torstai 27. elokuuta 2015

Amerikkalaisia unelmia

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Sitruuna Kustannus, 2014
358 s.


Luin jokin aika sitten lehdestä, että sota-aiheista kirjallisuutta on julkaistu maailmalla yli 10 000 nidettä. Uskomaton luku. Tuossa luvussa on kyse nimittäin vain tietokirjallisuudesta. Oletan kovin yksioikoisesti, että aiheen täytyy todella kiinnostaa miehiä ja että noiden teosten kirjoittajat ovat enimmäkseen miehiä. Kaunokirjallisella puolella on sotakirjallisuuden kaanoniin kuitenkin Suomessa liittynyt isoja naisnimiä kuten vaikkapa Katja Kettu ja Sirpa Kähkönen, mikä on loistavaa. Loppujen lopuksi sodassa on aina kyse perimmäisistä asioista, ja siksi se lieneekin niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin aiheena kiinnostava.

Minua sota-aiheinen elokuvatuotanto tahi kirjallisuus ei ole kuitenkaan koskaan puhutellut. Siinä asetetaan väistämättä katseluetäisyydelle väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta, joita minun – tällaisena ihmisenä kuin olen – on vaikea niellä. Hajottamisen ja tuhoamisen maailma tuntuu liian miehiseltä, jotta löytäisin siitä itseni tai kosketuspintaa ylipäätään. Näissä lähtökohdissa toiseen maailmansotaan Tyynellemerelle sijoittuva Heikki Hietalan esikoisteos Hotelli Tulagi ei ole kirja, johon olisin omaehtoisesti tarttunut. Nyt lukemisen kimmokkeena oli lukupiiri, josta lisää myöhemmin.

Ensimmäiset kuutisen kymmentä sivua hainkin syvempää motivaatiota lukea romaania, jonka dialogimuotoinen aloitus ei ole mielestäni kirjallisuuden onnistuneimmasta päästä. Moni lukija on armoton. Vain viettelevä aloitus saa faninsa. Mutta lukiessani sitkeästi pidemmälle jotakin tapahtui minussa. Olen oman aikani lapsi, eivätkä minun aikaani kuulu menetyksen ja kuoleman pelko isänmaan puolesta. Samaistuminen – tunne jota loppujen lopuksi me jokainen lukiessamme haemme – kirjan lentäjäpoikiin ja sotasankareihin ei siis ollut helposti mahdollista. Sodan taiteellisessa kuvastossa on kuitenkin yksi tv-sarja, johon olen seuralaisena vahingossa uppoutunut: legendaarinen vuonna 2010 valmistunut HBOn Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific). Sarjan kerronnallinen tapa ja erinomainen amerikkalaisnäyttelijä James Badge Dale haavoittuvana ja surumielisenä Robert Leckienä jättivät muistijäljen, johon Hotelli Tulagin maisemat vähitellen pääsivät tarttumaan. Lukukokemus kasvoi ja lähentyi minua. Koska Tulagi on syvästi visuaalinen romaani ja Taistelutoverit kertoi samaa Tyynenmeren amerikkalaistarinaa, limittyivät näiden kahden raamit mielessäni toisiinsa. Kirjasta tuli minulle vähän enemmän totta, ja sen paikoin stereotyyppinenkin maailmankuva sekä yllätyksetön rakkaustarina asettuivat notkeammin uomiinsa. 

Kun kirjailija teki Waltarit

Hotelli Tulagi on kertomus Yhdysvaltain merijalkaväen hävittäjälentäjästä Jack McGuiresta, joka sodan jälkeen etsii paikkaansa ja tehtäväänsä maailmassa. Romaanin synty on vähintäänkin mielenkiintoinen. Hietala nimittäin aloitti kirjoittamaan tarinaansa jo vuonna 1996, hieman sattumalta ja englanniksi. Kesti jotakuinkin 12 vuotta ennen kuin Tulagi Hotel oli valmis. Romaani suomennettiin jokunen vuosi myöhemmin, kun Sitruuna Kustannuksen Ritva Holmström uskalsi tarttua pelottomana haasteeseen ja käännätti ja kustansi suomalaisen esikoiskirjailijan historiallisen romaanin näille markkinoille.

Jackin elämäntarina on kuin pala 50-luvun elokuvamaailmaa. Se on yhtä aikaa mustavalkoinen ja räiskyvän värikäs: tuon ajan kuvaa peilaavaa kaikissa käänteissään, mutta varsin visuaalinen ja kansikuvaansa myöten elinvoimainen teos. Koska minulla on kyseisestä romaanista, sen synnystä ja itse kirjailijasta tavallista enemmän taustatietoa, on kirjasta tullut minulle merkittävämpi kuin se ehkä koskaan olisi ollut, jos tiemme olisivat kohdanneet vain sattumalta kirjastossa. Hotelli Tulagi on vaatinut Hietalalta niin suuren taustatyön, että jo se yksinään riittää nostamaan teoksen arvoa silmissäni. On omanlaisensa taika synnyttää ilman omakohtaista kokemusta kirjaksi maailma, jota ei enää ole, ja tarina, joka olisi hyvin voinut olla. Ei siis mikään ihme, että Hietala mainitsee ihailevansa Waltarin Sinuhe Egyptiläistä.

Lipsahduksia ja ryhdin puutetta

Hietalan romaani on hyvin amerikkalainen. Eivät ainoastaan sen henkilöt ole amerikkalaisia, vaan myös romaanin narratiiviset eleet ja tapahtuminen loogisuus tai epäloogisuus ovat rapakon tuolta puolen, eivät mitenkään lähituotannon oloisia. Niinpä käännöstä lukiessa on tunne, että lukee käännöstä. Se lienee yksi Tulagin heikkouksista, mutta koska romaanissa on niin autenttinen ajan ja paikan ote, ja lisäksi koska se on ensimmäinen rehellisen sotakirjallisuuden edustaja, johon olen tutustunut, annan kielelle paljon anteeksi. 

Kirjallisuudessa voidaan kertoa tarinoita tai luoda ja muovata kieltä. Täydellinen kirja pystyy molempiin. Nyt digitaalisena aikakautena kirjallisuuden tehtävä on enemmän kuin ehkä koskaan terävöittää ajatusta ja näkemyksiä verbaalitasolla sekä vireyttää kansalliskieltämme. Jos Tulagi ei painikaan tässä sarjassa eikä kapua kielelliseen vuoristorataan, yltää se kunnioitettavaan tarinankerrontaan. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys. Näillä antimilla Heikki Hietala on kirjoittanut erinomaisen sotaromaanin, jossa teemana ei ole enää itse sota vaan se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ei osaa laskea menneisyydestään irti ja tarttua hetkeen. Kirjallisuuden teemana se lienee yksi universaaleimmista. 

Kirjallisuuden vahva tehtävä on myös toimia moraalinvartijana tai peräänkuuluttaa moraalin puuttumattomuutta. Sota tarjoaa jämerän pohjan tällaisille pohdinnoille, ja Tulagillakin on hetkensä. Tässä yksi minut pysäyttänyt repliikki:

Don tönäisi Jackin vähän kauemmas. ”Hänellä on vuoronumero, ja sinulla, ja minulla, etkö tajua? Hänen numeronsa huudettiin, etkä sinä olisi voinut auttaa häntä mitenkään. Jos hän ei olisi menettänyt päätään, niin sitten hän olisi taittanut niskansa kuopan pohjalle, tai ehkä japsit olisivat ampuneet häntä huomenna kenttätykin kranaatilla kukkuloilta. Etkä sinäkään voi tietää, onko joku sankarillinen tehtaantyttö niitannut juuri tänään valmiiksi Zeron, joka ampuu sinut alas viikon päästä, jahka se saadaan laivattua Rabauliin! Joten mitä sinä oikein tunteilet? Ei sitä voi tietää, milloin sattuu mitäkin, ja kaikki kuolevat joskus.” (s. 90) 

Jonkin verran terävyyttä olisin toivonut romaanin näkökulmiin. Paikoin kerronta hyppii päähenkilön näkökulmasta toiseen ihmiseen, mitä kaunokirjallisuudessa ei suinkaan katsota tehokeinoksi, vaan heikkoudeksi. Tulagi on lentäjä-Jackin tarina, mutta siitä huolimatta yhtäkkiä kesken kappaleen näkökulma saattaakin sukeltaa rakastetun naisen Kayn tai Jackin hyvän ystävän Donin päähän – kuin kameramies siirtäisi linssinsä henkilöstä toiseen. Tämä sekä tapahtumien ajallinen hyppiminen rikkovat tarinan kaarta ja aiheuttavat silloin tällöin lukijalle turhaa navigointia tarinan kronologiassa. Myös pienoiseksi virheeksi tämä tarkka lukija katsoi sen, ettei päähenkilön äidin kuolemaa mainita romaanissa lainkaan toisin kuin isän, jonka kuolemasta Jack saa tiedon juuri äidiltään kirjeitse. Tästä puolitoista sivua myöhemmin uudessa luvussa todetaan molempien vanhempien olevan poissa. Miksi merkittävän äitihahmon kuolema jäi mainitsematta?

Parasta lukemisessa on pääseminen toisenlaisiin maailmoihin. Ilman Hotelli Tulagia ei minunlaisenikaan pasifisti olisi voinut kurkistaa 40-luvun Tyyneenmereen. Omalta mukavuusalueelta poistuminen on lukiessakin suotavaa, jopa kehittävää. Tulagi pisti minut vilkaisemaan kouluvuosilta loistavasti unohtunutta maailmankarttaa, ja nyt tiedän taas, missä ne Salomonsaaret sijaitsevat. 

Lopuksi haluan antaa ruusun romaanin poikkeuksellisen kauniille kannelle.

torstai 13. elokuuta 2015

Minä uskon rakkauteen

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Otava, 2015
283 s.
Se on punaista, se on...

Tosirakkaus vaivaannuttaa. Sen ulkopuolista nimittäin. Rakkaudesta puhuminen menee niin helposti imelyyttä ja siirappia valuvaksi sokerikakuksi, että sen makeasta ikeestä pyrkisi mieluiten pakoon. En välitä lukea perinteisiä, viihteellisiä rakkausromaaneja, sillä ne tarjoavat harvoin persoonallisia ratkaisuja, näkökulmia tai tunteita. En siedä asetelmaa, jossa yksin naisesta tulee rakastuessaan ääliö, ja ääliömäisen rakkauden kohteena on linjakas perusheteromies, joka uhkuu voimaa ja komeutta yhden kylän verran. Elämä ei ole täydellisyyttä. Harvoin rakkauskaan. Miksi kirjallisuuden pitäisi olla?

Miten kirjoittaa rakkaudesta niin, että sitä kestää kolmensadan sivun verran? Kysykää Eppu Nuotiolta. Tai lukekaa itse: Mutta minä rakastan sinua on löytänyt tavan leipoa perinteisestä tarinasta hieman uudenlaisella muotilla raikkaan kakun. Ei ainoastaan siksi, että päähenkilöt ovat kunnolla keski-ikäisiä. Eppu Nuotion tyyli kirjoittaa on ehdottoman kypsä, syvä ja lämmin. Mutta minä rakastan sinua on suomalainen sisko Lena Anderssonin Omavaltaiselle menettelylle, mutta siinä missä Anderssonin maailma ärsytti ja vieraannutti, Nuotio piirtää todentuntuisen turkulaismaiseman. (Ja minäpä vielä rakastan Turkua!) Päähenkilöt insinööri Lauri ja opettaja Karin ovat ehkä hieman estyneitä rakkaudessaan, vinoja ja ehdottomasti epätäydellisiä, mutta mitä siitä, jos tarinaa kuljetetaan virkkeillä kuten:

Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi. (s. 13)

Kaupunki heiluttaa kesähamettaan, se räpsyttää ripsiään ja hymyilee niin, että hampaat näkyvät. On epätodellisen kaunis kesäilta. Aurinko uskottelee kaiken olevan hyvin. Se huijaa ulkona istuvat ihmiset uskomaan, että vain elämä on tässä. Kuolemakin on, vaikka he eivät sitä tiedäkään, kuolemakin on tässä. Sekin viettää kesäiltaa tässä kaupungissa. (s. 233)

Nuotion romaanissa ei sinänsä ole mitään uutta; kaikki on rakkauden rintamalla jo nähty. On sattumalta kohtaavat mies ja nainen, lähentyminen, kolmas osapuoli, väärinymmärrystä ja erkaantuminen, vaikeus lähestyä uudelleen. On silmiä avaavaa kuolemaa ja menettämistä, jotta rakkaudelle syntyy viimein tilaa kasvaa täyteen mittaansa.

Mitä uutta Nuotio meille sitten kertoo? Hänen tarinansa yrittää näpäyttää meidät ymmärtämään, ettemme voi ajatella kuten Karin kirjan alussa: Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan (s. 7). Rakkautta on kaikille. Niin nuorille kuin vanhoille, hoikille kuin lihaville, viisaille ja typerille, ujoille ja avoimille, rikkinäisille ja ehjille. Rakkauden vastaanottaminen vaatii kuitenkin tietynlaista itsetuntemusta ja eheyttä, mielen avointa paikkaa, johon rakkaus saa asettua ja alkaa muovata pesäänsä. Rakkautta on, mutta sen tunnistaminen ja vastaanottaminen vaatii vahvuutta ja totta kai rohkeutta. Kaunein ei aina saa sitä mitä haluaa.

Eppu Nuotion kolmiosainen Peiton paikalla alkanut Varkaus-sarja teki minusta aikoinaan Nuotio-fanin. Onkin kiva lukea samaiselta kirjailijalta vakavalla otteella kirjoitettua sinänsä kepeää aihetta. Pääparin rakkaustarinaa on ryyditetty laajemmalla perhekuvauksella. Menneisyys ja henkilöiden aikaisemmin tekemät valinnat sekä kiintymys omia sukujuuria kohtaan laventaa tarinaa ja antaa sille miellyttäviä sivupolkuja. Pelkästä kahden aikuisen kohtaamisesta ja rakastumisesta lukeminen olisi ollut varsin yksitasoista, ja kirjallisuuden lakien mukaisesti hyvä tarina tarvitsee aina kliimaksin tai pari säilyttääkseen tenhonsa.

Eppu Nuotion uusinta voin suositella kaikille – tai siis naisille. Sillä kyllä: se on naisen kirja naisille. Vaikka siis lukisit mieluiten dekkareita, nappaa tästä pikku makea jälkkäri. Jos taas suosit raskaita klassikoita, venytä repertuaariasi kevyempään suuntaan juuri tällä romaanilla. Jos taas luet pelkkää viihdettä, tässä on sopivasti ja fiksusti sitäkin. Jokaiselle jotakin on ehkä latteuksista lattein, kun puhutaan hyvästä kirjallisuudesta, mutta mielestäni on aikamoinen taito kirjoittaa vielä 2000-luvulla uskottava rakkaustarina. Kun minähän olen jo vanha kettu, enkä kaikkea niele. Tämä meni ihan heittämällä.

maanantai 10. elokuuta 2015

Kesä ja sen haaste


Välipysäkki
Kesäloma on kamalaa. Ei ehdi tehdä mitään. Juuri kun on syönyt, pitää mennä nukkumaan tai käydä kaupassa tai korjata jälkensä tai muiden. Pakata, matkustaa, käydä, nähdä, kotiutua, järjestellä, kuunnella, auttaa, leikkiä, pestä pyykkiä, pakata taas, tavata ystäviä, laittaa ruokaa, syödä, lukea iltasatu, värittää, siivota. Perheessä ei voi ottaa omaa lomaa. Eikä siinä mitään. Mutta ihan joskus vähäsen tekisi mieli kadota koneen ja kirjan kanssa, vain lukea ja kirjoittaa juuri niin kauan kuin sormet ja silmät jaksavat.

