Kesä ja sen haaste


Välipysäkki
Kesäloma on kamalaa. Ei ehdi tehdä mitään. Juuri kun on syönyt, pitää mennä nukkumaan tai käydä kaupassa tai korjata jälkensä tai muiden. Pakata, matkustaa, käydä, nähdä, kotiutua, järjestellä, kuunnella, auttaa, leikkiä, pestä pyykkiä, pakata taas, tavata ystäviä, laittaa ruokaa, syödä, lukea iltasatu, värittää, siivota. Perheessä ei voi ottaa omaa lomaa. Eikä siinä mitään. Mutta ihan joskus vähäsen tekisi mieli kadota koneen ja kirjan kanssa, vain lukea ja kirjoittaa juuri niin kauan kuin sormet ja silmät jaksavat.

Vastaaminen saamaani ensimmäiseen kirjabloggaajahaasteeseen kesti minulla kaiken lomailun vuoksi viikonpäivät. En ole hidas, mutta ne olosuhteet, ah.

Ensimmäinen kirjabloggaaja, jota aloitin säännöllisesti lukemaan, oli Lumiomenan Katja. En enää muista, miten törmäsin hänen laadukkaaseen ja kauniiseen blogiinsa, mutta se toimi joka tapauksessa eräänlaisena innoittajana sille, että päädyin viimein toteuttamaan suunnitelmani omasta kirjoittamisesta julkisemmin. Niinpä onkin mukavaa, että sain Katjalta alla olevan kesähaasteen, josta ei tietenkään voi kieltäytyä. Olen hieman kehno puhumaan persoonaani oleellisesti liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa, semminkin jos en tiedä, kuka tarkalleen on lukijana, mutta nöyrästi tässä nyt yrittelen.


Länsirannikolla
Pakaritupa Vinkel
- häivähdys mennyttä

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Hah, tähän riittäisi juttua. Mutta kerrotaan nyt vaikka se, että koen kiusallista mielenkiintoa hylättyjä taloja kohtaan. En ole monissakaan vieraillut, sillä hylätyt talot vangitsevat pahasti mielikuvitukseni enkä saa niiltä pitkään aikaan rauhaa. Joudun jonkinlaiseen tilaan, minkä vuoksi minun on parempi sivuuttaa kohteet, koska ne alkavat elää päässäni yötä myöten. Haluan kaikelle tarinan: miksi talo on hylätty, missä sen ihmiset ovat, miksi tavarat ja omaisuutta on jätetty taloon? Haluaisin olla oikea urban explorer, mutta olen järjettömän lainkuuliainen enkä uskalla tehdä asioita, joiden laillisuus ei ole puhtaanvalkeaa (huom. urban explorerit eivät vahingoita kohteita eivätkä ota niistä mukaan mitään, he vain katselevat ja kuvaavat hylättyjä paikkoja). Hylätyt talot ja rakennukset kuitenkin useimmiten kuuluvat jollekin, joten niissä vierailukin on toisinaan eettisesti kyseenalaista.

Yksi mieleni vanginnut, nyt jo maan tasalle pistetty kohde oli Lahdentien varrella viimeksi 90-luvulla toiminut ravintola Finntaverna, joka sattumanvaraisen käyntimme aikaan oli jo osin pahasti sortunut, rikottu ja tuhottu, kasvoi puita ja kasvillisuutta, mutta jonka tiloissa oli vielä selvästi aistittavissa 80-luvun elämä: rikotun matkamuistomyymälän puolelta löytyi maisemakortteja ja joitakin koristenukkeja, ravintolasalin plyysiset tuolit ja kangaspöytäliinat nököttivät vielä paikoillaan pahoin kärsineessä ravintolasiivessä. Kohtaamisen jälkeen olen seuraillut urban explorer -sivustoilta kuvia tavernasta. Varsinkin ravintolan keittiö esille jätettyine sinappipulloineen ja paistinpannuineen on painunut verkkokalvolleni. Miksi toiminnan loppuessa kaikki tavarat ja myös elintarvikkeita jätettiin rakennukseen aivan kuin työntekijät olisivat poistuneet vain yöksi kotiin nukkumaan? Mikä on se etappi, jonka jälkeen mikään ei jatkukaan?

