keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuonna 2015

Kirjan alku.

On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään. 

Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei!

Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan kuluneesta kirjavuodesta. Luin ihastelemani Lumiomenan kirjallisen vuosikatsauksen 2015 luettuna, ja se sai minut ajattelemaan omaa laihaa lukuvuottani. Epäilen Katja, että olet vampyyri. Et nuku koskaan, ehdit lukemaan mahtavia romaaneja kasapäin ja sen lisäksi olen blogistasi ymmärtänyt, että perheellisenä elät muutenkin. Vielä joskus vien sinut kaljalle ja joudut vahingossa tuopin äärellä kertomaan kaikki salaisuutesi! :-)

Katjan postauksessa oli kuitenkin monta mielenkiintoista kirjaa, joihin en ole itse päässyt ikävä kyllä vielä käsiksi. Stoner on varauksessa ja vapautuu pian, samoin Rakkaudenhirviö. Niitä ennen on kuitenkin muutama muu kiinnostava kirja, joista Kaj Korkea-ahon Paha kirja ja Vuokko Sajaniemen Pedot jo odottavat yöpöydällä. Stoner ja Rakkaudenhirviö eivät ole toki ainoat varauksessa odottelevat, siellä on noin 16 muutakin, joista suurin osa tosin lukittuina. Helmet-varausjärjestelmän nerokkain keksintö on lukitus-näppäin, jonka ansiosta varauksia voi laittaa lukkoon ja muut myöhemmin varauksen jättäneistä voivat ohittaa sinut, mutta kun vapautat lukituksen, jatkat jonossa siitä mihin jäit. Et siis joudu suinkaan jonon hännille. Lukitus on ikään kuin muistilappu must read -kirjoille. Ihan mun lempparitoiminto!

Ehkä en koskaan pääse itse aiheeseen – vuoden 2015 NE kirjat, koska ensin täytyy puhua muista asioista. Räiskyvistä ilotulitusraketeista kaksi ulkoistettiin juuri, kunhan ne ensin mehutettiin. Kastuivat ja jäljelle jäi suloinen pihinä. Sitten vaan ovi auki ja kiitos seurasta, pienet! 

Kuulkaa, nyt on paha. Olen nimittäin jo jonkin aikaa vellonut lukutilassa, jota voisi nimittää ei syty, ei lähde -tilaksi. Pöyhösen Doe pääsi onneksi hämmentämään tilaa mukavasti ja kutkutti, mutta sen jälkeen ja sitä ennen on pää loimottanut tyhjää lukiessa. Hyvä esimerkki on parhaillaan kesken oleva Aki Ollikaisen Musta satu. Voi miten olenkaan Akin tätä seuraavaa Nälkävuoden jälkeen odottanut! Sain kirjan lahjaksi jo syksyllä, mutta pimittelin aarretta hyllyssä tähän asti. En tiedä, mikä minussa on vikana. En vain pääse kirjaan sisälle. Se ei joko päästä tai en vain löydä oikeaa ovea. Kirjan alussa en saanut eri henkilöistä kiinni, ja kohti loppupuolta päähenkilön avioero ei hätkäytä tai sureta. Olen niin ulkopuolella kuin olla voi. Siinä se Tattarisuo levittyy eteen, irtokäsiä löytyy mutta kauhua ei, enkä ole tarinassa mukana. Juoksen vain sen perässä ja hapuilen takinliepeitä. Otteeni lipsuu. Voisiko joku kertoa, mistä on kyse?

Petri Tammisen Meriromaanin kanssa kävi myös kehnosti, joten jätin sen reilusti kesken, koska laina-aikakin loppui. Nyt olen lunastanut romaanin kirjastosta uudestaan ja luen sen seuraavaksi, sillä Kirjailijan kanssa -lukupiiri ja Tammisen haastattelu Rikhardinkadun kirjastossa odottaa tammikuun puolessa välissä. Olen Tammis-fani; tykkään hänen huumoristaan ja persoonastaan, joten odotukset Meriromaanillekin olivat isohkot. Olen kuitenkin vielä optimisti ja uskon toisen kerran suomiseen.

Mutta: Jos Korkea-ahon Paha kirja ei syty eikä lähde sekään, en edes uskalla katsoakaan Neljäntienristeykseen päin tai hakea kirjastosta kauan odottamaani Karin Ehrnroothin Hamburg Bluesia. Lopetan lukemisen ja aloitan jääkiekon ja formuloiden seuraamisen ja palaan kirjalähteille vasta eläkeiässä!

Tällä postauksella oli aihekin, ehkä katsaus vuoden 2015 aikana luettuihin kirjoihin? No, loin äsken katsauksen. Kirjoja ei ole vuoden listalla paljon, koska luen hyvin pienissä erissä ja melko hitaastikin. Olen sellainen tekstissä haahuilija, myös nopeasti kyllästyvä ja toimesta toiseen ryhtyvä, koska aina on suoritettavaa. Usein imuroin, ripustan pyykkiä, ruokin lasta ja kirjoitan yhtä aikaa. Luova kirjoittaminen on harrastus, joka vaatisi ajatusrauhaa, mutta monesti harrastelen sellaisessa kotiaskareiden ja tapahtumien kakofoniassa, että on suorastaan ihme, jos joku ulkopuolinen ymmärtää tekstejäni. Agricola sentään millaista tekstiä syntysikään, jos voisin keskittyä hiljaisessa tilassa! 

Tai ehkei mitään syntyisikään. Ehkä käynnistyn vain, kun maailma on käynnissä ympärilläni enkä ole pääni kanssa kaksin. Haluaisin toki olla kuin Matt Berningerin lyriikka: I’m sorry I missed you / I had a secret meeting in the basement of my brain. Totuus lienee – pelkään pahoin –, että tapaamisia ei pohjakerroksessani juurikaan ole, ja kaikki on vain sattumaa. Se mitä kirjoitan, se mitä siitä syntyy ja se mitä luen. Ja kun kaikki on sattumaa, en ole vastuussa mistään enkä voi ohjata mitään. Ihana synninpäästö näin vuoden lopuksi! Nyt itse aiheeseen:

Vuonna 2015 sattuma toi luettavaksi sellaisia hienoja uusia tuttavuuksia kuin Patrick Modiano, Jonas T. Bengtsson, Joni Skiftesvik, Pauliina Rauhala ja Mathias Rosenlund. Kaikki erilaisia, kaikki hienoja ja kaikki kirjailijoita, joita en pysty unohtamaan. Kaikki jokseenkin pienten teemojen äärellä. Ei sotaa, ei rauhaa, mutta rakkautta kyllä. Ei elokuvallista ja pöyheän prameaa, mutta yhden ihmisen elämän kokoista. Sellaista, joka muotoutuu ikävästä ja surusta hieman rujoksi ja oudoksi. Kyse ei ole rakkausromaaneista vaan pikemminkin romaaneista, joissa on rakkautta, koska niissä on ihmisiä.

On jokseenkin sattumaa, että luen niitä kirjoja, joita luen. On oikeastaan vain sattumaa, että aloitin maaliskuussa 2015 blogini pitämisen. Ja kaikkein suurin sattuma ovat ne novellit, joita proosakurssilleni kirjoitan. Minulla ei ole mitään master plania, aivojeni kellarissa ei kypsy suuria ajatuksia, joita innostuneena kristallinkirkkaina jakelen. Menen virran viemänä. Mutta sitähän ei kukaan tiedä, kuka minun virtaani ohjaa.

Vuosi 2015 oli monella tavalla silti kirjaisa vuosi, kirjaisin ehkä minulle koskaan. Kirjallisuus voi toteutua niin monella tapaa (ihmisinä, tapahtumina). Ja kun lukemaansa alkaa analysoida kirjoittamalla, on kuin lukisi kirjan yhden kerran sijasta kaksi tai kolme. Tuplaan tai triplaan tällä tavalla lukemani kirjat. Eikä se ole yhtään sattumaa, vain silkkaa matematiikkaa!

Mieluisaa vuodenvaihdetta kaikille & valloittavia tunnetiloja tulevien kirjojenne parissa.

Lopussa seisoo kakku. Kiitos teille, lukijat!


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Omanlaista joulua


Perhaps too much of everything is as bad as too little.
                 - Edna Ferber -

Joulumieltä, lukemisen iloa, sopivasti rakkautta, suklaata vähän enemmän kuin väittävät hyväksi, laiskoja tunteja, hiljaisuutta villasukat jalassa, puheensorinaa, lämmintä kättä poskella, hassusti koristeltuja kuusia, punaviiniä ystävien kesken, odottamattomia lahjoja, hyvää unta, kylmäposkisia omenoita, valoa ikkunassa, malttamattomia katseita. Omanlaista joulua meille kaikille.

Villit koirat ja vapaa ruoho

Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY, 2015
276 sivua

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275)

Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian yksinkertainen. Haluan lauseeni kompakteina ja surun selittelyittä. Asiat kuten ne ovat. Mietin itse loput ja tulkitsen. Jaarittelu saa minut tylsistymään, ja ilmeisesti kaikenlainen liika onni.

Sellaisille ihmisille kuin minä ovat kirjat kuten Virpi Pöyhösen Doe suurta mannaa. Jos tunnistat yltä itsesi, Doe saattaa olla myös sinun kirjasi.

Pöyhösen uusin romaani on kertomus äidistä ja tyttärestä. Se on kertomus kivusta, joka siirtyy äidiltä tyttärelle, kunnes kipu muuttuu vihaksi, jonka kanssa ei voi elää. Patty Jonesin äiti hylkää perheensä, kun Patty on alta kymmenen. Lapsuus amerikkalaisessa, köyhille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa vie lopulta Pattyn nuoruuden, puhtauden. Tilalle hän saa kyvyttömyyden rakastaa omia lapsiaan, tai ainakin kuutta poikaansa. Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo ovat Pattylle vain aakkosten kuusi ensimmäistä kirjainta, kuin äkkiseltään ruutupaperille sutaistut luonnokset. Pattyn ainoa tytär Mary, kovin nuorena saatu esikoinen, saa kaiken sen rikkinäisen rakkauden, jota Patty sisällään kantaa. Tästä rakkaudesta tulee kuitenkin selli, joka vangitsee kirjaimellisesti. Lopulta 14-vuotiaalla Marylla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin paeta äitiään, jota hän uskoo vihaavansa.

Pöyhösellä on vangitseva kyky kuvata tavallisen elämän traumoja köyhässä, amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sen vastapainona on ahtaalle ajetun intiaaniheimon vapaa elämä aitojen sisällä reservaatissa – Pattyn lapset ovat puoli-intiaaneja, sillä sisäisen rauhan ja ehkä rakkauden toiseen ihmiseen Patty on löytänyt vain intiaanien reservaatista. Kaupungissa kukaan ei ole vapaa, sillä sinne muuttaa mystinen Harry Battlefield, joka rakentaa taloja ja aitaa niiden ympärille tuhoten samalla asumatonta maata, ruohoa, joka haluaisi kasvaa vapaana.

Pöyhönen liikuttelee rahaa ja valtaa edustavan Harryn ympärillä vertauskuvia haikarapoikasista, joita tapetaan silkasta tappamisen ilosta, ja nuorten kalastelusta töihin, jotka eivät päivänvaloa kestä. Doe pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, mutta romaania voi aivan hyvin lukea ilman niitäkin pelkkänä perhetragediana.

Ja sitten on ne koirat. Kaupungin, Doen, kaduilla juoksee vapaana lauma villiintyneitä koiria, joiden vuoksi yksinäisen ihmisen ei ole hyvä liikkua kadulla iltaisin. Käsilaukusta on paras löytyä kättä pidempää, remmi tai hiuslakkapullo, jolla kävelijän piirittävät ahnaat koirat voi voittaa.

Jos ne huomaavat pelon, ne lähtevät seuraamaan. Lönkyttävät ensin perässä, joka askeleella aavistuksen lähempänä, ja kun ne ovat aivan kannoilla, ne hyökkäävät. Pari kaartaa eteen, loput sivuille ja taakse, kunnes pakotietä ei ole. (s. 10)

Kerros kerrokselta ja symboli symbolilta, Pöyhönen rakentaa pientä yhteisöä, jonka ympäröi jokin epämääräinen paha, aina voimakkaampi ja hallitsevampi kuin kukaan sitä vastaan rimpuileva. Paha on niissä, joilla on valtaa ja rahaa, mutta pahuus on myös vanhemmissa, jotka eivät osaa pelastaa lapsiaan itseltään.

Tässä pelottelussa sekä lapsuuden yksinäisyydessä ja ikävässä, jolle ei löydy paikkaa tulla surruksi, Pöyhönen on taitava kuvaaja. Hän ei rönsyile eikä alleviivaa kipupisteitä, vaan antaa ilmaa tarinan alle tyylitellyllä kielellään. Pöyhösen kieli kampitti minut jo sivulla 31, kun kahdeksanvuotias Patty, juuri äitinsä hylkäämä, joutuu kesän jälkeen taas kouluun ja eroon lukukaudeksi kodistaan. Tämän kohdan lohduttomuutta nieleskelin pitkään:

Isä jätti minut koulun pihaan, nosti matkalaukun autosta eikä halannut lähtiessään. Cadillac katosi pölypilveen ja kohta en edes kuullut moottorin ääntä. Seisoin yksin keskellä koulun pihaa, reppu selässä, matkalaukku maassa. Muut eivät olleet vielä tulleet, oli liian hiljaista, piha tuntui vieraalta, aivan kuin en olisi koskaan käynyt siellä. Se oli eri paikka ilman puhetta, huutoja, naurua ja kiljahduksia. Ilman ihmisiä. Laskin repun maahan matkalaukun viereen ja, jotain tehdäkseni, kävelin keinulaudan luo. Yritin ponnistaa ylös, mutta se ei onnistunut. Keinulaudalla ei voi olla yksin. Tai voi yrittää, mutta siitä ei tule mitään. Yksin ei tule mitään.

Doe on hieno romaani. Se avaa lukijalle kuvan maailmasta, joka on ehkä geograafisesti kaukana, mutta jonka henkilöt ovat arkea täälläkin: ahdistuneita, loukattuja ja rikottuja, rampoja rakastamaan itseään ja läheisiään. Näiden joukossa Mary on poikkeus. Hän on kuin ruohonkorsi, joka pistää aavikon tomusta esiin ja yrittää selvitä kuivuudessa. Hänet on petetty, mutta kaikesta kivusta huolimatta hän ei halua valita vihaa aseekseen, jolla lyödä kaupunkia riivaavia villikoiria vasten kuonoa.

En haluaisi arvottaa kirjoja, sillä se ei koskaan ole koko totuus. Mutta jos asettaisin lukemiani romaaneja paremmuusjärjestykseen, uskaltaisin sanoa, että Doe on yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna. En sano paras silkasta rakkaudesta niin monta muuta hyvää kirjaa kohtaan. Mutta kärkipäässä olet, Virpi Pöyhönen, enkä taidakaan selitellä tätä tämän enempää.

torstai 10. joulukuuta 2015

Rosenlundin jäätynyt meri

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
155 sivua


Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118)

On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä oikein. 

Tiedän, etten ole kokenut koskaan samalaista sisäistä tuskaa kuin Rosenlund, mutta tunnistan hänen teksteistään jotakin niin uuvuttavaa, että se saa minut lähes onnelliseksi. Tunnistan sen masennuksen peiton ja mustaharmauden, jossa hän elää, vaikkei minulla ole omakohtaista kokemusta masennuksesta. Tai jos onkin, on se ollut vain mitätön murto-osa siitä kivusta, mitä kirjailija tai hänen veljensä ovat käyneet läpi. Ymmärrän sen niin kuin hän puhuisi minun elämästäni.

Sen vuoksi päättelen, että Rosenlundin täytyy olla järisyttävän hyvä kirjoittamaan. Hänen omaelämäkerrallinen esikoisteoksensa Vaskivuorentie 20 herätti kaksi vuotta sitten ylistysten ohella myös vastalauseita ja sai kritiikkiä osakseen – tai ei niinkään kirja, vaan se elämä, mistä hän julisti. En pysty ymmärtämään esitettyä kritiikkiä. Tunnen sellaista sympatiaa tuota ihmistä ja hänen kokemuksiaan kohtaan sekä tapaa, miten hän avaa itsensä kaikille meille. Ymmärrän hänen viestinsä siitä, että köyhyys ei todellakaan ole valintakysymys. On köyhyydellä tietysti on aina raaminsa. Me suomalaiset emme ole koskaan absoluuttisen köyhiä samalla tavoin kuin kolmansien maiden ihmiset ovat, mutta tällainen vertaaminen on aivan kuten vertaisi 70-luvun lapsuutta 2000-luvun lapsuuteen – kohdetta ei voi tarkastella ilman raameja, joiden sisälle kohde on kulloinkin sijoitettu.

Kuohukuja 5 menee syvemmälle Mathias Rosenlundin lapsuuteen ja perhesuhteisiin kuin esikoinen ja keskittyy lopulta yksinäiseen ja masentuneeseen pikkuveljeen Christianiin sekä Mathiaksen yliopisto-opintoihin. Kirjailijalla on poikkeuksellisen tarkka silmä analysoida minuuttaan ja sen muokkautumista. Hän pystyy selittämään itseään kuin ulkopuolelta, mikä on hämmästyttävää. Olla objektiivinen kaikkein subjektiivisimmassa – sen täytyy olla vaikeaa, tai sitten Rosenlund on vain onnistunut murtautumaan häpeän toiselle puolen. Siellä ei enää ole estoja, siellä voi kaikesta puhua, koska kaikella on oikeus tulla kuulluksi. Myös minuudesta ja sen pirstaleista voi puhua kaunistelematta. Tai veljen alkoholismista.

Rosenlund puhuu kirjassaan paljon alemmuudesta, alempana olemisen tunteesta, joka juontaa juurensa huonosta itsetunnosta, perheoloista ja jonkinlaisesta lapsuuden ajan rakkaudettomuudesta. Hän peilaa omaa sivistystasoaan muiden kirjallisuutta opiskelevien tiedon ja luettujen kirjojen määrään, perhe- ja luokkataustoihin, joista hänen tietoisuutensa herää yliopistoelämän myötä. Samaan aikaan Rosenlund itse painii kotona tuoreena isänä, ja tyttöystävä potee raskauden jälkeistä masennusta. Näiden kahden maailman, älyllisten yliopistopiirien ja masentuneisuuden ja rahattomuuden kourissa taistelevan nuoren parin arjen, vastakohtaisuus polarisoi Rosenlundin elämän surullisella tavalla.

Epävarmuus siitä, että on oikeus olla jossakin paikassa juuri sellaisena kuin on, on oletettavasti kovin tuttua itse kullekin. Minulle ainakin. Voin vielä etäisesti muistaa sen tunteen, kun ensimmäisen kerran osallistuin Helsingin yliopistolla yleisen kirjallisuustieteen pienryhmiin. Kuulin sivistyssanoja, joita muut opiskelijat luikauttelivat tuosta vain kuin olisivat syntyneet ne sanat suussaan. Jälkeenpäin selvitin kirjallisuustieteen sanakirjasta, mistä he puhuivat. Ahdistuin tekstianalyysien kirjoittamisesta, koska en osannut sirotella kieleeni sellaista jargonia kuin ympärilläni kuulin. Olin varma, että juuri se erottaisi minut negatiivisesti todellisista kirjallisuustieteilijöistä – tekisi minusta jonkin yleisen normin mukaisesti huonon. Koin ehdottomasti jonkinasteista alemmuuden tuntoa, mutta jollakin tapaa selätin tunteen, voitin pelkoni ja selvisin.

Kuohukujaa lukiessa vahvistuu se käsitys, että ihmisyydessä ja selviytymisessä on loppujen lopuksi ratkaisevinta herkkyys. Mitä herkempi ihminen, sitä vaikeampi hänen on selvitä niin sosiaalisista kuin yhteiskunnallisista paineista. Taiteellisuuteen kuuluu aina väistämättä jonkinlaista herkkyyttä, jota ilman taidetta ei synny. On siis Rosenlundin onni ja epäonni, että hänen sisimmässään majailee sensorisielu, jonka tuntosarvet tunnustelevat maailman pulssia herkemmin kuin monen muun. Se sielu saa hänet kirjoittamaan kauniita lauseita mutta myös pelkäämään elämää.

Olen ollut suuren osan elämästäni murtunut. En ole tuntenut eläväni oman tahtoni, kunnianhimoni ja intohimoni mukaan vaan jonkin sellaisen ohjaamana, mikä on kaukana ulkopuolellani eikä liity sisäiseen elämääni, käsittämääni todelliseen elämään. Olen kohdannut sairautta, vaikeuksia, köyhyyttä. Oleminen on ollut raskasta ja hahmotonta. Elin siten monta vuotta: kädestä suuhun, häätöuhan alla, resuisissa vaatteissa, äärimmäisen toivottomana, edessäni vain valtava joukko esteitä. Sitten aloin hitaasti kiivetä. Nousin kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta, ja Franz Kafkaa mukaillen niistä tuli se kirves, jolla rikoin sisimpäni jäätyneen meren. (s. 9)

Kirjallisuuden tai taiteen historia on toki täynnä Rosenlundin kaltaisia tapauksia. Taide kaikessa muodossaan on tarjonnut monille kanavan julkaista aistimansa, puhua siitä mitä on, jotta itse voisi olla olemassa. Myös Rosenlund kokee pelastuvansa kirjoittamalla ja kirjojen avulla. Mutta tie ei ole suora ja esteetön. Kirjailijalla todettiin esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen vakava masennus – juuri kun kaiken uuden olisi pitänyt alkaa ja vahvistaa kirjailijan kuulumista viimein omiensa, kirjoittajien, joukkoon.

Kuohukuja 5 on tarina itsensä löytämisen vaikeudesta, minuuden itsepäisestä rakentamisesta, veljesrakkaudesta. Ehkä se on myös tarina toivosta ja intohimosta, josta ihmisen on pidettävä kiinni, vaikka kaikki muu hajoaisi ympärillä. Se on tarina siitä jäätyneestä merestä, joka vähitellen sulaa. Voi miten toivoisin kirjailijalle valoisampaa tulevaisuutta, sulamerelle pientä puuvenettä, jolla hän voisi soutaa menneisyytensä yllä mutta ehdottomasti siitä vapaana valitsemaan suuntansa ja hänelle itselleen tärkeän rannan. 

Tämän kirjan luettuani jaksan uskoa, että Rosenlund on jo matkalla sinne.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Lauluja sodasta

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos, 2011
233 sivua
Paljon on kärsitty vilua ja nälkää. Lapsuudesta on eritoten tuo kohta jäänyt mieleen siitä kalliista laulusta, johon koulussa tutustuimme. Lause ahdisti minua, koska siinä yhdistyi kaksi silloisen elämäni näkökulmasta konkreettisesti pelottavaa asiaa: se ettei olisi ruokaa ja että olisi koko ajan kylmä. Minulle se oli äärimmäisen epätoivon kiteytymä, ei ehkä sodan, jota en tuon ajan lapsena samalla tavalla ymmärtänyt.

Jenni Linturin värähdyttävä ja tarkkanäköinen esikoisteos Isänmaan tähden käy käsiksi sodan viluun ja nälkään. Paljon käsittää tässä yhden ihmiselämän, aina Euroopan sotatantereelta 40-luvulta kuolinvuoteelle asti, hetkeen jolloin viimeinen putoaminen alkaa. Vilu on niin fyysistä kuin henkistäkin, kaikkialla läsnä elämän läpi.

Kunnolliset suomipojat värväytyvät toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, lähtevät vapaaehtoisesti taistelemaan Waffen-SS-joukon riveihin. He ovat nuoria, puhtoisia ja terveitä – sitä heidän on oltava Saksan värväysehtojenkin mukaisesti – mutta eivät täysin idealisteja. Jollakin tapaa sinisilmäisen isänmaallisia tai aatteen syövyttämiä: heissä sykkii nuoren miehen kiivas ja ehdoton halu listiä iivanoita ja vanjoja.

Isänmaan tähden on hämmentävä esikoisteos. Olen tietoisesti välttänyt lukemasta siitä aikanaan kirjoitettuja arvosteluja, koska halusin löytää oman ääneni kokea ja kertoa kirjasta. Ensinnäkin on vaikea uskoa, että sen on kirjoittanut vain kolmekymppinen ja vieläpä nainen. En tahdo vähätellä nuorten tai naisten tapaa kirjoittaa tai naisteemoja vaan nostaa esille sen tosiasian, että Linturin romaani on poikkeuksellisen kypsä. Sen sota kerrotaan koruttomasti, suuria tunteilematta, kapein ja konstailemattomin lausein, minkä itse luen tekstin suureksi ansioksi. Kynä on jopa perin maskuliinisen tuntuinen, jos sallitte tällaisen sukupuolisen erottelun. Päähenkilöt, neljä sotatoveria, piirtyvät historiallisiin tapahtumiin uskottavan raa’asti:

Neljä miestä, kolme Erkkiä ja yksi Antti, ensimmäisen tappoi lapsekas himo, toisen sota ja nuoruus, kolmannen vastuu ja aikuisuus ja neljännen vanhuus ja epätoivo. (s. 230)

Romaani ei kuitenkaan ole pelkkää kuvausta toisen maailmansodan taistelutantereista ja koetuista raakuuksista kuin kertomus siitä, mitä sota tekee ihmiselle ja toveruudelle. Mitä sota tekee ihmisen elämälle. Romaani raottaa hienosti ja sangen uskottavasti selviytyjien arkea sitten, kun sodat on oikeasti sodittu, ja kulkee tyylikkäästi samoja syyllisyydenkin polkuja kuin Arttu Viskarin taannoinen hitti Tuntematon potilas, joka suomipopin kevyessä maailmassa ei välttämättä tullut kuulluksi samalla painavuudella. Viskari ja Linturi (kas tuota sukunimien sointua!) kertovat molemmat oman tarinansa siitä, kuinka vaari viimein pääsee pois sodista.

Sota tuo toveruuden, elinikäisen ystävyyden, ja sen myötä se tuo myös taakan, jonka kantaminen on sotilaan raskain tehtävä. Kuinka paljon ihminen muuttuu sodassa ja mikä on hänen vastuunsa veljeään kohtaan tai teoistaan? Entä mistä häpeä syntyy ja missä määrin se sakottaa elämää? Vaikka nämä ovat sodan miljöötä vasten varsin suuria teemoja, on Linturilla taito kirjoittaa niistä kuin ohi mennen sipaisten. Mutta tuntuma on nyrkin iskun.