Vastaaminen saamaani ensimmäiseen kirjabloggaajahaasteeseen kesti minulla kaiken lomailun vuoksi viikonpäivät. En ole hidas, mutta ne olosuhteet, ah.

Ensimmäinen kirjabloggaaja, jota aloitin säännöllisesti lukemaan, oli Lumiomenan Katja. En enää muista, miten törmäsin hänen laadukkaaseen ja kauniiseen blogiinsa, mutta se toimi joka tapauksessa eräänlaisena innoittajana sille, että päädyin viimein toteuttamaan suunnitelmani omasta kirjoittamisesta julkisemmin. Niinpä onkin mukavaa, että sain Katjalta alla olevan kesähaasteen, josta ei tietenkään voi kieltäytyä. Olen hieman kehno puhumaan persoonaani oleellisesti liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa, semminkin jos en tiedä, kuka tarkalleen on lukijana, mutta nöyrästi tässä nyt yrittelen.


Länsirannikolla
Pakaritupa Vinkel
- häivähdys mennyttä

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Hah, tähän riittäisi juttua. Mutta kerrotaan nyt vaikka se, että koen kiusallista mielenkiintoa hylättyjä taloja kohtaan. En ole monissakaan vieraillut, sillä hylätyt talot vangitsevat pahasti mielikuvitukseni enkä saa niiltä pitkään aikaan rauhaa. Joudun jonkinlaiseen tilaan, minkä vuoksi minun on parempi sivuuttaa kohteet, koska ne alkavat elää päässäni yötä myöten. Haluan kaikelle tarinan: miksi talo on hylätty, missä sen ihmiset ovat, miksi tavarat ja omaisuutta on jätetty taloon? Haluaisin olla oikea urban explorer, mutta olen järjettömän lainkuuliainen enkä uskalla tehdä asioita, joiden laillisuus ei ole puhtaanvalkeaa (huom. urban explorerit eivät vahingoita kohteita eivätkä ota niistä mukaan mitään, he vain katselevat ja kuvaavat hylättyjä paikkoja). Hylätyt talot ja rakennukset kuitenkin useimmiten kuuluvat jollekin, joten niissä vierailukin on toisinaan eettisesti kyseenalaista.

Yksi mieleni vanginnut, nyt jo maan tasalle pistetty kohde oli Lahdentien varrella viimeksi 90-luvulla toiminut ravintola Finntaverna, joka sattumanvaraisen käyntimme aikaan oli jo osin pahasti sortunut, rikottu ja tuhottu, kasvoi puita ja kasvillisuutta, mutta jonka tiloissa oli vielä selvästi aistittavissa 80-luvun elämä: rikotun matkamuistomyymälän puolelta löytyi maisemakortteja ja joitakin koristenukkeja, ravintolasalin plyysiset tuolit ja kangaspöytäliinat nököttivät vielä paikoillaan pahoin kärsineessä ravintolasiivessä. Kohtaamisen jälkeen olen seuraillut urban explorer -sivustoilta kuvia tavernasta. Varsinkin ravintolan keittiö esille jätettyine sinappipulloineen ja paistinpannuineen on painunut verkkokalvolleni. Miksi toiminnan loppuessa kaikki tavarat ja myös elintarvikkeita jätettiin rakennukseen aivan kuin työntekijät olisivat poistuneet vain yöksi kotiin nukkumaan? Mikä on se etappi, jonka jälkeen mikään ei jatkukaan?

