sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Liekki auringossa

Tua Harno: Oranssi maa
Otava, 2015
336 s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miten kauas, se riippuu lähtijästä. Kaikille ihmisille ei meneminen ole mahdollista; sielu eivätkä jalat kanna, mutta kun kaikki maailman tähdet asettuvat oikeaan asentoonsa ja lähteminen mahdollistuu, voi syntyä merkittäviä tarinoita kuten Oranssi maa.

Tua Harnon muutaman vuoden takainen esikoisteos Ne jotka jäävät oli taidokas, kauniisti kudottu kertomus isistä, äideistä ja tyttäristä. Täysin ulkopuolinen seikka kirja-arvioissa, mutta voih niin kovin inhimillinen, on esikoiskirjailijan ja lukijan lyhyt kohtaaminen 2013 kirjamessuilla HS:n esikoispalkintoehdokkaiden paneelikeskustelun jälkeen. Ne 20 ensimmäistä sekuntia, tiedättehän. Harno oli ihastuttava, keijukaismainen ja lempeänoloinen, enkä unohda hänen kaunista perhoskaulakoruaan, jota tuijotin maagisesti skreeniltä koko keskustelun ajan. Harnon kirjoissa on selvästi jotakin hänestä huokuvasta, vaikka olenkin sitä mieltä, että kirjailijatapaamiset ovat vaarallisia. Tarinat saavat silloin ylimääräisiä sivuvarjoja, ja arvioimisesta tulee vääristyneellä tavalla liian subjektiivista.

Oranssi maa, Harnon toinen romaani, on raikkaasti omaperäinen. Se johdattaa lähtemisen teemalla Australian kaivoskyliin asti, Kalgoorlien kylään, jossa miehet ovat viettiensä vertaisia eläimiä ja naiset joko puputyttöjä tai supermarketteihin piiloutuvia muovikenkäisiä tätejä. Asetelmassa on jotakin pelottavaa ja raakaa romaanin alkusivuilta asti.  

Parisuhteen runtelema, juuri raskaaksi tullut Sanna lähtee kasaamaan graduaan kultakaivokselle, koska hänen isänsä järjestää hänet mieluummin toiselle mantereelle kuin auttaa rikkinäistä tytärtään kasaamaan itsensä. Arka ja vetäytyvä Sanna joutuu uuden eteen ja samalla myös uuden miehen, suomalaisen Martin, joka toimii turvallisuustarkastajana kaivoksella. Syntyy rakkautta, jolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta polttavassa auringossa. Se palaa karrelle kuin Sannan kasvojen iho aavikkoretriitillä, johon Sanna osallistuu löytääkseen itsensä. Onneksi iho uusiutuu ja myös rakkaus. Muu olisi ollut väärin, sillä tässä repaleisessa maailmassa me tarvitsemme edes onnistuneita rakkaustarinoita.

Oranssissa maassa yllätti sen trillerimäinen vire. Harno pakottaa lukijansa epäilemään jokaista kertomuksen henkilöä Sannaa lukuun ottamatta. On pakko pelätä nuoren naisen puolesta. Mystisesti painostava polte saa Sannan ja Martinkin valitsemaan väärin, ja siitä on seurauksensa. Jännitteistään huolimatta Oranssi maa on lopulta selviytymis- ja rakkaustarina. Tuomio ei ole ikuisesti särkyneet sydämet, sillä nekin voivat parantua vaikka palaisivat karrelle. Ihmisellä on aina mahdollisuus pelastautua, lohduttaa Harno.

Kirjailija rakentaa päähenkilöidensä elämää varmoista palikoista. Välähdykset Sannan ja hänen veljensä Villen lapsuuteen ovat tyylikkäästi tarinan jatkumoon koottuja. Sanna on avioerolapsi, perhesuhteiden jalkoihin jäänyt teini, joka yrittää löytää paikkansa isän ja äidin taistelutantereella. On valittava puolensa, on jäätävä, vaikka veli pakeneekin isän luo ja päätyy elämään aineellisesti parempaa elämää. 

Romaanin merkittävin käännekohta ja tarinan parasta antia on aavikkoretriitti, johon Sanna uskaltautuu Ralda-nimisen professorin johdattamana. Matkasta ei tulekaan matka itsensä löytämiseen vaan painajainen. Ja tavallaan on niin, että kun Sanna menettää lopunkin elämänhallinnastaan, hän löytää jotakin suurta: ne voimavarat, joita äidit joskus tietämättään sisällään kantavat. Sannan syntymätön lapsi astuu kohdusta ulos kuin mielikuvitusystävä, joka kulkee rinnalla paahtavassa poltteessa ja lopulta pelastaa äitinsä:

Kuljettuaan kohti länttä kolme yötä ja oltuaan lähellä luovuttamista Sanna oli nähnyt lapsen ensi kerran. Lapsi oli ollut polviseisonnassa ja katsonut häntä uteliaana ja hyväntahtoisena. Kuin villieläin, joka ei tiedä mitä ihmiset tekevät. Sillä oli valkoiset hiukset ja tummat silmät, kapea kaula. Sinulla ei ole äitisi ihoa, Sanna sanoi ja nielaisi. Ei äidilläkään, enää, Sanna katsoi käsivarsiaan, hän oli repinyt hihat, kun kuumuus korvensi kankaan läpi. Tulee toisenlaisia jälkiä.

Lapsi oli keikuttanut päätään sivulle. Älä luovuta vielä tänään. Minä olen tässä. (s. 266)

Tua Harnon kynä kirjoittaa puhdasta ja tyylikästä jälkeä. Hänen lauseensa sytyttävät voimallisesti eloon sen, mitä en voi kuvitella: mitä aavikko tekee ihmiselle. Kun mikään romaanissa ei tunnu väkisin ponnistellulta, kaikella on omanlaisensa paikka, ja tarinan voi uskoa, on hyvässä matkassa. Tässä on kirjailija, jolla on kyky kirjoittaa elämää kuivuuden keskelle. 

torstai 12. marraskuuta 2015

Rehellisyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
159 sivua

Lienen typerä ja ennakkoluuloinen, kun ajatus suomenruotsalaisesta köyhästä tuntui minusta vielä jokin aika siten vähän paradoksilta. Eihän sellaisia ole. Kaikilla suomenruotsalaisilla on asiat hyvin.

On ahdasmielistä olettaa elämässä ylipäätään mitään, varsinkaan ihmisistä.

Rohkea ja lahjakas suomenruotsalainen Mathias Rosenlund kirjoitti pari vuotta sitten esikoisromaaninsa siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa. Omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20) tuli ilmestyttyään jonkinlainen kirjallinen tapaus, useastakin syystä: Se oli avoin tilitys lapsiperheen elämästä ilman säännöllisiä tuloja sosiaalitukiviidakossa, paljastus masennuksen vaikutuksesta perheeseen, uskomus köyhyyden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen lisäksi romaani oli suomenruotsalaisen humanistin, kirjallisuuskriitikon ja -keskustelijan puheenvuoro – kriitikon, joka kirjoitti maineikkaisiin julkaisuihin kuten Hufvudstadsbladet. Ei välttämättä yhtälö, joka ensimmäisenä köyhästä mieleen tulee.

Olen onnellinen, että löysin Rosenlundin. Parhaimmillaan kirjallisuus avaa ovia maisemiin, jotka jäisivät muutoin kenties näkemättä. Olen itsekin humanisti ja tiedän mitä rahojen laskeminen ja seuraavan palkkapäivän odottaminen on; en ole koskaan kieriskellyt rahassa, mutta olen kuitenkin ollut onnekas ja välttynyt pätkätöiden maailmalta. Mathias Rosenlundille pätkätyöt ovat arkea.

Vaskivuorentie 20 on kirjoitettu sydän vereslihalla, häpeilemättä, anteeksi pyytämättä, ihon kananlihalle nostattavin lausein. Sen kieli on surullista, kaunista ja pysäyttävää. Kun kolmikymppinen mies sanoo, ettei hän osaa mitään muuta kuin kirjoittaa, että se on hänen ainoa kykynsä ja vahvuutensa, eikä sillä kyvyllä voi tässä maailmassa elää, tulen surulliseksi niin hänen kuin koko kirjallisen kulttuurimme puolesta.

Vaskivuorentiessä on sosiaalisia kaikuja Alakosken Sikaloista ja luonnollisesti omaelämänkertana Knausgårdista – se on samanlaista oman elämänä oksentamista toisten syliin. Koska kirjassa ei ole toivoa, on se pelottanut joitakin lukijoita, ja toiston määrää on myös kritisoitu. Itse näen kuitenkin, että sen saman viestin toistaminen, köyhyyden ja sen luoman ahdistuksen pyörittäminen tematiikkana kirjan sivuilla uudestaan ja uudestaan, on vain heikko varjo siitä, mitä köyhä ihminen kokee. Toisto on näin ollen tehokeino, ahdingon alleviivaus huomiokynällä.

