keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kun lumi on syönyt kaiken, routa raiskaa tämän maan

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Gummerus, 2013 (alun perin 1964)
229 sivua

Kevät kosii talvea
Talven kuvaus on ollut minusta aina ahdistavaa, koska se useimmiten kuvataan kirjallisuudessa julmana. Lumen järkkymätön voima, kylmän ja lohduttomuuden ahdas liitto on niin romaaneissa kuin laululyriikassakin vihollinen, jota ei ihminen voi voittaa.

Aki Ollikainen osoitti juuri kolme vuotta sitten esikoisteoksellaan Nälkävuosi tätä suomalaistaiteen pelonkuvaa kovin todeksi. Hän teki sen taiten, eikä yksikään kirjan ylistys liioitellut. Nälkävuosi kylmäsi ajankuvalla, jonka sohvallaan kaukolämpöverkosta nauttiva nykyihminen voi vain etäisesti tunnistaa.

Lapin poika, väärin ymmärretty ja aikanaan aliarvostettu Timo K. Mukka kirjoitti 60-luvulla Maa on syntinen laulu -esikoisessaan tätä samaa suomalaista talvea. Viimaa, jäätymistä ja kuoleman kirvestä niin voimallisesti, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään kirjaa näin nopeasti. Sain kirjan sattumalta käsiini, ja halusin viimein tietää, mistä se kaikki Mukka-kohu. Lopulta suorastaan ahmin Mukan menetyksen ja surun maiseman.

Teos ei ole turhaan kuohuttanut, polemisoinut ja myöhemmin ylistystä niittänyt. Maa on syntinen laulu on ronskin eroottisesta asenteestaan huolimatta ennen kaikkea pelon, ahdasmielisyyden ja köyhyyden julma kuva 40-luvun Lapista. Se on rakkaustarina, mutta rakkautta siinä on hyvin vähän. Sellaista rakkautta, mihin me hemmotellut angloamerikkalaisella hunajalla kyllästetyt lukijat tai katsojat olemme tottuneet. Liityn mielelläni ja epäröimättä Mukkaa ylistävien joukkoon. Hänen oma, lyhyt elämäntarinansa on surullinen, viinankin vääristämä, mutta Mukan kirjallinen lahjakkuus ja Lapin murteen taianomainen taltiointi ovat kiistattomia historianhelmiä kotimaisessa kirjallisuudessa:

Hän siveli sormillaan rislan leikkauksin koristeltua keulaa, joka kaartui kauniisti jalasten mukaisena.
– Sie lähit kanssa meän äijää saattelemhaan?
– No joo… tulin ajatelheeksi, ettei se varhmaan pahitheeksi olis olla arkun kantomies niinko… laskemassa arkkua multhiin. Niinko miehenpuoli…
– Ei vain paha ole. Sittenki vielä häätyy Martan olla yhtenä, sanoi isä-Juhani.
– Se on miehen käsi aina niinko taatumpi!
– Mene tuonne pirthiin. Net antaa sulle aamukahvin sielä, sanoi isä-Juhani. – Mie vielä tässä tarkistan paikat. (s. 131–132)

Tottumaton murteen lukija tottuu ylimääräisiin h-kirjaimiin. Peter Franzéniltakin tuttu häätyy-verbi alkaa tuntua omalta. Mieli sopeutuu kieleen. Mukan kielikuvat Lapin talvesta värisyttävät: Järven jää ulvoo hurjaa huutoa keskellä yötä ja revontulissa valon värikäs vyö on löysästi laskettuna taivaan mahalle idästä länteen. Lakoontunut talon vierelle kuollut heinä makaa vielä routaista maata vasten kuin kuolemansairaana nyyhkyttäen, vavahtelevin likaisenruskein olkapäin. Kylmyys on kaikkialla, ja vuodenkierrossa kesän­ valoa tuskin huomaa.

Syntistä maata lukiessa ei jää epäselväksi, miksi Mukka ei 60-luvulla saanut osakseen gloriaa. Seksi on Siskonrannan kylän asukkaille, joista romaani kertoo, vieteistä yhtä arkinen kuin nälkä, uni tai viinanhimo. Se sekoittuu saarnaajan pauhaavaan julistukseen, eikä siltä ole turvassa kylän viattominkaan talontytär. Se on vietti, joka kuin periytyy, mutta joka lopulta on myös se kirves, jonka vuoksi suurimmat haavat hakataan. 

Siitä huolimatta lukija ei halua syyllistää ketään henkilöistä. Voisiko talvea syyttää? Tai viimaa, joka nuolee vaarat ja navetat, poraa tiensä niiden yli kylän asukkaiden sydämiin jäädyttäen kaiken inhimillisen minimiin? Talon sokeaa koiraa potkitaan ohimennen, viimeiset rahat riittävät aina viinaan ja juhannustanssit päättyvät puukkotappeluun, koska sanoja ei enää ole.

Kesä on uuden aikaa ja lyhyen helpotuksen. Elokuussa syntyy viimein lapsi, jonka tulemisen odottamiseen koko tarina ja sen henkilöt kietoutuvat. Martta – rakkaustarinan toinen osapuoli – synnyttää aviottoman lapsensa. Mutta kesäkin kehtaa olla Lapissa ankara. Mukan yhtä aikaa herkkä ja voimakas kynä kirjoittaa näin:

Lämpimän mutta sateettoman kesän ilma väreili tuoksunkylläisenä pihojen ja niittysarkojen yllä. Heinä ei kasunnut tänä vuonna, kuivuus kuoleennutti sen kituliaaksi varreksi, joka vedenpuutteesta kärsien kohosi lyhyenä laihoilla heinämailla. Vain suolaroska oli saroilla kukoistuksessaan. Sen päissä punaiset rakeet liikehtivät silmää ahdistaen. Mäkelän navetantakaiset sarat kasvoivat hyvin lyhyttä ja kituliasta heinää. (s. 197)

En tiedä, onko tuo perinteistä Suomi-kuvaa hellivää fraasia koko kirja, mutta kun katsoo Mukan tuotannollisesti intensiivistä (yhdeksän teosta kuudessa vuodessa) mutta lyhyttä uraa ja sisällöllisesti rankkaa, liian aikaisin päättynyttä elämää, tulee pakostakin mieleen ajatus: joidenkin kipu on niin suuri, ettei sitä saa mahtumaan edes kirjojen sivuille. 60-luvun Suomi, joka poukkoili sodanjälkeisessä teollistumisessa ja muuttoliikeaallossa, ei ollut valmis vastaanottamaan tätä kipua 19-vuotiaalta pojalta. Käpyjä oli selän alla vähän kaikkialla.

Suosittelen Mukkaa jokaiselle vähänkin karumpaa tarinaa kestävälle – tai oikeastaan kaikille kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Ehkei parasta lukemistoa marraskuun synkillä keleillä tai pakkasten kiristyessä taas kasvoille merituuli kaverinaan. Mutta kesällä, kun lämpö kutsuu ja on aikaa surra toisten suruja, osta Mukkasi pokkarina, mene valoon ja anna itsesi syntien vietäväksi. Tarina on poikkeuksellisen hieno ja ansaitsee tulla luetuksi.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

It's all about love

HELSINKI LIT -kirjallisuusfestivaali 
22.–23.5.2015 Savoy-teatterissa



Vaikka flunssa ahdistelee ja aikoo saada jo toistamiseen inkivääristä huolimatta yliotteen minusta, en tohtinut jättää uutta kirjakulttuuritapahtumaa väliin. Raahauduin nenä tukossa ja silmät kehnosta nukkumisesta riippuvina lauantaina puolen päivän aikaan Savoy-teatterille. Kiinnostus tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssoniin oli sen verran kova, enkä myöskään tahtonut missata Märta Tikkasen ja Juha Itkosen keskustelua. Menemistä joudutti myös pienen ihmisen onni: olin osallistunut innokkaasti seuraamani, Minnan ylläpitämän Lukeminen on pääasia -blogin Helsinki Lit -aiheiseen arvontaan, jossa palkintona oli Bengtssonin juuri suomeksi ilmestynyt romaani Submarino (Like). Kirjataivaan Lady Fortuna muisti minua, enkä keksi parempaa kevätlahjaa flunssapotilaalle kuin tämä – kiitos!

Ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä Helsinki Litissä on kyse kirjailijoiden kohtaamisesta: yleisön edessä kaksi kirjailijaa keskustelee heitä yhdistävistä, erottavista tai ihan mistä vain tekijöistä, mutta ehkä astetta intiimimmin kuin vaikkapa kirjamessuilla, jossa kirjailijaa sitä paitsi yleensä haastattelee toimittaja. Helsinki Litissä kirjailijat voivat ikään kuin verrata kokemuksiaan kirjailijoina ja maailmantarkkailijoina. Mallia toimittaja, kirjailija Philip Teirin isännöimä tapahtuma on ottanut mm. Stockholm Literature -festivaalista. Ja mikä parasta: YLE taltioi keskustelut, joten niistä voivat nauttia muutkin kuin pääkaupunkiseudulla asuvat.

Kööpenhaminalainen, kriitikoiden ylistämä Bengtsson kohtasi Savoyn lavalla Sofi Oksasen. Submarino on Bengtssonin toinen, jo vuonna 2007 ilmestynyt romaani, mutta se julkaistiin suomeksi vasta tänä keväänä. Romaani kertoo rajun tarinan huumeriippuvaisesta yksinhuoltajaisästä, ja kirjasta on tehty elokuvakin.

Oksanen nimitti Bengtssonin kirjoja ajattomiksi klassikoiksi ja halusi alleviivata niissä vahvasti esille nousevia tapahtumapaikkoja ja kulisseja. Nimenomaan kulisseja, koska Bengtsson on kasvanut teatterivanhempien lapsena ja ammentanut jonkinlaisen kirjallisuusoppinsa näyttämöiden maailmasta. En ole vielä yhtään Bengtssonia lukenut, mutta kunhan tapahtumasta 10 eurolla (!) ostamani Olipa kerran -romaaniin tai Submarinoon tartun, tarkistan mitä Sofi Oksanen ajoi takaa.

Vajaan tunnin aikana Oksanen ja Bengtsson keskustelivat mm. kirjoittamistavoistaan ja kirjojensa teemoista. Bengtsson kertoi, ettei halua kertoa päähenkilöstä, joka on ammatiltaan kirjailija, kuten monet muut kirjailijat ovat tehneet. Oksanen myönsi sen olevan eräänlaista laiskuutta, eikä hänkään koe omaksi tavakseen kirjoittaa tuntemistaan ympyröistä. Hän laittaa mieluummin aivan toisen henkilön lasit päähänsä ja alkaa katsoa maailmaa niiden läpi. Bengtsson sanoi olevansa iloinen, ettei hänen esikoisteoksen kertonut hänestä itsestään vaan kirjoittaa mieluummin vaikkapa taidemaalareista. Kun Oksanen sitten kysyi, mistä Submarinossa on loppujen lopuksi kyse, Bengtsson palasi maailmankirjallisuuden aiheista suurimpaan: rakkauteen. Submarino is about love, hän vastasi ja sai yleisön viimeistään sillä puolelleen.

Valaistuneet kirjailijat Savoyssa - Bengtsson ja Oksanen

Submarinon syntyprosessi ei ollut mikään parin vuoden juttu, sillä siinä on Bengtssonin mukaan jopa kohtaus, jonka hän kirjoitti jo parikymppisenä, sekä osioita vuodelta 2000. Näin ollen Sofi Oksanen totesi romaanin olleen ikään kuin jo pitkään työn alla kirjailijan sisällä, pidempänä prosessina, minkä myös teoksesta huomaa: Oksanen sanoi romaanin olevan varsin kypsä teos – kuin paljon vanhemman ihmisen kirjoittama kuin kolmekymppisen.

