tiistai 28. heinäkuuta 2015

Tarmokasta menoa kulissien tuolla puolen

Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014
380 s.
  
Minä halusin olla millainen tahansa mies, mutta eniten sellainen kuin Daniel, voimakas, itsenäinen, hyväntahtoinen mies. Mutta minä olin inhottava, kostonhimoinen, naismainen korppikotka, vaanin tilaisuutta päästä rankaisemaan ja haistelemaan ja runkkailemaan. (s. 283)

Näyttelijä ja teatterintekijä Antti Holma kirjoitti esikoisteoksensa Järjestäjä oman alansa näyttämölle teatteriin, jonkinlaiseen kulttuurintekemisen alamaailmaan, jossa kaikki on loppujen lopuksi kiinni vain siitä, miltä näytät ja miten sitä käytät. Romaanin päähenkilönä seikkailee Tarmo, koulukiusattu ja itsetunnoton miehenpuolikas, josta nimensä velvoittamana löytyy kuitenkin loppujen lopuksi aimo annos vimmaa ja tekoa. Tarmo jättää epätyydyttävän työnsä kirjastonhoitajana voidakseen seurata unelmaansa, täydellistä miestä, joka patsastelee suloisena kukkopoikana Suomalaisen Teatterin lavalla. Tarmo pestautuu samaiseen teatteriin töihin järjestäjäksi, ja vähitellen entinen luuseri järjestää asian jos toisenkin.

Tarmo on hyvä hahmo. Toisaalta hän on reppana, jonka puolelle mielellään asettuu, antisankari, joka juuri siksi nousee tekstin sankariksi. Mutta on hän myös hieman ikävystyttävä ja selkärangaton nillittäjä, jota täytyisi ravistella. Tarmo on nimeään myöten herkullinen kirjallisuuden hahmo, koko ikänsä dumpattu ja äidinrakkautta vaille jäänyt poika, jonka puolelle lukija tahtoisi myös jäädä. Mutta voi harmi.

On ikävä todeta, ettei Holman esikoinen yltänyt mielestäni huimiin korkeuksiin. Olin odottanut kirjalta paljon – enkä vähiten sen oltua yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista viime vuonna. Niin ollen on toki iso pettymys, kun odotuksiin ei vastatakaan. Luvattua räävitöntä huumoria en romaanista juurikaan onkeeni kalastellut; lienenkö varsinainen tosikko ja onneton kalamies tai sitten teatterin maailmassa nauretaan hieman erilaisille kalajutuille kuin mihin olen itse räävittömyydessäni tottunut. Järjestäjä on paikoin sekava ja horjuva teos, jossa on tarkoitus kuvata mieleltään epävakaan ja homoksi itsensä tuntevan miehen tuhoavaa pakkomiellettä kaunista miesnäyttelijää kohtaan. Seksuaalisuutta vielä etsitään ja omaa suuntautumista täytyy piilotella yhteiskunnan säälimättömien normienkin vuoksi. On paljon vastakkainasettelua: on tavallinen Tarmo vastaan dramaattinen Daniel, on vähäpuheinen poika vastaan vähäpuheinen isä, Tarmo-homo vastaan hetero Minnamari, järjestäjä-Tarmo vastaan taiteellisen teatterin kaikki mestarit. Tarmolla on paljon vastakappaleita, mutta yksikään niistä ei tunnu sopivan Tarmolle. Hän on ainainen outsider.

Paljon aineksia mielenkiintoiseen soppaan siis. Jostakin syystä tämä keitto ei kuitenkaan minun makunystyröitäni ihan vietellyt. On toki hienoa, että homoudelle annetaan ääntä kirjallisuudessa, vaaditaan selitystä sille, miksi oikean miehen kuva tuntuu olevan niin kapea ja lihaksikas, mutta miksi sen tarinan hinnalla romaanin kaikista muista henkilöistä on pitänyt tehdä jo nimienkin perusteella (Minnamari? Kimmo-Pekka Erjamaa?) ääliöitä ja pintapuolisia puolieläimiä? Jos Järjestäjä on huumoria, eräänlainen satiiri teatterimaailmasta, ei se ainakaan minulle – teatterin lakeja tarkemmin tuntemattomalle – sellaisena avautunut; jos romaani on taas kiusattujen ja marginaalissa elävien puolestapuhuja, jää henkilöhahmoihin kaipaamaan enemmän tasoja ja syvyyttä.  

En suinkaan yritä sanoa Holman Järjestäjän olevan huono kirja. Se on paikoin hyvin kirjoitettu, ajatuksia sivuraiteille vievä teos, jossa on toki huumoria. Mutta se ei tunnu minusta suurelta kirjalta, joka jokaisen pitäisi lukea. Valitettavasti. Sillä on paikoin tähtihetkensä kuten vaikkapa Tarmon isäsuhteen kuvauksessa:

No niin. ”No niin”, me sanoimme, tilanteesta riippumatta, ja sisällöt ratkaisi äänenkorkeus, kuin kiinassa konsanaan. Suruviestiin vastattiin ”No niin” siten että ”No” on korkeampi kuin ”niin”. Ilouutisiin päinvastoin. Oli ollut sellainenkin hetki, että olimme joutuneet sanomaan ”No niin” kuin ilouutiseen, mutta hitaasti ja osaaottavalla, laskevalla lopukkeella. Se oli murheellisista murheellisin ”No niin”, ja sitä käytettiin vain hätätilanteissa. (s. 97)

Järjestäjästä puuttuu jonkinlainen kipinä tai lämpö, sellainen voimallinen henkäys, joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi, että olen hyvässä seurassa. En ole aivan varma, allekirjoitanko romaanin lopunkaan, vaikka se dramaattisuudessaan onkin kovin näyttämöllinen. Ehkä Holma kirjoitti esikoisensa teatterikässäri mielessään? Olin jopa jättää kirjan kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen, mutta sitten päätin: jos Antti Holma on nähnyt vaivaa kirjoittaa kaikki nämä lähes 400 sivua Tarmoa, vähintä mitä minä voin tehdä ollakseni reilu kirjailijaa kohtaan, on lukea hänen tuotoksensa loppuun asti ja arvioida vasta sitten.

Nyt olen iloinen, että luin loppuun. Ehkä aina ei olekaan parasta lukea kirjoja, jotka koskettavat ja vievät hurmiossa tarinan tuolle puolen. Ehkä toisinaan on hyvä jäädä lukijana ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, tavoittaa lukemisella jotakin itselle vierasta, tutustua ja olla pitämättäkin. Hyväksyä samalla se, että tekstilläkin on oikeus valita lukijansa.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Äideistä parhain sä oot

Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012
252 s.

Kesäkirja
Ajattelen joskus, että jos minulla olisi äiti, välillämme ei olisi minkäänlaista etäisyyttä. Suhteemme olisi särötön. Emme tuntisi kitkaa, koska äitini olisi ihana. Rakas, läheinen, hyvä. Hän tietäisi sopivasti mutta ei neuvoisi liikaa; kertoisin hänelle elämästäni sopivasti mutta en liikaa. Ihailisin äitini tyyliä ikääntyä. Vastapainoksi hän rakastaisi lastani kuin omaansa – siis minua. Tällaista todellisuutta en valitettavasti ole saanut elää; minä elän kuvitelmissa, ja hyvä niin. Voin kuvitella minulle ja äidilleni suhteen, eikä kukaan voi koskaan sanoa sen olevan jollakin tavalla väärin kuviteltu.

Miksi äidin ja aikuisen tyttären suhde on useimmiten tai sen oletetaan olevan hankala? Mikä siinä voi hiertää? En tiedä, mutta Taina Latvalan Välimatka kertoo yhdenlaisen sukupolvitarinan, jossa lukijan aistittavaksi jää, millainen suhde äidille ja tyttärelle on syntynyt.

Kaikki lähtee surusta. Jos Juha Itkosen Ajossa koettu, yhteinen suru ajoi perheenjäsenet puhumattomiksi ja erilleen, Latvala lähestyy romaanissaan menetyksen teemaa toisesta kulmasta. Entä jos suru onkin se voima, joka pitää perheenjäsenet yhdessä? Kun kaksi toisilleen läheistä menettää rakkauden, johon molemmilla on yhtä suuri vaikkakin erilainen oikeus, heistä kasvaa yksi kokonainen sureva voima, äiti-tytärliitto. Äiti on menettänyt miehensä ja tytär isänsä. Kumpikaan ei tiedä, miksi ja minne isä lähti. Menetys on eritasoinen perheen eri rooleille. On ehkä vaikea surra yhdessä, vaikka suru on yhtä kaikki perheen omaa surua, joka tiivistää kaksi heikkoa toisiinsa kuin laasti tiilet. Tässä tarinassa liiton ulkopuolelle jää – vai jättäytyy? – perheen siskoista toinen, isosisko Elli. Hän on eräällä tavalla selviytyjä, voimanainen, jonka suru ei ole tarinan kannalta kiinnostavaa.

