjastoja ilman en suostuisi elämään, mutta minulla on tarve myös ostaa kirjoja kaupasta. Kun ostan kirjan, jonkin itselleni tärkeän romaanin, siirrän hyllyyni samalla palasen humaania hyvinvointia, joka ei ehkä auta Intiassa sitä perheen seitsemättä tyttöä pääsemään kouluun mutta auttaa omaa kulttuuriani voimaan paremmin. Globaalia vastuuta voin kantaa onneksi toisella tavalla.

Vaikeinta ihmisen elämässä on valita asiat, joiden puolesta taistella. Pidän hyvästä ruoasta ja ravintolahetkistä, mutta olisin valmis luopumaan niistä heti, jos toisessa vaakakupissa olisi kirjallisuus. Saarioisten maksalaatikkoakin voi ihan hyvin syödä, mutta elämästä loppuisi nopeasti mielekkyys, jos nojatuoliin joutuisi käpertymään joka päivä vain Hesarin tai Anttilan mainospostin kera.

Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta.
                                                   - Seneca -