Lopuksi kirjailijat ottivat esille vielä teostensa nimivalinnat ja kuinka kirjojen nimet lopulta syntyvät. Oksanen kertoi laativansa sivukaupalla erilaisia vaihtoehtoja, pyörittelevänsä niitä hartaasti ja lopulta huomaavansa, että kirjan nimi onkin jo koko ajan ollut olemassa: sen työnimi. Näin esimerkiksi kävi Baby Janen kohdalla, ja mistä tietää, vaikka näin kävisi tällä hetkellä työnimellä Norma kulkevalle seuraavalle romaanille. Jonas T. Bengtssonia miellyttävät enemmän yksinkertaiset nimet, useimmiten yhden sanan teokset kuten hänen viimeisin, Tanskassa palkittu romaaninsa Et eventyr (engl. A Fairy tail), joka meillä tunnetaan mielestäni kiehtovasti nimellä Olipa kerran. Yhden sanan romaaneilla voi Bengtssonin mukaan samalla salakavalasti omia itselleen koko sanan. Totta!

Writers have left the building!

Märta Tikkasen ja Juha Itkosen astuttua hieman myöhemmin samaiselle lavalle ei rakkauden teemasta päästy edelleenkään kauas. Kun ensin käytiin läpi kirjailijapariskunta Märtan ja Henrikin yhteiselämää – rakkauden täyttämää sekin – ja 70-luvun asenteita itsestään kirjoittamisen häpeällisyydestä, siirtyivät Tikkanen ja Itkonen puhumaan siitä, millaista on lainata omiin teoksiinsa läheisiään ja kirjoittaakin heistä. Itkonen – tuo sukupolveni rakkaudenlähettiläs kirjallisuudessa – kiteytti kaiken yhteen ajatukseen: kun kaiken tekee rakkaudella niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoittaa, se ei voi olla väärin. Näin Itkonen oikeuttaa itselleen mm. sen, että lainasi uusimpaan teokseensa Ajo paljon otteita omasta jälkikasvustaan. Useat Ajon päähenkilöiden Piin ja Ainon lapsen repliikit ja ajatukset kulkeutuivat romaaniin suoraan elävänä aarrearkkuna Itkoselle toimineelta omalta pojalta.

Omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa on aina vaaransa, totesivat molemmat kirjailijat. Kun Itkonen kuitenkin kysyi Märta Tikkaselta, kummalle muistoista kirjoittaessaan pitää kirjailijan olla uskollinen, tarinalle vai todelle, vastasi Tikkanen epäröimättä: tarinalle. Tämä siis allekirjoittanee sen, että kirjailijalla on oikeus muistaa tapahtuneet omalla tavallaan ja kirjoittaa tarinansa sen mukaan. Knausgård-ilmiö on taas toteutunut.

Sympaattinen Tikkanen puhui keskustelun alussa 70-luvun kirjoittamisen ilmapiiristä. Silloin suomenruotsalaisessa kirjallisuuskulttuurissa kohosi pinnalle käsite blottarliteratur, ns. paljastuskirjallisuus. Se nähtiin naisten arkipäiväisten asioiden ja henkilökohtaisen kehityksen nostamisena aiheiksi romaaneissa kuten Tikkanen teki. Katsottiin, että oli rumaa kirjoittaa itsestään. Paljastella. Itkonen huomautti sen tuovan esiin eräänlaisen häpeäntunteen, jota ei saa hänestä väistää. Tikkasen edesmennyt kirjailijamies Henrik sanoikin kuulemma aina, että juuri häpeästä pitää kirjoittaa. (Kiitos Henrik, siinäpä hyvä vinkki kaikille aloitteleville kirjailijoille.)

Kun Itkonen etsi helpotusta iän tuomasta varmuudesta, mitä tulee kirjoittamisen helppouteen, Märta Tikkanen tyrmäsi tämän ystävällisesti mutta päättäväisesti: iän myötä ei kirjoittaminen helpotu, vaikkakin tilaisuuksia kirjoittamiseen keskittymiselle tuleekin enemmän lasten kasvettua isoksi.

Märta Tikkasen ja Juha Itkosen jutustelu Savoyn lavalla oli kerrassaan lämminhenkinen ja ihanaa seurattavaa. Heistä huokui keskinäinen kunnioitus toisiaan kohtaan, vaikka toisella on ikää kaksiverroin enemmän. Lauantaipäivä olisi jatkunut vielä ainakin parilla mielenkiintoisella keskustelulla, mutta ikävä kyllä muut velvollisuudet kutsuivat minua. Olin ehtinyt kirjailijakeskusteluiden välillä myös todistaa, kuinka suomentaja Riina Vuokko sain vuoden 2014 parhaaksi valitusta käännöskirjasta Jarl Hellemann -palkinnon. Vuokko käänsi kiinankielisen Mo Yanin romaanin Viinamaan ja nimenomaan suoraan kiinasta, millä oli palkintoraadin mielestä erityinen merkitys tekstin välittymisen kannalta, kun kyse on kielellisesti ja kulttuurillisesti kahdesta toisilleen kaukaisesta kulttuurista.

Ensimmäinen Helsinki Lit haki ainakin lauantain perusteella vielä muotoaan ja keräsi hämyiseen teatterisaliin lähinnä iäkkäämpiä naisia. Eikä sali mitenkään täynnä ollut. Nuorten huomiosta kilpailivat kuitenkin samaan aikaan kaupunkiin herännyt kesäfiilis ja ainakin Maailma kylässä -tapahtuma. Vai hetkinen? Ei kai joku nyt aio väittää, että kirjallisuuden harrastamisesta ja genren seuraamisesta on tullut kypsempien naisten puhde? Vai onko kirjallisuus vain teema, joka enemmänkin vieraannuttaa ihmisiä kirjallisuudesta kuin kokoaa heidät yhteen silloin, kun siitä tulee vilpitön puheenaihe? Eikö lukijoita oikeasti kiinnosta, mitä kirjailija sanoo? Vuosittaiset kirjamessut ovat monien mielestä liian kaupalliset  eikö siis kansainvälisessä Helsinki Litissä olisi juuri heille vastaus? Itse ainakin koin lähteneeni Savoylta hitusen verran rikkaampana, sillä kuuntelen aina mielelläni kynäilijöiden ajatuksia. 

Vaikea sanoa, mikä on Helsinki Litin kohtalo, mutta toivon sydämestäni onnea ja menestystä Philip Teirille ensi vuoteen. Ja tietenkin meille kiinnostuneille seuraajille lisää kiehtovia kirjailijatapaamisia ja ehkä hiukkasen huonompaa säätä. It’s all about love, you know!

Kesä saapuu Espalle 23.5.2015

tiistai 12. toukokuuta 2015

Nuoria hermoromahduksen partaalla

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava, 2015
191 sivua

Latvala ja sen ystävät Kirjan & ruusun päivänä
On vaikea olla lukijana yhtään minkään muun ikäinen kuin on. Ajat muuttuvat, elämäntilanteet vievät mukana ja lopulta etäännyttävät muinoin nuoren ja elämännälkäisen etsikkoaikaansa viettävän opiskelijan niistä päivistä, jolloin arjessa ei ollut pakollista rytmiä, aikatauluja tai velvoitteita, joista ei yksin voi päättää. Ikä tekee tehtävänsä: huolettomuus on enää muisto ja tulee esille ehkä kymmenminuuttisina hetkinä, kun yksin kotona pudottautuu sohvannurkkaan kännykkä kädessä: mitähän kivaa on jollekin tapahtunut Facebookissa? 

Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kertomusten nuorissa – mutta ei selvästikään vielä aikuisissa – sen sijaan huolettomuutta löytyy kantapäästä kilpikonnaan asti. Huolettomuus on väri, jolla 29,5-neliöisen yksiön seinät on maalattu, ja ruoka, jolla lähikaupassa täytetään viikonlopun ostoskori. Huolettomuutta pakataan mukaan matkalaukkuun, ja se on mekko, jota käytetään ystävän juhlissa. Se sopii kaikkien harteille, eikä se paina juuri mitään edes silloin, kun se on paholaisen kolmipiikkinen haarukka, joka piilotetaan taskuun kostamaan mitään käsittämättömille ystäville.

Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista. Ei tarvitse astua harhaan ja nyrjäyttää nilkkaansa. Se on kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli. On ihana tunne ymmärtää heti ensimmäisiltä sivuilta, että kirjailija ei yllätä sekasotkuisilla metaforilla tai yritä kohta vieraannuttaa lukijaansa kylmällä kielellä, joka ei otakaan enää vastaan. Tässä sitä kulkee kirjoittajan rinnalla miltei samoin, painottomin askelin. Latvalan teksteissä on jotakin perin intiimiä – kuin kurkkisi luvatta ikkunan takaa toisen kotiin, mutta silti niin yleistä, että tunnistettavuus säilyy. Missä ihmeessä olen tavannut nämä tytöt aikaisemmin?

Ja sitten sen keksin. Nämä neuroottiset, minäkeskeiset raakileet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen rapakon takaa, HBOn kulttisarjasta GIRLS. Hannah, Marnie, Jessa ja Shoshanna – siinähän te taas olette! Näyttämönä samainen minäminä-maailma, itseriittoisuutta ystävyyden hinnalla, ylikorostunutta omien valintojen pohdintaa ja rakkauselämän säälimätöntä vaivaamista. New York on vaihtunut Helsingiksi; samat epätoivoiset taiteilijasielut penkovat ihmissuhteitaan kuin tavaratalon alelaaria. Se myötähäpeä, jonka läpi katson lempeän äidillisesti Lena Dunhamin roolittamaa Hannahia ja hänen jatkuvaa omahyväisyyttään, heräsi eloon Latvalaa lukiessani.

Latvala pudottelee kuitenkin pommeja. Kaiken sen näennäisesti tuskaisen elämänsähläämisen alta löytyy toki tragediaakin, joka asettaa kertomuksille uudet mittasuhteet: kaikenlainen kuolema. Auringon lapsessa karmaiseva totuus paljastuu vasta loppuriveillä, enkä ole aivan varma, voinko antaa tätä Latvalalle anteeksi. Tarinat Kissan yksityisyyden kafkamaista metamorfoosia lukuun ottamatta ovat nimittäin aivan mahdollisia peilikuvia todellisuudesta; näinhän se voisi olla. Mutta Latvalan yritys ontuu ainakin kerran: Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ihminen ei synnytä lasta ja unohda sitä kesäauringon häikäisemänä yksin asuntoon itkemään koko raukeaksi päiväksi. Rakkaus omaan lapseen on jotakin niin yliluonnollista. Kaikessa väsyttävyydessään, ahdistavuudessaan ja vaativuudessaan se saattaa sekoittaa vanhemman mielen ja ajaa raiteiltaan lohduttomiin tekoihin, mutta unohtaminen ei vain ole mahdollista. Lastaan ei unohda, vaikka sen kieltäisikin, eikä fiktio voi olla tässä poikkeus, silloin kun se jäljittelee faktaa. Myös fiktiivisen tarinan on oltava uskottava.

Ennen kuin kaikki muuttuu näyttäytyy minulle kaksijakoisena teoksena. Toisaalta henkilöiden epävarmuus ja ahdistuneisuus naurettavan pienten asioiden edessä on kovin sympaattista, niin tavallista kuin vaikkapa rakkaus tuntematonta miestä kohtaan voi olla. Ja sitten jossakin vaiheessa tuo kaikki saa kulmani kurttuun. Miksi minun pitää viettää aikaani näiden ihmisen seurassa, joiden persoona on yhtä ohut kuin Trendi-lehden lukijan toimituksen valitsemista aiheista päätellen? Kenen päiväkirjaa minä oikeastaan tässä luen? Vai olemmeko me kaikki hetken elämässämme tuollaisia väärinymmärrettyjä joutsenen poikasia, ennen kuin elämä opettaa kovemmalla kädellä? Ennen kuin kaikki muuttuu? Olenko minä unohtanut sen mitä minäkin joskus olin, ennen kuin minusta tuli näin raskas?

    ”Ei puhuta ikävistä asioista”, Bea sanoi ja pyörähti ympäri. Hänen mekossaan oli leveä helma, hän oli kuin suoraan 1960-luvulta – vain Coca-Cola-pullo puuttui hänen kädestään. Rabbe kahmaisi hänet syliinsä ja tanssi hänen kanssaan hetken, keinahteli unelmoiden kuin vanhoissa musikaaleissa. Tummansininen meri välkehti taustalla, sama kuu kumotti vedessä ja taivaalla.
    ”Fly me to the moon, let me play among the stars”, Rabbe lauloi, taivuttaen Beaa kuin vanhojen tansseissa. Toivoin, ettei hän olisi valinnut tuota kappaletta, se toi mieleen entisen poikaystäväni, kuvittelin aina että tuo laulu soisi meidän häissämme. (s. 114)

Latvalan vahvuus on hänen taidossaan kirjoittaa kuin totuutta. Teoksen helmiä ovat ilman muuta absurdejakin piirteitä saava Kilpikonnan äiti ja hulvaton Kissan yksityisyys. Irtautumalla tavallisesta Latvala piirtää ajankuvaa meistä kaikista kohottamalla järjenvastaisen tai mahdottoman tarinan puhuttelevaksi vetovoimaksi: me voimme aina haluta jotakin, mutta vastuunkantaminen omista haluistamme olkoon jonkun toisen ikävä tehtävä. Voimme löytää rantavedestä ruumiin, mutta tehkäämme kaikkemme, ettei se pilaa illan tulevia juhlia tai muodostu kuvaksi, josta ei koskaan pääse eroon.

Mutta minua tässä kirjassa ei enää ole. Minä olen jo kadottanut yhteyden siihen poukkoilevaan tyttöön. Enää en voi olla edes varma, että olen joskus ollut kaltainen. Latvalan luettuani tunnen vahvasti, että tämä kirja löytää rakastuneimmat lukijansa 20 vuotta minua nuorempien joukosta.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Kadonneen tekstin metsästyksestä

Ei vielä yhtään solmua
Viikon mittainen influenssa on lähes selätetty, ja viimein on voimia ylimääräiseenkin. Kun perheessä kaksi aikuista sairastaa yhtä aikaa, kysyy arjen pyöritys kekseliäisyyttä – tai ehkä sittenkin vain voimien mittelöä: kumpi on vähemmän sairas ja menee kauppaan ja hoitaa lapsen perustarpeet?

Koko kevät on ollut tarpeeksi kiireinen, ja tätä arjessa kiirehtimistä on ollut lisäämässä omat kirjalliset ja non-kirjalliset harrastukset. Viime viikolla loppui tältä keväältä luovan kirjoittamisen proosakurssini, jota tämän lukuvuoden luotsasi ihanan herkkään tapaansa mielenkiintoinen runoilija–kirjailija Johanna Venho. Kurssitöitä viimetipassa tehdessäni olen pakostakin jälleen kerran joutunut pohtimaan kirjoittamisen problematiikkaa sieltä toiselta puolelta, koneen näppäimistön ääreltä, tekstintekijän näkökulmasta.

Kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa. Kirjoittaminen on suunnattoman yksinäistä. Kirjoittaminen on suunnattoman turhauttavaa.

Kaikki mitä tekee pitää keksiä, jos kirjoittaa fiktiota. Se on se vaikeus. Mielikuvitusta ei voi harjoitella; sitä joko on riittämiin, yli äyräiden, tikistellen tai tuskin lainkaan. Asioita voi lainata totuudesta, ihmisiltä voi varastaa repliikkejä, mutta toista ihmistä ei tarinaansa voi varastaa. Seuraa eettisiä ongelmia, joita kukaan kirjailija tai kirjoittaja ei halua vapaaehtoisesti käydä läpi. Siksi mielikuvituksen voima on kirjoittajan suurin lahja ja siunaus. Se on vähän kuin tuuheat, pitkät hiukset: niistä saa erilaisia nutturoita ja näyttäviä kampauksia, mutta yritäpäs letittää ohutta ja lyhyttä polkkatukkaa.

Yksinäisyys on hyvä asia. Kun haluaa keskittyä ja saada aikaan tekstiä, parasta syntyy sellaisessa tyhjiössä, jossa melua pitävät korkeintaan Matt Berningerin baritoni, karkkipussin rapina, viinilasin kolahdus pöytää vasten tai jokin muu mussutuksesta aiheutuva ääni. Itselläni toimii lähinnä vain listan ensimmäinen, ja sekin ontuen. Musiikilla kun on taiteenlajina tapana viedä nautiskelija toisiin maailmoihin, eikä niihin mahdu läppäri. Yksinäisyys on kuitenkin toimiva pohja omalle luomiselleni, mutta se on myös ansa: keneltäkään ei voi kysyä neuvoa. Kun pitää päättää päähenkilön seuraava moovi tai repla, ja on itse autuaan hukassa tarinansa kanssa, ei ole ketään, keneltä kysyä. Jos päätätkin kysyä, pitäisi löytää vähintään oman itsensä klooni tai joku kirjoittamiseen erittäin vihkiytynyt henkilö, eikä kumpaakaan tallustele vapaana lähistöllä. Mistä ajaudutaan taas ongelmaan numero yksi, mielikuvitukseen, sillä sen tehtävä on ratkaista tilanne, kirjoittaa tarina esteestä eteenpäin tai antaa se oikea repliikki.

Nämä kaksi yhdessä – mielikuvitus ja yksinäisyys – turhauttavat. Ne synnyttävät kirjoittajan blokkeja. Joskus jumitukseen auttaa koneen sammuttaminen, mutta jos dead line on samana iltana, helpolla ei päästäkään. Olen kokeillut vessassakäyntiä (wc – luovien ideoiden hulluin tyyssija), ruokakaapin tyhjäksi koluamista (syöminen tehtävä siis eri aikaan kuin luominen), tv:n tuijottamista (näivettää luovuutta lisää tai sitten vain väsyttää), pyykinpesua (terapiatoimintona numero ykkönen), pakonomaisesti näytön ääressä istumista ja koko elimistön raapimista – ilman kehuttavia tuloksia. Talviaikaan ulos kävelylenkille lähteminen ei ole tullut kysymykseen, koska useimmiten pimeys on jo vallannut tienoot, enkä mitenkään kaipaa ulos valottomaan nukkumalähiöön. Nyt kevään ja valon myötä ulkoilusta saattaisi löytyä ratkaisu, mutta kas: kurssihan loppui jo!

Ainahan minulla on tämä blogi. Ja onhan noita muitakin syitä kirjoittaa. Jatkaa sitä yhtä novellia, tai alkaa hahmotella uutta elokuuhun mennessä, jolloin on erään novellikilpailun dead line. Aina on syitä kirjoittaa, mutta minua on ruvennut viime aikoina vaivaamaan kysymys: miksi helvetissä?

Apua kesän ritarista?