torstai 23. huhtikuuta 2015

Hämärän lukija

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
WSOY, 1979
224 s.

Ranskalaiskirjailija ja vuoden 2014 nobelisti Patrick Modianon sanotaan olevan muistamisen mestari. Hänen lähes kolmenkymmenen romaaninsa tuotanto käsittelee menneisyyden vaikutusta identiteettiin.


Kirja, kahvi ja avain
Yhden sukupolven verran minua vanhempi kirjailija vaikuttaa ilmeisen samalta kuin tuotantonsa – tai ainakin Hämärien puotien kuja. Kaiken yllä on jotakin salamyhkäistä. Seitsenkymppiseksi mieheksi Modiano on varsin elokuvallisen näköinen – kuin myyttinen kuva intellektuellista, joka kirjoittaa Moleskineensä savuisissa pariisilaiskuppiloissa hiljaisina sunnuntai-iltoina sateen itkiessä vasten kahvilan ikkunaa. Modiano on pysytellyt pois julkisuudesta, ja pitkään jopa hänen oikea syntymävuotensa oli hämärän peitossa.

Hämärien puotien kujan nimi – Rue des boutiques obscures – kiehtoi minua jo ennen lukemista. Sekin henkii jotakin salaperäistä, mystiikkaa pimeistä nurkista, jonne valo ei koskaan suoraan loista. Modiano on tämän kerronnan taituri. Hän kulkee kaduilla, jotka meiltä tavallisilta ovat piilossa, eivät vain ajallisesti. Kaikkialla varjoja luo jokin kertomaton, outo, tai kaiken päälle sataa lunta peittämään jäljet.  

Hämärien puotien kuja on kertomus päähenkilön Guy Rolandin identiteetin etsimisestä, siitä perimmäisestä ihmisyyden ongelmasta: kuka minä oikein olen? Olenko vain kasvot valokuvissa ja nimi toisten ihmisten puheissa vai onko minulla jokin syvempikin taso, joka ainoastaan määrittelee minut, ja mikä arvo tässä kaikessa on menneisyydelläni? Guy Roland on menettänyt muistinsa jo noin 10 vuotta sitten ja metsästää työkseen yksityisetsivänä muiden jälkiä. Omansa hän on kadottanut täysin. Modiano haastaa: Voiko ihminen olla, vaikkei hänellä olisi menneisyyttä? Mitä persoonalle tapahtuu, kun muisti ei tue eikä auta ihmistä olemaan se, millaiseksi eletty elämä hänet on kasvattanut?

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. (s. 11)

Romaani vilisee henkilöiden nimiä. Ne ovat ketjumaisessa johtolangassa roikkuvia helmiä, joita Guy pujottelee nauhaan etsiessään itseään. Yksi valokuva ja siinä olevat neljä henkilöä johtavat nimestä toiseen – name dropping saa taatusti tässä kirjassa uudenlaisen merkityksen. Unenomainen tunnelma kuljettaa lukijaa hitain askelin ja saa innostumaan uusista, löydetyistä ketjun osasista. Ja lopulta – kun kaikki on selvää – ei mikään ole lukijalle edelleenkään selvää.

Guyn tapaamat ihmiset ovat kuin aavemaisia harhoja. He tuntuvat tulevan kohtauksiin nurkan takaa ja poistuvat samalla tavoin vaivihkaa, vaikka kerronnan tasolla he avaavatkin oven Guyn soittaessa ovikelloa tai kävelevät vastaan pihamaalla miehen saapuessa johtolankojen vuoksi tontille. Jonkinlainen epämääräisyys kristallisoituu Guyn entisen tyttöystävän Denisen hahmossa. Kuka tuo tyttö oikein oli – ja mitä hänelle lopulta tapahtui? Miksi kaikki se tapahtui?

Modianon tyylissä on jotakin samaa kuin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjossa. Tai tietenkin jälkimmäinen on ehkä varastanut mystisyyden magneetin Modianolta. Toisaalta samankaltaisuus voi olla vain tarinoiden tahallisessa arvoituksellisuudessa ja tietenkin siinä, että niin ranskankieliset kuin espanjankielisetkin nimet, paikat ja kadut synnyttävät aina etäisyyden tunteen: aivan kuten rue ei olisi koskaan samanlainen kuin minun kulkemani katu.

Rue Cambonilla ei ole ainuttakaan valoa, ainoastaan violetti heijastus joka tulee kai näyteikkunasta. Askeleni kaikuvat jalkakäytävällä. Olen yksin. Minut valtaa taas pelko, tämä pelko jota koen aina kun laskeudun rue Mirabeauta, pelko että minut huomataan että minut pidätetään että minun papereitani kysytään. Se olisi vahinko kun olen vain kymmenen metrin päässä maalista. Ennen kaikkea ei saa juosta. On käveltävä loppuun asti rauhallisesti. (s. 153)

Olin Modianon varjoissa kuin kotonani. Varjot ovat häilyviä, niitä ei ehkä ole tai ne vain kuvittelee, mutta kuka ne kuvittelee? Minä vai päähenkilö? Modiano jättää lukijan yksin kylmään lumeen. En voi suuttua hänelle; olen lumoutunut.

3 kommenttia:

  1. Tämä kirja ansaitsee ainakin yhden kommentin.
    Modianon kirjan teema, muistin ja menneisyyden menetys on jo aiheena niin hykerryttävä, että kyseinen kirja oli pakko lukea. Kirjan alun Modiano tosin maalailee minusta melko haalein sävyin. Useampi kymmenen sivua meni ennen kuin huomasin olevani koukussa. Tapahtumat etenevät verkkaisesti, mutta tämä vain vahvistaa lukuelämystä, sillä Modiano yllättää ja alkaa tiputella yksityiskohtia: valokuvia, nimiä, paikkoja, osoitteita. Ne ovat kuin ovia joista valo kajastaa hetken, kunnes lukija on astunut ovesta sisään ja huomaa hämärän jälleen laskeutuneen. Eikä se haittaa.

    Erityisen hienoa on se miten Modiano kuvaa päähenkilö Guy Rolandin kamppailua kadotetun minuuden etsinnässä. Guyn halu löytää totuus omasta elämästään on epätoivoista, mutta en ole koskaan kokenut näin ”hienoviritteisesti” läpi kirjan sykkivää epätoivoa.

    Hämärien puotien kuja on täynnä hämäryyttä ja unenomaisia kohtia, mutta kokonaisuus on silti jollain merkillisellä tavalla uskottava. Mikä on todellista ja mikä ei, ei useinkaan juuri selkene, mutta tarinasta ei välity fantasian tunnetta. Tämä teki lukuelämyksestä mahtavan. Modiano tietää mikä on sopiva hämäryys jossa ääriviivat vielä erottuvat, ja mitä voi tai kannattaa sanoa.
    Guyn entinen tyttöystävä Denise on hyvin keskeinen hahmo ja minusta ehdottomasti todellinen. Miten ja miksi kysymykset sinkoilivat päässäni, mutta vaimenivat loppua kohden. Paljon saa jäädä auki kun teksti on näin korkealaatuista. Kieltämättä mielessä käväisi C. R. Zafónin Tuulen varjo ja Enkelipeli, mutta Modianon tyyli on minusta aika lailla erilaista kuin Zafónin. Molemmat kyllä taitavat tyylinsä.

    Minua Modianon kirja puhutteli hyvin erityisellä tavalla. Kirja sytyttää ja lumoaa jos tavoittaa itsestään jotain samanlaatuista hämäryyttä kuin mitä Hämärien puotien kujalta löytyy. Siihen hämärään on helppo solahtaa syvälle.

    VastaaPoista
  2. Ehkä hyvää kirjaa ei pidäkään ruotia liikaa vaan antaa sen tehdä vaikutuksensa ja sitten siirtyä eteenpäin. Liika analysointi - olen nyt huomannut - alkaa hajottaa ja hallita ja vie sen oman yksityisen lukukokemuksen. Tämä tunne tuli joskus kirjallisuustieteen tunneillakin. Sitä analysoitiin ja analysoitiin niin, etten vähään aikaan nauttinut enää mistään lukemisesta. :-)

    VastaaPoista
  3. Komppaan Akia ja ihailen hänen analysointiaan tästä kirjasta. Hieno kirja.

    VastaaPoista