Ei romaani mitään iloista luettavaa ole. Rosenlund ei viisastele eikä siirrä vastuuta pois omista käsistään mutta kysyy isoin kysymyksin: Miksi elämässä toiset onnistuvat ja toiset eivät? Miksi se sosiaaliluokka, mihin synnyt, määrää tahtomattakin niitä valintoja, joita elämässäsi myöhemmin teet? Miksi kaikkien ihmisten työnteko ei rahallisesti kannata? Onko köyhällä oikeus iloon?

Juoneton romaani on lannistuneen – tai lannistetun – ihmisen päiväkirjahätähuuto ja yritys nousta sieltä, missä arjet ovat mudanruskeita kuten elementtitalot Myyrmäessä. Romaani on se kaikki, mitä kirjailija on, mitä hän on ollut ja miksi hän on tuleva. Se on kertomus siitä, kuinka köyhällä ei ole varaa edes unelmiin.

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat: ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut vain olemassa. (s. 11)

Mitä Rosenlundin köyhyys sitten on? Konkretiatasolla se on viimeiset 50 euroa pankkitilillä, kun seuraavaan palkkapäivään on kaksi viikkoa, seisomista leipäjonossa, kieltäytymistä omakustanteisesta ravintolaillallisesta kulttuuriväen kesken, vuokrien jäämistä rästiin, painimista vanhojen velkojen kanssa, luottotietojen menettämistä, kävelyä rikkinäisillä kengillä, pummilla matkustamista julkisissa, ainaista pelkoa siitä, ettei rahaa enää tule mutta velat kasvavat: Joka kerta kun pankkitilini on nollilla, minun paikkani maailmassa horjuu (s. 28).

En tiedä, miten tällainen rehellisyys voisi olla koskettamatta. Mutta tiedän, ettei tämä kirja ole kaikille. Me haluamme toivoa, hieman valoa lohduttomuuteen, eikä sellaisia eväitä Mathias Rosenlundilla ole tarjota. Kirja on yhtä aikaa raastava ja raikas, täydellinen ja epätasainen, ja tätä juuri siksi, ettei siinä ole mitään laskelmoivaa. Se on rehellisintä proosaa, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Vaskivuorentie jätti kirjamuistiini suuren jäljen. Ja juuri sattumalta tänään kirjailija Taina Latvala kirjoittaa blogissaan kirjoittamisen rehellisyydestä lainaten Julia Cameronin sanoja: ”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät” (Tyhjän paperin nautinto). Ei lisättävää.

Ehkä on niin, etten ole edes alkanut tulla siksi joka haluan olla. Ehkä minusta jonakin päivänä tulee se ihminen, joksi uskon voivani tulla. Haluan muuttua – en tullakseni toiseksi, vaan tullakseni itsekseni, pieni askel kerrallaan, muutama lause, tarina kerrallaan. Kirjoittaminen, kirjallisuus, taide, ne ovat askelia matkalla. Sanoissa saan muotoilla itseni. Minua vaivaa asioiden nimeämisen pakko. Saan siitä, jos en muuta, ainakin paikan, jossa voin kerätä itseni kokoon. Mitään muuta todella omaa minulla ei ole. Tavarat jotka omistan palavat ja hajoavat tomuksi. Lapseni tulevat omaksi itsekseen ja jatkavat matkaa. Kirjallisuus on koti, johon palaan. (s. 73–74) 

Proosallisena taideteoksena pidän Vaskivuorentietä onnistuneena, miltei täydellisenä kirjana melankolian ystävälle. Ja sen vuoksi uskallan väittää kirjan olevan yksi parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista.

Kirjoitan taltuttaakseni hulluuden, joka ei sulje minua sisäänsä vaan nousee sisältäni.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kadonneet vastaukset

Roope Sarvilinna: Kateissa
Tammi, 2015
176 sivua


Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.

Katoaminen on aina jonkin kuolemista. Useimmiten surevien joukko jää. Katoamisesta puuttuu kuitenkin reiluus ja kohtuus; kuoleman edessä surevalle läheiselle jää enemmän vastauksia ja asiat voi asettaa mittasuhteisiin. Mutta millainen on mittasuhde, kun lähiomainen katoaa jäljettömiin?

Espoolaisen ortopedi Roope Sarvilinnan erikoinen esikoisteos Kateissa kertoo lyhyesti kuin päiväkirjaottein kahden veljeksen liittoutumasta, josta toinen sanoutuu yllättäen aikuisiällä irti ja katoaa maailmalle kokemaan ja näkemään asioita useaksi vuodeksi. Veljet ovat olleet aina läheisiä, mutta heidän polkunsa ja valintansa ovat poikenneet toisistaan. Toisesta tulee enemmän se taivaanrannanmaalari ja tuhlaajapoika, ja toinen taas kulkee odotetun tien opiskelun, uran, perheen ja kesämökin kautta kohti vakaata keski-ikää.

Jäljelle jäänyt Höntynen ryhtyy etsimään lähtenyttä veljeään Juntusta. Tämä on lähtenyt jo kuusi vuotta sitten Intiaan ja vähitellen lopettanut yhteydenpidon perheeseensä ilman ilmiselvää syytä. Kun Höntynen saa kuulla veljensä palanneen ainakin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen siitä perheelleen mitään ilmoittamatta, alkaa kiivas etsintä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, missä Juntunen on tai onko tämä ylipäätään enää edes Suomessa. Laivoista länteen ja itään ja terminaaleista rannoilla tulee lopulta Höntysen määränpää, koska laivat olivat hänen veljensä intohimo. Hän seilaa merellä löytääkseen jälkiä, ymmärrystä, vastauksia. Mutta petollinen Itämeri on hiljaa, eikä Juntusta löydy. Epätoivo kasvaa:

Minä olen nähnyt tuon pojan joskus. Enempää ei irronnut, eikä naurunrypyt heränneet. Hän lupasi soittaa heti, jos keksisi, milloin. Näin mielessäni pitkään silmät sirrillään ylöspäin katsovan naisen ilmeen. Tuntui kuin koko laiva olisi tiennyt, missä Juntunen oli, kuin täällä olisi salaista tietoa, toinen todellisuus, yhteinen sopimus, salaliitto. (s. 122)

Esikoiskirjailija ei päästä lukijaa helpolla. Hän kirjoittaa pintaa, mutta pinnan alla, siellä mustassa pimeässä, tuntuu vellovan niin paljon enemmän. Kuka oikeastaan on Juntunen? Ja kuka on Höntynen? Ovatko he kaksi veljestä vai sittenkin yksi ja sama? Ja millainen side on veljeys, koska ja mihin se loppuu, koska surun tilalle astuu viha ja luovuttaminen? Kun läheinen katoaa, kuinka moni muu katoaa siinä samalla?

Sarvilinnan tarinalla on ehkä kaksikin tasoa. Tasoja sekoittaa kaksi eri kertojaääntä, jotka molemmat ovat minäkertojia. Myös kadonnut Juntunen siis puhuu, ei kuitenkaan selittääkseen lukijalle, mitä hänelle tapahtui. Kerrontaa mutkistaa se, että kertojan vaihtumista ei selitetä tahi näytetä, vain luku vaihtuu uudeksi. Lukijan on asiayhteydestä pääteltävä, kumpi veljistä puhuu.

Mietin, miksi kirjoittaja on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, sillä se kieltämättä vaikeuttaa ainakin loppuratkaisun käsittämistä. Paljastamatta sen enempää, veljesten tarina jää lopussa auki tai tulkinnalle jätetään tilaa. Aukot ovat hyvän kirjallisuuden tunnusmerkki, mutta vaatii kirjoittajalta herkkyyttä nähdä, minkäkokoinen aukko tarinassa on sopiva.

Mutta ehkä tässä on Sarvilinnan magia – haluaisin uskoa niin. Kateissa on kuin elokuva, jota loppuu liian aikaisin niin, että katsojan viimeinen ajatus on pelkkää tuohtunutta kysymysmerkkiä. Kateissa on ehdottomasti kirja, josta pitäisi keskustella ryhmässä, kuulla toisten lukijoiden tuntoja ja tulkintoja. 

Annan kiitosta Sarvilinnan omintakeiselle ja hiotulle mutta ei turhan viilatulle kielelle. Siinä on kipua ja tunnetta ilman dramaattisuutta, tyyliä ilman pateettisuutta.

Et voi Juntunen vaatia, että seison laivankansien viimassa kenkiä narisuttelemassa ja haamuasi kaipaamassa. Se on sinun tehtäväsi, olla olemassa, koeta nyt tajuta. Me muut olemme. Me olemme, rakennamme ja kasvamme. Ja se on kaikki läpinäkyvää, tekemämme asiat voi kuvata yksinkertaisilla lauseilla, siihen ei tarvita sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, ei haurastumista, ei likaa, pakokaasua, ympäripyöreitä elämänfilosofioita, epävarmuutta, meidän tekomme voi tarkistaa todistuksista, urheiluseuran tuloslistoista, työvuoroista, kasteilmoituksista, hääkuulutuksista, auton rekisteriotteista, luottolaskun päivämääristä, roskapöntön täyttymisestä. Sitä sinä Juntunen et tajunnut. (s. 162-163)

Mielenkiintoinen esikoinen. Ei lainkaan puhkiselitetty. Vähän hankala ja siksi ärsyttävä. Vähäeleinen, mutta isoa asiaa. Nopea lukea, mutta hidas ymmärtää. Lue, jos sinua ei haittaa, ettei vastauksia aina ole.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Metallimiehen tarina

Joonas Konstig: Perkele
Gummerus, 2015
584 sivua

Kirja mustaa nahkaa
Ensin oli rhythm and blues. Afroamerikkalaisten miesten populäärimusiikki, josta 50-luvulla kehittyi villimpi ja aggressiivisempi rock and roll. Kun 60-luku taittui seuraavaan kymmeneen, syntyi uusi ilmiö, metallimusiikki. Se on kaikista rock and rollin alalajeista ”äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta” (wikipedia.fi).

Miehistä ja mahtipontista. Juuri tästä tematiikasta Joonas Konstig on kirjoittanut uusimman romaaninsa Perkele. Se on tarina kahdesta erilaisesta lapsuudenystävästä, Rekosta ja Miikasta, joiden elämät risteytyvät kymmeniä vuosia myöhemmin. Miikasta on tullut maailmanlaajuisesti palvotun hevibändin solisti. Reko taas on entinen rauhanturvaaja, jonka perheetön elämä on paikoilleen pysähtynyttä, kunnes hänet kutsutaan turvamieheksi Miikan Total War -bändin kiertueelle.

Siinä missä Perkele on kuvaus kahden miehen eri tavasta käsitellä ja hyväksikäyttää maailmaa, piirtää se myös perusteellista kuvaa rocktähteydestä, musiikkibisneksestä ja sen laskuttamasta hinnasta. Jos rock- tai tässä tapauksessa hevitähteys onkin kukkoilua testosteronien tunkiolla, jossa erilaisten ruumiineritteiden hajuun sekoittuu päihteitä ja sieluttomia irtosuhteita, edustaa Reko miehisyydessään vastakohtaa. Miikka on nahkatakki ja pillifarkut, Reko taas vaaleansininen pikeepaita. Eräällä lailla hän on mies vailla menneisyyttä, vapaa ja riippumaton kaikista konventioista. Miikalla on sen sijaan menneisyys, jonka varjot seuraavat suhteesta toiseen. Hevijumaluudessa varjot toimivat materiaalina, josta ammentaa todellista, nälkäiselle yleisölle syötettävää kuolemantuskaa. Menneisyys on myös kasvattanut Miikan alias Kris Liedesin ylpeyttä, joka lopulta on hänen tuhoava voimansa.

Tämän kaiken kuvaamisessa Konstig on taiturimainen. Hän ei ole mikään lyyrikko, ja se inhorealistinen kuva, minkä hän esimerkiksi Miikasta antaa, saa lukijan pitämään hahmoa varsin vastenmielisenä. Miikassa ei ole mitään sydämellistä tai hyvää; hän on eksynyt sielu, joka on jäänyt metallimusiikin labyrinttiin vaeltamaan koskaan ulospääsyä löytämättä. Siihen labyrinttiin hän kadottaa itsensä lisäksi niin pienen poikansa Velin kuin vaimonsakin Annan. Konstigin tarinassa paskiainen on paskiainen, ja hyvä tekee hyviä asioita.

Onko tällaisessa romaanissa tilaa rakkaudelle? Toki. Mutta silläkin on puolensa. Se on epätäydellistä ja rumaakin. Onneksi tarinassa on lapsi, jonka kuvaamisessa Konstigilla on huomattavaa herkkyyttä sormissaan. Veli-poika tuo miehiseen maailmaan viattomia rakkaudensävyjä, mutta juuri sen vuoksi myös suurta surua.

Perkeleeseen kasattu musiikkibisneksen kulissi on yksityiskohtiaan myöten tarkkaan piirretty. Lavan poikki astelee ne kaikki rockmaailman kliseet. On pieruhuumorilla eläviä ikuisia bändijätkiä, itsensä kirjaimellisesti likoon laittavia rocktoimittajia, hotellin käytävillä alasti kirmaavia kauniita ja helppoja naisia, julmasti ehtoja ja elämyksiä jakelevia managereita kuin myös laumasieluisia faneja, jotka zombien lailla seuraavat idoliaan vaikka sitten kuolemanporteille. Kaikki hevimusiikin kuvaston kuvat on järjestelty albumiin suoriin riveihin, ja niitä käytetään ahkerasti, eikä siinä mitään; juuri ne tekevät bändin tarinasta vahvan ja monisäikeisen.

Lauma kalisutteli rauta-aitoja Hammersmith Apollon edessä kello kolme minuuttia vaille seitsemän. Karjalabyrintin keskellä seisoi Cal yllään Total War -paita, jonka se oli ostanut viime kiertueelta Shepherd’s Bushista. Cal oli ollut niin hikinen keikan jälkeen, että oli heittänyt vanhan paitansa roskiin ja vetänyt uuden suoraan yllensä. Se ei ollut pessyt sitä ollenkaan – aitoa pittihikeä viime kiertueelta se sanoi, vitut pesen. Jengi HAISTAA et jotkut on digannut jo pitempään, haha, pouserit voi vetää käteensä. Näin on, Josh sanoi. He olivat tyhjentäneet pullon Jägermeisteria viereisen St. Paul’sin kirkon nurmikolla ja alkoivat olla hyvässä kunnossa. (s. 11)

Joitakin heikkouksia romaanilla kuitenkin on – ikävä kyllä. Koska se sijoittuu osin Amerikkaan ja osa henkilöistä puhuu äidinkielenään englantia kuten lipevän laskelmoiva manageri Flynt, on Konstig joutunut kimurantin kieliongelman eteen: kumpaa kieltä käyttää repliikeissä? Niinpä kirjailija sekoittaa samaankin repliikkiin tai keskusteluun sekä englantia että suomea. Ymmärrän tarkoitusperän, mutta tällainen kerronta valitettavasti myös kostautuu: lukija väsyy ja tekstistä tulee paikoin kuin selällään sätkivä kuoriainen. Toisaalta englannin kieli tuo tarvittavaa rock-uskottavuutta, autenttisuutta, jota pelkkä suomi olisi eittämättä nakertanut. Toisaalta se heikentää tarinan kitkaa, koska eiväthän ihmiset niin puhu. Olen fanaattinen dialogin ystävä, ja mielestäni todellisuutta jäljittelevä – ei orjallisesti toistava – dialogi proosassa on tärkeää.

Paikoin myös romaanin aikatasot ja kertojakulma olisivat vaatineet hiomista. Kaikkitietävä kertoja häärii hahmojensa yllä kuin marionettinukkien liikuttelija, mutta vaatii lukijalta valppautta ja toisinaan hieman töitä pysyä kärryillä siitä, kenen roolissa ollaan. Olen sen verran mukavuudenhaluinen lukija, etten nauti työnteosta lukiessani. Ongelma korostui etenkin romaanin alkupuolella, jossa näkijöitä ja kokijoita on enemmän. Loppua kohden tarina alkaa kääntyä Rekon tarinaksi, ja hahmotusvaikeudet onneksi vähenevät.

Noh, rapatessa roiskuu. Perkele on järkälemäisen kokoinen tarina, josta olisi joitakin kohtauksia voinut karsiakin, mutta kokonaisuudessaan se on lukemisen arvoinen ja siitä poikkeuksellinen romaani, että se on yhtä paljon sekä naisten että miesten kirja. Ja jos haluat tietää, mitä on perkele, etymologinen ja mytologinen selitys tälle jumalaiselle termille kirjasta löytyy.