Välimatkassa äidin ja tyttären suhdetta on kuvattu lempeän ymmärtäväisesti, sallien molempien osapuolten omanlaisen olemisen. Aika ja maailmankuva kasvavat kahden kohdun kautta lähentyneen välille ja syntyy auttamaton välimatka. Mutta se ei ole kireää tarpoa, vaikeaselkoista ja -kulkuista. On sellaista välimatkaa, jossa on molemminpuolista rakkautta. Ja tästä kaikesta Latvalan romaanissa on kyse: menetyksestä, sen jättämistä yhteisistä jäljistä, kahden sukupolven etäisyydestä – kuitenkin toivoa täynnä.

Romaani viehätti minua kovin. Eritoten sen kieli murreosioissa, äidin nuoruudenkuvauksissa, kiehtoi, eikä minulla ole mitään syytä olettaa, etteikö Latvala puhuisi ihan aitoa pohjanmaata. Kieli on hartaan tasapainoista, mustavalkoinen välähdys menneeseen maailmaan:

Silloon mä olin viälä autuaan tiätämätöön, kuinka tämä kaikki tulis meirän elämähän vaikuttamahan. Likka istuu jopparilla mun villatakki hartioollansa ja katteli mustia maisemia, kuusia ja ojia joita tiäsi mettäs olevan. Koko matkan se oli hilijaa ja piti musta kiinni, katteli kuinka talojen valot sammuu ja tähäret putos. (s. 131)

Äidin muistelmat katkovat rytmikkäästi tarinaa; yhteys toimii. Varsinaisessa kertomuksessa äiti ja tytär matkustavat Teneriffalle juhlimaan äidin kuusikymppisiä. Retrospektion keskiössä on puolestaan äidin rakkaus Jaakkoon, hänen sisarensa Tuulikin kohtalo ja kolmiodraama. Lopun puolella ääneen pääsee kadonnut isäkin, kun tytär löytää isän päiväkirjan äidin käsilaukusta ja saa selville perheen salaisuuden. Näistä aineksista Latvala rakentaa eheän, tyylikkään ja surusta huolimatta lämpimän perhetarinan, joiden henkilöihin lähennyin. Etenkin äitihahmo on koskettava; niin todentuntuinen, niin suomalainen. Pyöreä kuin voisilmäpulla, arka kuin metsäjänis, herkkä kuin heinänkorsi. Modernin ajan tytär, reilusti parikymppinen nainen, on vielä minuuttaan etsivä toisinto äidistä, ei vielä voisilmäpullainen mutta kantaa samaa arkuutta harteillaan – toisin kuin etäälle jätetty isosisko Elli, jolla on manipuloivakin asenne pikkusiskoonsa. Tämän minä pikkusiskona tunnistan, isosiskon selittämättömän vallan ja mahdin. Ja sekös lämmittää lukemista, itsensä tarinasta löytäminen.

Latvalan kieli on hiottua. Kuten jo aikaisemmassa arviossa kertomuskokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu sanoin: ei tarvitse pelätä, että Latvala pettäisi lukijansa. Kerronta on pehmeää olematta imelää, vahvaa sortumatta kylmyyteen. Se lämmittää kuin kuuma kaakaomuki syysmyrskyssä. Siellä täällä Latvala pudottelee pieniä helmiä lukijan iloksi, kertoo elämästä vähäeleisin yksityiskohdin:

Vainajien hyytävät henget puhaltelevat kinosten yllä, tuuli huutaa tullakseen kuulluksi. Isin varpaita paleli aina. Joka päivä hän poltti puolitoista askia tupakkaa, hänellä oli siksi huono verenkierto. Minä toin hänelle yläkerrasta villasukat aina, kun hän pyysi. (s. 15)

Kun laskeva aurinko valaisee hänen vihreät silmänsä, hän näyttää hetken hyvin nuorelta, aivan kuin lukemattomat eiliset päivät olisivat pudonneet laitojen yli mereen. (s. 126)

Mä olin yksin pualisen tuntia, join nisukahvit, näin kuinka oranssit leheret putooli salaa maahan. Elli oli viälä koulus, hikooli murtolukujen kans jokka ei ollu koskaan menny mun jakeluhun. Kaapikello naksutti katuavat sekunnit, varis nauroo ikkunan takana ja mä ajattelin, että lauantaina vois haravoora takapihan. (s. 127)

Minun äitini ei olisi ollut kuusikymppisenä samanlainen kuin Välimatkan äiti. Hän oli maailmaa nähnyt humoristi, avoin ja utelias, mikäli oikein muistan. Mutta vanhemman sukupolven äitiydessä on aina jotakin nostalgista. He ovat eläneet niin erilaisen elämän kuin me nousukauden tai lama-ajankin lapset. Heidän silmissään hohtavat kirkonkylät, hiekkatiet, heinäpellot ja pumpulimekot, olivat he sitten Helsingin tai Pohjanmaan tyttöjä. Ennen kaikkea heissä asuu viisaus, jota en itse tunne äitinä vielä omistavani – olen ikään kuin edelleen vain tytär ja lapsi minäkin. Latvala väläyttää tätä äitiyden myyttiä, jossa on jotakin ikuista uhrautumista ja sokeaa, hyvää rakkautta. Lukekaa Välimatka, niin ymmärrätte.

Hyvässä tarinassa pitää olla hieman herkkyyttä, kasa kaaosta, ripaus rakkautta ja tuokkonen tuulta elämän surullisemmalta puolelta. Siten syntyy kosketus kirjailijasta lukijaan. Nyt se syntyi.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Hukkuvia ja hukuttajia

Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomennos: Päivi Kivelä
Like, 2015
447 s.

Kesäkuisen dekkariviikon kunniaksi tartuin tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin tänä vuonna suomennettuun Submarinoon. Tosin olisin sen lukenut muutenkin, koska minulla oli tunne uudesta ystävyyssuhteesta kuunneltuani kirjailijaa taannoisessa Helsinki Lit -tapahtumassa. Mutta enhän minä mitään dekkaria saanut luettavakseni. Tämä oli ehtaa proosaa, draamaa sen koruttomimmassa muodossa.

Bengtsson itse sanoi kirjansa teeman olevan rakkaudesta. Mutta nyt unohtakaa romanttinen ja esteettinen rakkaus, jonka amerikkalainen kulttuuri on meille opettanut, sillä on sellaistakin rakkautta kuin Mike Leigh´n ja Ken Loachin elokuvissa tai Bengtssonin romaanissa. Se rakkaus on ehdotonta taistelua hyvän ja pahan välillä, alituista etsimistä mutta loputonta heikkoutta ja kykenemättömyyttä sen edessä, mikä elämässä eniten voi onnea tuoda: toinen ihminen.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa uhrin päätä pidetään veden pinnan alla niin kauan kunnes tämä on hukkua. Nimi on erinomainen valinta romaanille, jossa kiduttajat eivät ole läpensä pahoja roistoja tai kidutetut heikkoja, hyvän puolella vankasti seisovia uhreja. Bengtssonin päähenkilöt hukkuvat omaan elämäänsä, mikä tietenkin antaa käsittämättömän epäreilut ainekset ja synnyttää loistavan tarinan. Submarino ei ole kehitysromaani, ei veljestarina, ei selviytymiskertomus; se on mustaa surua kannesta kanteen. Hukkuvien veljesten, Nickin ja hänen pikkuveljensä, vajoaminen pinnan alle alkaa jo heidän lapsuudessaan.

Olen syntynyt onnellisten puolelle: en tiedä, onko tällaisia ihmiskohtaloita todella olemassa. Koska en ole vain optimisti, oletan että on. Se koruton vimma, millä Bengtsson veljeksiä tarinan läpi kuljettaa, saa minut uskomaan heidän todellisuuteensa jossakin päin Kööpenhaminaa. Sitä minä tavalla tai toisella aina kirjoista haen: toista todellisuutta, jota en itse voi elää mutta jonka haluan tietää ja tuntea.

Hukkuneiden leirissä elää veljesten pikkuveli, jonka elämä lakkaa vaunuissa ennen kuin se koskaan on ehtinyt edes kunnolla alkaakaan. Bengtssonin raportoiva ja emotionaalisista purkauksista vapaa tyyli kirjoittaa draamaa on Submarinon ehdotonta helmeä. Tunteita ja vihaa ei tarvitse selittää; vaaditaan vain lukijan herkkyyttä vastaanottaa ja käsitellä se pahuus, mitä veljesten lapsuus on täynnä: rakkaudettomuutta, isättömyyttä, päihteitä, väkivaltaa, nälkää ja alituista epävarmuutta. Ja kuolemaa. Selväähän on, ettei sellaisessa mullassa kuki niityn kauneimmat kukat. Ne ovat aina osin kuihtuneita, kukinnoiltaan rujoja ja läpi lyhyen elämänsä vihreimmän niityn reunoilla kasvavia rikkaruohoja.

Jos Submarino onkin kuvaus narkomaanien todellisuudesta, on se samalla kertomus siitä, miten helppoa on valehdella itselleen, että lopulta kaikki järjestyy, seisot hyvitettävien riveissä ja saat ruhtinaallisen palkkasi, koska tottahan toki elämä on reilua. Ei se ole, huutaa Bengtsson hiljaa rivien välistä mitä lähemmäs loppua päästään.

Rakkaudettomuus on synneistä pahin. Lapsi, joka ei saa kertaakaan kokea täydellisyyden tunnetta isänsä tai äitinsä silmissä, kasvaa aina jollakin tavalla kieroon eikä välttämättä koskaan pysty turvalliseen, terveeseen rakkaussuhteeseen aikuiselämässäkään. Veljeksistä vanhempi, vankilasta vapautunut Nick opettelee elämään asuntolassa oikeaa elämää. Hän kuitenkin pyyhkii läheltään kaiken rakkauden kovemmalla kädellä, eikä koskaan ehdi saavuttaa sitä, mihin kuitenkin kompuroiden pyrkii: pääsemään lähelle toista ihmistä ja rakastamaan. Yksinhuoltajaveli puolestaan keskittyy tarjoamaan lapselleen Martinille kunnon elämän, mutta hänen rakkautensa huumeisiin on kuitenkin suurempi voimista ja maksaa lopulta hänelle kaiken. Submarinoa lukiessa tämä ei toki tule yllätyksenä; Bengtssonin riisuttu ja paikoin kylmäkin tapa kertoa tarinaa ei anna toivoa. En olisi uskonut joskus sanovani, että juuri toivottomuus on romaanissa parasta.

Kun hän lopulta lähti ulos, hän katosi. Moneksi päiväksi kerrallaan.
   Ei ollut enää juuri koskaan kotona ja kun hän tuli, hän oli mustelmilla ja haisi happamalta.
   Napsautti vessan oven lukkoon.
   Oksensi ja sitten kusi niin että kohisi.
   Vesiputous.
   Me söimme makrillia tomaattikastikkeessa, kuivaa ruisleipää.
   Ruisleipä ei ole koskaan liian vanhaa.
   Yhtenä iltana Henrik seisoi pihalla ja huusi.
   Huusi että meidän äitimme on huora.
   Ja psykopaatti.
   Ja hänen pitäisi pysyä poissa.
   Hänellä heittää päässä.
   Sen me kyllä uskoimme.

Parin kuukauden kuluttua äiti ei enää pystynyt salaamaan vatsaansa.
   Henrik oli mennyt mutta jättänyt lähtiäislahjan. (s. 271)

Tapahtumien rujoudesta ja karuudesta huolimatta Submarinosta ei saa vulgääriä romaania. Mässäily ei ole tämän kirjailijan tapa puhua, eikä Bengtsson asetu tekstin tasolla kenenkään hahmon puolelle, ei selittele. Lukija voi itse valita sankarinsa ja tarinan paholaiset, jos sen tarpeelliseksi näkee. Yhdessä tarinassa lukija saa myös kaksi kertomusta: alussa isoveli Nickin, ja kirja lopun kertoo hänen pikkuveljensä. Näennäisesti heidän elämänsä kohtaavat, mutta itse veljekset eivät. He ovat jo liian rikki eivätkä näe yhteisessä lapsuudessaan mitään jakamisen arvoista. Äitinsä hautajaisissa pappi tarjoaa heille kaunistelevan totuuden vainajasta, joka vanhana naisena leipoi tiikerikakkuja ja pelasi bridgeä ja jonka likaista menneisyyttä ei kirkossa enää ollut:

Pappi sanoo että hän oli ihminen, jolla oli kova elämä, hän eli aikana jolloin yksinhuoltajilla oli kovaa. Mutta vaikka hänellä oli kovaa, hän yritti antaa kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän lapsuuden, niin kovaa kuin se olikin. Lakkaan kuuntelemasta. (s. 276)

Submarino on mielestäni ehdoton helmi Pohjoismaisessa nykykirjallisuudessa. En väitä romaanin kuuluvan kaikille lukijoille, koska iloinen se ei ole. Minut se kuitenkin valtasi. En keksi moitteen sijaa. Kerrottu ja se miten se kerrotaan kulkevat käsi kädessä ilman paatosta. Submarinoa ei tarvitse analysoida, arvottaa sen kerronnan voimallisuutta, kyseenalaistaa tapahtumien uskottavuutta. Se on romaanina hyvin elokuvallinen, hyvän tarinan satulassa ratsastava kohtauksien villi jatkumo. Seuraavaksi on kai uskallettava tarttua Submarinon tanskalaiseen elokuvaversioon, mikä on aina riski. Haluan pitää omanlaiseni veljekset, en pureksia jonkun toisen visuaalista tulkintaa heistä. Enkä halua nähdä päiväkoti-ikäisen Martinin ilmettä, kasvoja; en usko jaksavani vastaanottaa ilman kyyneleitä niistä välittyvää hätää.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Yes, I was there, too


The view and the river

Olen kuin Bronski Beatin Smalltown Boy. Paitsi etten ole poika enkä sillä tavalla päähänpotkittu tai väärinymmärretty kuin Somerville laulaa. Mutta kuitenkin sellainen pikkukaupungin tyttö. Tällaiseen itsetutkiskeluun päädyin käytyäni äskettäin elämäni ensimmäistä kertaa Lontoossa.

Olen brittimusiikin kasvatti. Olen Super Channelin ja Sky Channelin aivopesemä 80-lukulainen, joka vietti koulunjälkeiset tunnit olohuoneen lattialla rötköttäen tuijottamassa Hanging Around with the Big Boys -ohjelmaa, kiihkeästi Nick Kershaw’n uusinta videota odottaen. Jos onni oli suopea, kuvaruutuun ilmestyi OMD, Howard Jones tai minulle maailman britti-ihmeistä suurin, The Icicle Works. Opin pitämään kaikkea englantilaista mielenkiintoisena, tärkeänä ja tyylikkäänä. Minua ei kasvattanut jokin vapaamielinen kansojen melting pot, Amerikka, vaan saarivaltio, jossa pojilla oli isot etuhampaat ja hörökorvat ja jossa tuntui aina olevan syksy ja sade.

Onkin ihmeellistä, etten ole aikaisemmin ajautunut Lontooseen. Tosin minä halusin aina nuorena Liverpooliin, ja Manchesteriin sitten, kun rakastuin Tim Boothin luotsaamaan Jamesiin.

Ehkä pikkukaupungin tyttö pelkää isoja kaupunkeja. Sitä hallitsemattomuutta, kun kaikkialle on liian pitkä matka ja olet riippuvainen menemisen etukäteissuunnittelusta, metrolinjoista, niiden risteyksistä ja ulottuvuuksista. Kävellen et olisi ikinä perillä, eivätkä etäisyydet ole suuria vain paikkojen vaan myös ihmisten välillä.

Nyt olen saanut Lontoon-kasteeni. Lyhyen viikonloppupyrähdyksemme syynä olivat eräät viisikymppiset. Mahtavien ja musiikillisten juhlien lisäksi minusta tuntuu, että vietin erinäisen paljon aikaa metrossa ja metrokartan opiskelun parissa. Alkuun ajelimme vähän harhaan, otimme vastaan vääriä reittineuvoja, käytimme aikaamme ihanteellisen reitin selvittämiseen – emme asuneet turistikeskustassa vaan Lontoon itälaitamilla Thamesin varrella, vähän niin kuin East Endissä. Siellä missä 1800-luvulla oli vain telakoita. Käsittämättömän pitkä joki se Thames.

