maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ei ihan samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi, 2013
223 sivua


Kirja hyllyssä
Voi ei, Peter. Olisin niin kovasti tahtonut pitää teini-ikäisen Peten tarinasta. Tai pidinhän minä, mutta vähemmällä volyymillä kuin olin odottanut. Huumaannuin kiehtovasta aloituksestasi; lähdit heti replikoimaan Keminmaan kaunistelemattomalla murteella: ”Ookko koskaan nähäny miten meri hengittää jään alla?” kysyy Pete äidiltään kesäisenä rantapäivänä (s. 7). Paikallismurteessa pysyminen onkin jos mikä Samoilla silmillä -romaanin parasta antia.

Peter Franzénin esikoisteos Tumman veden päällä oli aikoinaan arvostelumenestys, ja minäkin ihastuin tunnetun näyttelijän avoimuuteen lapsuudestaan, jota värittivät alkoholin turmelemat aikuiset ja pohjoisen Suomen jatkuva valottomuus. Itselläni on heikkous säröllisiin lapsuustarinoihin; ja sellaisten lasien läpi katsottuna Franzénin esikoisromaani oli kuin vastaus alituisen hyvän kirjan kaipuuseen.

Ennakko-odotuksia jatkolle latautui. Samoilla silmillä -romaanissa Pete on päässyt teiniksi. Nyt tihkuu nyrkkeilysalissa hiki ja oksennus ja matematiikan tunnit ovat toisella tavalla lahjakkaan pojan alituista piinaa. Nuo kompuroinneista kasautuvat vuodet, elämän rankin oppikoulu teini-ikä, antaisivat loistavat mahdollisuudet revitellä epävarmuudella, epäonnistumisilla ja ensirakkauden palolla, mutta Peter – mitä tapahtui? Yrititkö liikaa peitellä, sitä mikä oli tosi, etkö löytänyt kipuilullesi oikeita sanoja, missä ovat ne nuoren Wertherin kärsimykset, joista me kaikki tahdomme palavasti lukea, semminkin kun kyseessä on yksi Suomen lahjakkaimmista ja pidetyimmistä näyttelijöistä?

Elokuvallisuus, jonka on täytynyt muokata Franzénia kirjoittajana, väijyy teoksen taustalla. Kirja on täynnä pieniä kohtauksia, vilkaisuja, joissa siirrytään jopa saman aukeaman sisällä Petestä äitiin ja äidistä isään. Sillä Franzén on toki saanut viikon mittaiseen aikajaksoon vaihtelua ja rytmiikkaa, mutta lukijana tunnen olevani kuin heittopussi, joka ei saa levähtää missään näkökulmassa. Minua katkonaisuus ikävä kyllä haittasi.

Mutta olen armollinen. Peten lähtökohdissa on rankkuutta ja rankkuuden keskellä toivoa ja paljon ymmärrystä. Isän itsemurhayritys ja oma putkayön kokemus on asetettu valoisiin raameihin, eikä niillä ole lähdetty teatraalisesti mässäilemään. Asiat vain ovat ja tapahtuvat, ja niistä selviää. Franzén on myös vahvimmillaan omaelämänkerrallisessa tilityksessään, kun hän kuvaa nyrkkeilysalin veljeyttä ja vapautta tai teini-Peten ja papan kunnioittavaa suhdetta. Myös orastava ihastus hieman vanhempaan ja ronskiin Tupuun kipinöi, vaikkei kerronnallisella tasolla sytykään roihuksi. Näissä otoksissa kaikuu kirjailijan omin ja persoonallisin ääni. Valitettavasti ääni tahtoo muutoin siellä täällä hukkua ponnettomiin ilmaisuihin, keskeneräisen tuntuisiin tilannekuvauksiin tai pahimmillaan lopussa äidin irrationaaliseen päätökseen lopettaa suhde senhetkiseen poikaystäväänsä. Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen kirjoitti aikoinaan arvostelussaan osuvasti näin: Peten äidin nahkoihin asettuminen ei suju aivan yhtä kitkattomasti. Varsinkin kirjan lopussa hänen toimintansa motivointi jää hataralle pohjalle, aivan kuin kirjoittajalta olisi loppunut aika kesken. (Savon Sanomat 21.9.2013)

Niinpä. Ja tämä kaikki sai minut lukijana hieman surulliseksi. Kas kun minä haluan rakastua, minä haluan hurmaantua, minä haluan, että hurma pysyy, minä katson röyhkeästi, että minulla on siihen oikeus. Samoilla silmillä jätti minuun etäisiä, viileitä kohtia; tarina ei tullut iholle asti. Lohtua viluuni sain onneksi kauniista murteesta, joka puhalsi lempeää lämpöä ja teki samalla henkilöhahmoista todellisempia persoonia.

   ”Kuuleppa sie, Pete. Miten mie tämän sanosin… Siehän tiiät, että urheiluhommat on minusta tähellisiä hommia ja nuorela miehelä niitä häätyy ollakki, muuten sitä keksii kaikenlaista kujetta ja ilikeyttä, jota ei joskus saa millää korjattua. Urheilu on parempi homma ko yksikkään kaupungila ja kavuila kulijailu. Vai mitä?” pappa aloittaa.
   Minä nyökkään ja odotan tulevaa. (s. 199)

Kotimaisen kirjallisuuden omaelämänkerrallisille teinikuvauksille ainakin Kauko Röyhkä ja Olli Jalonen ovat tehneet sen, minkä itse olisin tahtonut tehdä, jos olisin kirjoittajana niin nero. Röyhkällä on samaa, kielellisesti vaatimatonta ilmaisua kuin Franzénilla, kun taas Jalosen omintakeinen puhetyyli jättää vahvan muistijäljen. Röyhkä ei – kuten ei Franzénkaan – pröystäile kielen koukeroilla, mutta siitä huolimatta hänen Väldensä puhkuu nuoruuden vimmaa, finnejä, epävarmuutta ja anarkiaa paljon voimallisemmin kuin Pete. Olisin niin toivonut Peten kurottelevan samoille korkeuksille kuin Välde ja Jalosen O, mutta ehkä nyrkkeilyhanskat kädessä on vaikeampi taistella matkalla kohti edessä häämöttävää aikuisuutta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti