Laulu rakkaudelle

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013
284 sivua

Olen tyypillinen tapakristitty. Kuulun kirkkoon, ja käyn kirkossa oikeastaan vain tilanteissa, jotka liittyvät ihmisen elämän tärkeimpiin muutoksiin: häät, hautajaiset ja ristiäiset. En ole uskovainen, enkä hae kriisitilanteissani lohtua Jumalan sanasta. Suhtaudun myös epäluuloisesti uskonnollisia lahkoja ja uskonliikkeitä kohtaan, koska en individualistina koe, että jokin yhteinen, ylempi tekijä voisi määrittää sitä, millaisia valintoja ihminen saa omassa elämässään tehdä – lain ja yleisen moraalikäsityksen asettamia rajoja tietenkin lukuun ottamatta. Siksi olen suhtautunut myös lestadiolaisuuteen tietyin varauksin.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu saa kuitenkin minut näkemään asiat hieman toisin. Tai näkemään uskomisen ja nimenomaan Jumalaan uskomisen ymmärrettävänä, hienona asiana, joka saattaa parhaimmillaan antaa ihmiselle siivet selkään ja voimaa rakkauteen, perheenä olemiseen ja loska-arjessa jaksamiseen.

Minustakin olisi hienoa täyttää pakastimeni rakkauden pullapitkoilla ja mangojuustokakuilla, tehdä talvella lumienkeleitä puhtaanvalkeaan hankeen lasten kanssa ja nauttia oranssiruutuisen sohvan upottavasta ja puhdistavasta sylistä. Niin usein monet tärkeät hetket elämässä uhrautuvat kuitenkin johonkin paljon itsekkäämpään ja kiireisempään. Asioihin, jotka tekevät loppujen lopuksi minusta minut.

Taivaslaulu on järisyttävä lukumatka. Yksinkertaisesti ilmaistuna se on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, rakkaustarina. Moniulotteisella tasolla se on kuitenkin ylistyslaulu perheyhteydelle, perinteille ja ihmiseen syvälle juurtuneelle oikeustajulle – mikä on yhdelle ihmiselle kohtuullista, miten paljon on tarpeeksi ja missä vaiheessa yksilöllä on oikeus tunnustaa yhteisön edessä, että tämä ruumis ei vain jaksa enempää.

Taivaslaulu saa lukijan punnitsemaan ennakkoluulojaan, näkemään oman ahdasmielisyytensä mutta samalla vahvistamaan sitä tunnetta, ettei yksikään uskonnon nimissä tehty ihmisen vapauden ja valinnanmahdollisuuden alistaminen saa olla oikein. En tarkoita, että Taivaslaulu olisi ristiriitainen tarina; se on itse asiassa hämmästyttävän ymmärtävä ja salliva teos, joka ei syytä ketään tai mitään mutta herättää väistämättä lukijassa paljon surua, epätoivoa ja ehkä hieman kiukkuakin. Viljasta ja Aleksista on pakko pitää. Heidän viattomuutensa on heidän vahvuutensa. He eivät missään nimessä ole yksinkertaisia laumasieluja. Heidät sulkee sydämeensä mielellään kuin parhaat ystävänsä.

Rauhalan täydelliseksi hiotulla – vaiko hiomattomana raakatimanttina syntyneellä – kielellä on tähän suuri osuus. Itken Viljan ja Aleksin lasten surua, heidän äidinkaipuutaan kuin kyse olisi omastani, Viljan romahtamista ja raikkaimpiensa jättämistä sen vuoksi, että Rauhala on pistänyt kaiken kivun kirkkaan puron lailla soljuvaan tekstiin ja arkisiinkin sanavalintoihin. Niistä hän on rakentanut kielen, jossa on looginen kielioppi, sanajärjestys ja semanttinen taso; kielen jota lukijan ei tarvitse kääntää. Se vain on ja avautuu:

Pelkään katseita, jotka kohdistuvat minuun. Jokaiselle vastaantulijalle haluaisin sanoa näin: Voi älä katso kehoani, älä tee siitä laskutoimituksia, älä käännä katsettasi välittömästi pois, kun minä katson sinua. Minun hauras pesäpuuni tarvitsee turvan ja rauhan. Minne lintuseni laskeutuvat laulamaan, jos minä kaadun? Lahokannon kainalossa on kylmä nukkua. (s. 134)

Vaikka romaani on niittänyt kehuja juuri runollisesta kielestään, tasapainottavat tekstiä silloin tällöin kuin suorat litteroinnit lasten barbieleikeistä. Tämä tuo romaaniin lisää syvyyttä ja mielenkiintoa:

Nää nuket olis nyt lähössä matkoille. Jonnekin kauas. Ne haluais mennä barbien luo, ku ne olis menny viettämään talvea Las Palmasiin, muttei ne kuitenkaan uskaltas soittaa niille. […] Anniinan ja Katariinan pitäs pakata. Ne ottas vaan kesävaatteita, ku ne olis lukenu Kalevasta, että Las Palmasissa on plus kolkyt ja pelkkiä kumpupilviä. Hameita ja lyhythihasia. Shortseja ja bikinejä. Aurinkorasvaa ja pyyhkeen. Ne jättäs kaikki rumat vaatteet kotiin. (S. 152)

Nämä katkelmat tuovat leikin kautta heijastuksia toisenlaisesta elämästä. Barbiet ovat niitä, jotka tekevät mitä haluavat. Kyse ei ole niinkään Viljan ja Aleksin lasten leikkien toistamisesta lastenhuoneessa, vaan nämä luvut näyttävät uskossa olemisen todellisen puolen: siihen ei kuulu lomamatkoja, hiusten tupeerausta, Me Naisten lukemista tai korkkareissa läpi elämän kävelyä.

Rauhalan taika lienee siinä, miten hän on tavoittanut meidän kaikkien äitien tunteman arjen, uskontasosta riippumatta: lasten mielikuvitusmaailman ja leikkien riitatilanteet, alituisen syyllisyyden riittämättömyyden tunteesta, oman ajan kaipuun – vapaan naisen kaipuun, naisena olemisen erilaisuuden (on mollamaijoja, nukkeja ja barbeja). Aivan sama onko lapsia yksi tai neljä; omaatuntoa roikuttaa aina painava ajatus siitä, ettei kuitenkaan omistaudu tarpeeksi jälkikasvulleen, perheelleen ja samalla sille tärkeimmälle, itselleen. Tasapainon löytäminen vaatii työtä, jossa toiset onnistuvat paremmin ja toiset kompuroivat alati.

Romaanissa risteilevät uskon epäröinnin polut yhtyvät lopulta epilogissa kaivajanaisen metaforaan, joka on intensiivisyydessään puhdistava. Miten tästäkään vertauskuvasta en osannut lukea syyllistämistä, vaikka kaivajanaisen kaivaminen oli nimenomaan rumaa, ruumiillista työtä, joka lopulta vei kaivajan syvästä, pimeästä maakuopastaan lepoon sairaalaan pistävään valoon. 

Tämä kypsä esikoisromaani ei etsi syyttömiä ja syyllisiä, ei pistä hyvää ja pahaa vaakakuppiin. Ihailen Rauhalan kykyä; se on todellista humaaniutta tässä nykymaailmassa, missä oikean ja väärän täsmällisiä osoittajia on niin netti kuin naapurikahvipöytäkin täynnä.

Kommentit

  1. Minä en löytänyt Taivaslaulusta vastausta tähän mieltäni kiusaavaan kysymykseen: Mihin uskovainen tarvitsee ahdasmielistä uskonyhteisöä? Miksi ei riitä suora yhteys Jumalaan, miksi välikappaleeksi tarvitaan yhteisö, joka lopulta on aika kaukana Jumalasta? Miksi Viljan ja Aleksin kaltaiset koulutetut, itsenäiseen ajatteluun kykenevät uskovaiset, joille tärkeää on nimenomaan oma henkilökohtainen Jumala-suhde eikä suinkaan muiden kyttääminen ja tuomitseminen, eivät siirry toteuttamaan uskoaan esim. huomattavasti armollisemman ja avarakatseisemman luterilaisen kirkon sisälle?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit