tiistai 12. toukokuuta 2015

Nuoria hermoromahduksen partaalla

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava, 2015
191 sivua

Latvala ja sen ystävät Kirjan & ruusun päivänä
On vaikea olla lukijana yhtään minkään muun ikäinen kuin on. Ajat muuttuvat, elämäntilanteet vievät mukana ja lopulta etäännyttävät muinoin nuoren ja elämännälkäisen etsikkoaikaansa viettävän opiskelijan niistä päivistä, jolloin arjessa ei ollut pakollista rytmiä, aikatauluja tai velvoitteita, joista ei yksin voi päättää. Ikä tekee tehtävänsä: huolettomuus on enää muisto ja tulee esille ehkä kymmenminuuttisina hetkinä, kun yksin kotona pudottautuu sohvannurkkaan kännykkä kädessä: mitähän kivaa on jollekin tapahtunut Facebookissa? 

Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kertomusten nuorissa – mutta ei selvästikään vielä aikuisissa – sen sijaan huolettomuutta löytyy kantapäästä kilpikonnaan asti. Huolettomuus on väri, jolla 29,5-neliöisen yksiön seinät on maalattu, ja ruoka, jolla lähikaupassa täytetään viikonlopun ostoskori. Huolettomuutta pakataan mukaan matkalaukkuun, ja se on mekko, jota käytetään ystävän juhlissa. Se sopii kaikkien harteille, eikä se paina juuri mitään edes silloin, kun se on paholaisen kolmipiikkinen haarukka, joka piilotetaan taskuun kostamaan mitään käsittämättömille ystäville.

Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista. Ei tarvitse astua harhaan ja nyrjäyttää nilkkaansa. Se on kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli. On ihana tunne ymmärtää heti ensimmäisiltä sivuilta, että kirjailija ei yllätä sekasotkuisilla metaforilla tai yritä kohta vieraannuttaa lukijaansa kylmällä kielellä, joka ei otakaan enää vastaan. Tässä sitä kulkee kirjoittajan rinnalla miltei samoin, painottomin askelin. Latvalan teksteissä on jotakin perin intiimiä – kuin kurkkisi luvatta ikkunan takaa toisen kotiin, mutta silti niin yleistä, että tunnistettavuus säilyy. Missä ihmeessä olen tavannut nämä tytöt aikaisemmin?

Ja sitten sen keksin. Nämä neuroottiset, minäkeskeiset raakileet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen rapakon takaa, HBOn kulttisarjasta GIRLS. Hannah, Marnie, Jessa ja Shoshanna – siinähän te taas olette! Näyttämönä samainen minäminä-maailma, itseriittoisuutta ystävyyden hinnalla, ylikorostunutta omien valintojen pohdintaa ja rakkauselämän säälimätöntä vaivaamista. New York on vaihtunut Helsingiksi; samat epätoivoiset taiteilijasielut penkovat ihmissuhteitaan kuin tavaratalon alelaaria. Se myötähäpeä, jonka läpi katson lempeän äidillisesti Lena Dunhamin roolittamaa Hannahia ja hänen jatkuvaa omahyväisyyttään, heräsi eloon Latvalaa lukiessani.

Latvala pudottelee kuitenkin pommeja. Kaiken sen näennäisesti tuskaisen elämänsähläämisen alta löytyy toki tragediaakin, joka asettaa kertomuksille uudet mittasuhteet: kaikenlainen kuolema. Auringon lapsessa karmaiseva totuus paljastuu vasta loppuriveillä, enkä ole aivan varma, voinko antaa tätä Latvalalle anteeksi. Tarinat Kissan yksityisyyden kafkamaista metamorfoosia lukuun ottamatta ovat nimittäin aivan mahdollisia peilikuvia todellisuudesta; näinhän se voisi olla. Mutta Latvalan yritys ontuu ainakin kerran: Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ihminen ei synnytä lasta ja unohda sitä kesäauringon häikäisemänä yksin asuntoon itkemään koko raukeaksi päiväksi. Rakkaus omaan lapseen on jotakin niin yliluonnollista. Kaikessa väsyttävyydessään, ahdistavuudessaan ja vaativuudessaan se saattaa sekoittaa vanhemman mielen ja ajaa raiteiltaan lohduttomiin tekoihin, mutta unohtaminen ei vain ole mahdollista. Lastaan ei unohda, vaikka sen kieltäisikin, eikä fiktio voi olla tässä poikkeus, silloin kun se jäljittelee faktaa. Myös fiktiivisen tarinan on oltava uskottava.

Ennen kuin kaikki muuttuu näyttäytyy minulle kaksijakoisena teoksena. Toisaalta henkilöiden epävarmuus ja ahdistuneisuus naurettavan pienten asioiden edessä on kovin sympaattista, niin tavallista kuin vaikkapa rakkaus tuntematonta miestä kohtaan voi olla. Ja sitten jossakin vaiheessa tuo kaikki saa kulmani kurttuun. Miksi minun pitää viettää aikaani näiden ihmisen seurassa, joiden persoona on yhtä ohut kuin Trendi-lehden lukijan toimituksen valitsemista aiheista päätellen? Kenen päiväkirjaa minä oikeastaan tässä luen? Vai olemmeko me kaikki hetken elämässämme tuollaisia väärinymmärrettyjä joutsenen poikasia, ennen kuin elämä opettaa kovemmalla kädellä? Ennen kuin kaikki muuttuu? Olenko minä unohtanut sen mitä minäkin joskus olin, ennen kuin minusta tuli näin raskas?

    ”Ei puhuta ikävistä asioista”, Bea sanoi ja pyörähti ympäri. Hänen mekossaan oli leveä helma, hän oli kuin suoraan 1960-luvulta – vain Coca-Cola-pullo puuttui hänen kädestään. Rabbe kahmaisi hänet syliinsä ja tanssi hänen kanssaan hetken, keinahteli unelmoiden kuin vanhoissa musikaaleissa. Tummansininen meri välkehti taustalla, sama kuu kumotti vedessä ja taivaalla.
    ”Fly me to the moon, let me play among the stars”, Rabbe lauloi, taivuttaen Beaa kuin vanhojen tansseissa. Toivoin, ettei hän olisi valinnut tuota kappaletta, se toi mieleen entisen poikaystäväni, kuvittelin aina että tuo laulu soisi meidän häissämme. (s. 114)

Latvalan vahvuus on hänen taidossaan kirjoittaa kuin totuutta. Teoksen helmiä ovat ilman muuta absurdejakin piirteitä saava Kilpikonnan äiti ja hulvaton Kissan yksityisyys. Irtautumalla tavallisesta Latvala piirtää ajankuvaa meistä kaikista kohottamalla järjenvastaisen tai mahdottoman tarinan puhuttelevaksi vetovoimaksi: me voimme aina haluta jotakin, mutta vastuunkantaminen omista haluistamme olkoon jonkun toisen ikävä tehtävä. Voimme löytää rantavedestä ruumiin, mutta tehkäämme kaikkemme, ettei se pilaa illan tulevia juhlia tai muodostu kuvaksi, josta ei koskaan pääse eroon.

Mutta minua tässä kirjassa ei enää ole. Minä olen jo kadottanut yhteyden siihen poukkoilevaan tyttöön. Enää en voi olla edes varma, että olen joskus ollut kaltainen. Latvalan luettuani tunnen vahvasti, että tämä kirja löytää rakastuneimmat lukijansa 20 vuotta minua nuorempien joukosta.

10 kommenttia:

  1. Komparatiivista tuli mieleen Tommi Korpela.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kuin myös - syntymävuosikin kas täsmää! ;-)

      Poista
  2. Luin itsekin tämän äskettäin ja kokemus oli paljon myönteisempi kuin etukäteen odotin. Kirjoituksesi on aivan mahtava ja sitä lukiessa tajusin, että en ottanut sitä lapsenunohtamisjuttua tosissani. Mitäköhän tämä nyt sitten tarkoittaa? Ehkä jotenkin niin, että ajattelin sen kuvana, jota ei oikeasti tapahtunut. Hmm.

    Joku toinenkin kirjoitti, että kokee elämän myötä etääntyneensä nuoruuden hapuiluista. Oma kokemukseni on toinen ja tämä teos jopa kirvoitti erään tietyn päivän kirkkaasti mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole ainoa, joka koki tuon vauvajutun noin. Ystäväni kanssa olemme kinailleet siitä, oliko kyseessä jonkinlainen metafora vai ei. Mielestäni ei, koska olen laiska lukija: en halua etsimällä etsiä (piilo)merkityksiä. Ja olen myös äiti (tosin niin on ystävänikin): minulle vauva on aina vauva, enkä pysty näkemään sitä vertauskuvana tällaisessa fiktiossa. :-)

      Olen menossa ensi viikolla Kirjailijan kanssa -lukupiiriin, sielläpä kuulen sitten, mitä Latvala tästä itse sanoo, neiti Latvala on siis itse paikalla ja joutuu asian tiimoilta tuskalliseen grillaukseen. ;-)

      Miten mukavaa muuten Omppu, että lukijat lukevat ja kokevat niin eri tavoin. Mistä ihmeestä me kirjaihmiset muuten keskustelisimme!

      Poista
    2. Auringon lapsi nähtävästi tosiaan jakaa mielipiteitä. Oma reaktio/tulkinta riippuu varmaan siitä, miten herkästi suhtautuu lapsiin. On minullakin lapsia, mutta silti koin lapsen unohtamisen aika samalla tavalla kuin Omppu. Hyvin ilmaistu, että sen voi ajatella kuvana. Jotenkin silleen minäkin sen ajattelin.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Auringon lapsen vanhemmat haikailevat aikaa, jolloin lapsi ei ollut vielä vaivana. Tämä on kai novellin satiirin aihe?

    Muutenkin kirjassa on paljon hulvattomia ylilyöntejä. Taina Latvala pitää kohottaa Suomen ykköshumoristien joukkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun täytyy varmaan kohta lukea toi tarina uudestaan toisenlaisilla silmälaseilla, kun tää alkaa synnyttää niin hirmusti erilaisia näkökulmia. :-)

      Poista
  5. Kissan yksityisyys voisi olla pakollista luettavaa jokaiselle kunta- ja valtionhallinnossa työskentelevälle.

    Lisäksi, Kissan yksityisyydestä tuli mieleen Janssonin Taikurin hattu, jossa Muumimamma tunnistaa kummalliseksi eläimeksi muuttuneen Muumipeikon omaksi lapseksi katsomalla sitä silmiin. (Eikö tämä kohtaus ole hyvä vastapaino Auringon lapselle, jossa "dissattiin äidinrakkautta"?)

    VastaaPoista
  6. Tiedoksi, että kirjoitan anonyymina, jottei yksityisyyteni vaarannu.

    Terveisin,
    Kissa

    VastaaPoista