Valokuvaaja Esko Männiköllä on silmää hylätyille. Hänen taannoinen näyttelynsä Helsingin Taidehallissa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, sillä hänen on onnistunut vangita kuviinsa kaikki se mennyt, rapistunut ja ihmisen jättämä. Huomasin Männikön valokuvakirjasta hänen käyneet kuvaamassa myös Finntavernassa, vaikka kuvauskohteita ei Männikkö luonnollisesti tarkemmin esittele.

Hylättyjen rakennusten aatelia on mielestäni Belgiassa sijaitseva järkyttävän upea Château de Noisy -lempinimellä tunnettu kartano, joka on saanut rapistua rauhassa yli 20 vuoden ajan rahan- ja tahdonpuutteen vuoksi. Kohde on urbaanien tutkimusmatkailijoiden suosima mutta edelleen siis henkilöomistuksessa, eikä se näin ollen ole kirjaimellisesti hylätty. Celles´n kylällä ei ole varaa lunastaa orpokotinakin toiminutta linnamaista kartanoa, eikä toisaalta omistaja edes suostu keskustelemaan asiasta. Kyseessä on sellainen pala historiaa, jonka turmeleminen on mielestäni kulttuurihistoriallisesti rikoksista pahimpia. Olen käynyt allekirjoittamassa belgialaisen vetoomuksen linnan säilyttämisen puolesta. Kummitusmainen jäänne on ollut muun muassa esikuvana Harry Potter -elokuvissa. Sure ja kauhistele tarkemmin osoitteessa http://www.davidbakerphotography.com/projects/residential/the-history-of-chateau-de-noisy-chateau-miranda-belgium

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Toki. Toivoisin ilman muuta, että kirjoittamani miellyttäisi ja kiinnostaisi kirjanystäviä. Kun jokin on itselle tärkeää, on hieno palkinto, jos se jokin kiinnostaa jotakin toistakin.


Bloggari on kahvikissa.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

En pysty erottamaan sitä mitä teen siitä kuka olen. Minulla ei ole mitään blogiroolia, koska en kirjoita itsestäni vaan minuun vaikutuksen tehneistä kirjoista.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Elämän tahaton komiikka, mutta myös kuiva ja musta huumori. Esimerkiksi brittiläinen The Office -sarja on kipeyttänyt naurulihakseni. Siinä huumori on välillä jopa karmivan vaivaannuttavaa. Kirjallisuudessa olen nauranut ainakin Roope Lipastille, Mikko Rimmiselle ja Tuomas Kyrölle.

5.  Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Monenlaisia asioita. Olen kirjoittanut tavalla tai toisella teini-iästä lähtien, mutta olen purkanut luovuuttani myös maalaamalla posliinia mummojen kanssa, ja kotona olen taas kokeillut maalaamista akryyliväreillä. Toivoisin työni olevan tämänhetkistä luovampaa, ja olenkin joskus miettinyt, millaista olisi olla koruseppä.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?

En ketään niin paljon kuin isosiskoani. Hän on käynyt läpi paljon mutta noussut aina jaloilleen. Ja hän hymyilee käsittämättömän paljon.

7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Ehdottomasti saamattomuuteni, se että aina on joku juttu kesken. Aloitan mutta en yhtä usein lopeta.

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Varmaan järkyttävän hersyvä huumorini. No en ihan oikeasti tiedä.

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Olen jo melko iso, joten näillä mennään.

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

Kyllä, elämässä enimmäkseen ainakin. Olen loppujen lopuksi positiivinen ihminen. Elokuvissa ja kirjoissa minuun kuitenkin vetoavat ne ei-onnelliset loput. Enkä yhtään osaa sanoa miksi.


Kiitos haasteesta, Katja! Nyt kirjalliset ajatukset seuraavaan kirja-arvioon ja kirjattomat ajatukset viimeiseen lomaviikkoon ja sen päättävään Flow´hun. Ai niin, saatan haastaakin muita eli Helmin, Main ja Liisan.

PS. Kesälomakuvat länsirannikolta, onnelliselta Pohjanmaalta. <3


Kristiinankaupungin valo


Lomalla pitää leipoa ainakin kerran!
















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25