Toinen merkittävä elementti, mitä Linturi esikoisessaan sivelee, on yksinäisyys ja etäisyys toiseen ihmiseen. Vierailla tantereilla sotilaat tarvitsevat jonkun merkityksen, olkoon se sitten tyttöystävä Suomessa tai päiväkirjan kirjoittaminen kuten romaanin päähenkilöksi nousevalla Antti Vallaksella. Pian hänkin löytää aseveljensä sisaresta itselleen kirjeystävän ja lopulta vaimon. Rakkaus tai sen puute äärimmäisen tuhon keskellä nousee arvoon arvaamattomaan. Mieleen nousee sangen upea Viitasen Piian laulu Tuntemattomalle Ainolle, joka kertoo samasta rakkaudenkaipuusta: sotilaan peloista ja ikävästä rauhaan ja seesteisyyteen. Sitä voi edustaa yksi ainoa kirje, vaikka tuntemattomalle:

Erkki kaivoi valokuvan povitaskusta. Kuvassa hymyili nuori tyttö. Tytöllä oli sylissään ruusukimppu. Hiukset olivat jähmettyneet muutamaksi loivaksi suortuvaksi. Niiden päällä keikkui ylioppilaslakki. Tyttö hymyili. Hampaiden välissä oli pieni rako.
- Se on nätti, tämä sinun siskosi, Antti sanoi ja ojensi kuvan takaisin.
- No jaa, ihan tavallisen näköinen minusta.
- Pistätkö pahaksesi, jos laitan pari riviä. Kun ei ole ketään.
Erkki tuijotti Anttia hetken aivan kuin ei olisi voinut ymmärtää, että Antilla oli isänmaan lisäksi omia juttuja.
(s. 78)

Ja lopulta ihmiselle jää vain vanhuus, pakeneva muisti, etäisyys puolisoon ja sodan jättämät muistot, joiden katsomista oma vaimo tai perhe ei pysty käsittelemään. Kahdeksankymppinen Antti menettää katolta pudottuaan tajun todellisuudesta, nykyisyys sekoittuu aseveljiin ja heidän yhteiseen aikaansa. Leila-vaimosta tulee takaraivonsa menettänyt sotatoveri Luttinen, jonka kuolemasta Antti ei pääse ymmärrettävästä syystä koskaan eroon. Tämän hälvenevän muistin ja syyllisyyden taakan kuvaamisessa Linturi on nuoreksi esikoiskirjailijaksi pelottavan taiturimainen.

Jotkut sanoivat, että kun tipahti korkealta, koko elämä vilahti silmien edestä. Antin silmien edestä ei vilahtanut mitään. Ehkä se johtui siitä, että hän oli lyhyt mies, eikä pudotus loppujen lopuksi ollut kovin korkea. Tai siitä, että hän oli tehnyt elämässään asioita, jotka eivät suostuneet livahtamaan ohitse.
(s. 211)

Isänmaan tähden ei ole suppeasta sivumäärästään huolimatta nopeasti kahlattu romaani. Vaikka se ja sen aikatasot ovat hyvin ja järjestelmällisesti rakennetut, luin useita kohtia hitaasti ja useaan kertaan. Jokin pyysi kirjassa viipyilemään, olemaan ohittamatta. Ehkä se oli todentuntuiset henkilöt ja heidän inhimilliset pelkonsa, ehkä vain romaanin todellinen historiallinen miljöö, jolle tunsin oman sukupolveni edustajana olevan niin paljon velkaa. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut isovanhempia, jotka olisivat voineet jakaa sodan kokemuksia ja ajankuvaa.

Surumielinen Viitasen Piia laulaa: Siis suokaa anteeksi että teitä vaivaan / mut aatokset tummat usein mieltä painaa / Jos luoja armonsa antaa valalla vannoen / kotiin palaan kotiin iäksi Ainoseni.

Voi kunpa sankarimainen kotiinpaluu olisi onnistunut kaikille sotilaille. Kotiinpaluu asioiden äärelle, jotka tekevät elämästä merkittävän: läheiset, lapset, rakkaus ja levollinen omatunto ilman syyllisyyttä. Mutta sellaisesta paluusta ei olisi syntynyt tällaista romaania, joka tekee tarinaksi sen häpeän, mitä 1400 vapaaehtoisesti natsi-Saksan palvelukseen astunutta nuorta miestä toivat kukin mukanaan. Tai ne muutama sata, jotka palasivat.