Sillan alla
Kirjallisuus jäi tällä matkalla heikolle hapelle. Katselin nähtävyyksiä ulkoa, koska ensimmäinen helle osui yllemme. Niinpä me kävelimme katsomaan, miten pieni ja matala Piccadilly Circus todellisuudessa on. Veneajelulla paljastui, kuinka tavanomaisen tylsä on London Bridge, olinhan kuvitellut siitä vaikka mitä vuosikausia lapsena London bridge is falling downia luritellessa. Onneksi Tower Bridge antoi kuvitelmille korviketta. Kävelimme joelta Sohoon asti voidaksemme huuhtoa kuumuuden kainaloista oluella The Dog and Duckissa ja löytääksemme sattumalta The Berwick Streetin, jonka Oasis on ikuistanut levynsä kanteen. Covent Gardenissa viivähdimme varjon alla virkistämässä kurkkua pimmsillä ja shandylla. Siellä nurkilla varsin taitava katusoittaja Rob Falsini ilahdutti ohikulkijaa covereilla. Hän oli joka pennynsä ansainnut. Love Pride oli taasen tyhjentänyt Regent Streetin autoista, ja kävely helteisessä kaupungissa tuhansien muiden kanssa hymyilytti. 

Toivottavasti muusikko ei pahastu
julkisuutta: Rob Falsini
Lontoossa on kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Perjantai-iltana kello kuusi Leicester Squaren metropysäkillä sen huomasi, kun metro täyttyi viimeiseen senttiin asti jaloista, hikisistä ihoista ja ilmeistä. Ei ilmastointia. Sen sijaa kuulutuksia, että mikäli olo alkaa tuntua heikolta ja pyörryttää, siirry hyvä ihminen ulos metrosta, hanki ilmaa ja istuudu alas rauhoittumaan. Kätevä neuvo, jos satut tuntemaan heikotusta pitkän pysäkkivälin aikana. Ja jos yhteen metrojunaan ei mahtunutkaan, seuraava tuli heti perään. Minä nyt en meinannut mahtua pygmien metroon muutenkaan, 182-senttinen normaalikokoinen skandinaavi.

Sanotaan mitä tahansa englantilaisesta ruoasta, minä söin elämäni parhaimmat salaatit Lontoossa. Ehdottoman tuoreita raaka-aineita, väriä ja ripaus makeutta jollakin salaisella kastikkeella. Toisen nautin buffalo-mozzarellasta italialaisessa ohikulkupaikassa Canary Warfissa ja toisen kanasta herkuttelin kuuluisassa The Mayflower -pubissa (Rotherhithe village), jonka merelliset juuret ulottuvat aina 1600-luvulle. Varmaankin kaunein pubi, missä olen ikinä käynyt (www.mayflowerpub.co.uk). Pubiin astuminen on kuulemma kuin paluu tuolle vuosisadalle, mikä voi olla hyvinkin totta. Portaiden narina paljasti vuosisatojen huokaukset ja kaiut.

Lyhyt pyrähdys Lontoon helteessä oli pieni tyyliharjoitus, josta voi seurata uusia matkoja. Jotakin senluonteista vihjailua olen kotona kuullut, koska massiivinen Rolling Stones -näyttely avautuu kaupungissa huhtikuussa 2016. Minä en nyt Rollareista ymmärrä välittää, vaikka oikean maan asukkeja ovatkin, mutta nyt kun metrokarttakin on tutumpi, voisinhan sitä pikkukaupungin tyttö tarkistaa ison kaupungin kulmia lisää. Hyde Parkinkin Speakers’ Corner jäi testaamatta. Ja The Commitments -musikaali. Ja kuninkaalliset tallit. Ja Notting Hillin hillitty charmi. Ja kirjakaupat. Ja kello viiden tee.

This is docklands. And a hotel.

Jonottivat aamiaiselle kuin Turun Blankossa konsanaan.


Rakkautta, rakkautta vain

Teeveestä tuttu tuolla nurkan takana!

Covent Gardenissa
Pimmsiä kannullinen kaikille!



Lontoolainen silmä

Pieni kuin Piccadilly

Kirjailijaspottaus

Ellun kultaa

Hyde Parkin nelijalkaiset