Valokuvaaja Esko Männiköllä on silmää hylätyille. Hänen taannoinen näyttelynsä Helsingin Taidehallissa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, sillä hänen on onnistunut vangita kuviinsa kaikki se mennyt, rapistunut ja ihmisen jättämä. Huomasin Männikön valokuvakirjasta hänen käyneet kuvaamassa myös Finntavernassa, vaikka kuvauskohteita ei Männikkö luonnollisesti tarkemmin esittele.

Hylättyjen rakennusten aatelia on mielestäni Belgiassa sijaitseva järkyttävän upea Château de Noisy -lempinimellä tunnettu kartano, joka on saanut rapistua rauhassa yli 20 vuoden ajan rahan- ja tahdonpuutteen vuoksi. Kohde on urbaanien tutkimusmatkailijoiden suosima mutta edelleen siis henkilöomistuksessa, eikä se näin ollen ole kirjaimellisesti hylätty. Celles´n kylällä ei ole varaa lunastaa orpokotinakin toiminutta linnamaista kartanoa, eikä toisaalta omistaja edes suostu keskustelemaan asiasta. Kyseessä on sellainen pala historiaa, jonka turmeleminen on mielestäni kulttuurihistoriallisesti rikoksista pahimpia. Olen käynyt allekirjoittamassa belgialaisen vetoomuksen linnan säilyttämisen puolesta. Kummitusmainen jäänne on ollut muun muassa esikuvana Harry Potter -elokuvissa. Sure ja kauhistele tarkemmin osoitteessa http://www.davidbakerphotography.com/projects/residential/the-history-of-chateau-de-noisy-chateau-miranda-belgium

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Toki. Toivoisin ilman muuta, että kirjoittamani miellyttäisi ja kiinnostaisi kirjanystäviä. Kun jokin on itselle tärkeää, on hieno palkinto, jos se jokin kiinnostaa jotakin toistakin.


Bloggari on kahvikissa.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

En pysty erottamaan sitä mitä teen siitä kuka olen. Minulla ei ole mitään blogiroolia, koska en kirjoita itsestäni vaan minuun vaikutuksen tehneistä kirjoista.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

Elämän tahaton komiikka, mutta myös kuiva ja musta huumori. Esimerkiksi brittiläinen The Office -sarja on kipeyttänyt naurulihakseni. Siinä huumori on välillä jopa karmivan vaivaannuttavaa. Kirjallisuudessa olen nauranut ainakin Roope Lipastille, Mikko Rimmiselle ja Tuomas Kyrölle.

5.  Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Monenlaisia asioita. Olen kirjoittanut tavalla tai toisella teini-iästä lähtien, mutta olen purkanut luovuuttani myös maalaamalla posliinia mummojen kanssa, ja kotona olen taas kokeillut maalaamista akryyliväreillä. Toivoisin työni olevan tämänhetkistä luovampaa, ja olenkin joskus miettinyt, millaista olisi olla koruseppä.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?

En ketään niin paljon kuin isosiskoani. Hän on käynyt läpi paljon mutta noussut aina jaloilleen. Ja hän hymyilee käsittämättömän paljon.

7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Ehdottomasti saamattomuuteni, se että aina on joku juttu kesken. Aloitan mutta en yhtä usein lopeta.

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Varmaan järkyttävän hersyvä huumorini. No en ihan oikeasti tiedä.

9.  Mikä sinusta tulee isona?

Olen jo melko iso, joten näillä mennään.

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

Kyllä, elämässä enimmäkseen ainakin. Olen loppujen lopuksi positiivinen ihminen. Elokuvissa ja kirjoissa minuun kuitenkin vetoavat ne ei-onnelliset loput. Enkä yhtään osaa sanoa miksi.


Kiitos haasteesta, Katja! Nyt kirjalliset ajatukset seuraavaan kirja-arvioon ja kirjattomat ajatukset viimeiseen lomaviikkoon ja sen päättävään Flow´hun. Ai niin, saatan haastaakin muita eli Helmin, Main ja Liisan.

PS. Kesälomakuvat länsirannikolta, onnelliselta Pohjanmaalta. <3


Kristiinankaupungin valo


Lomalla pitää leipoa ainakin kerran!