perjantai 27. maaliskuuta 2015

Lost in København

Jos olisin kaupunki, olisin Kööpenhamina. Yhtä aikaa perinteinen ja moderni, toisaalta helppo, silti sekava ja ajan kerrostama. Vähän rosoinen, kuitenkin aina iloinen, elävä ja vilpitön. En tietenkään sano, että olen juuri tuollainen ihmisenä. Tämä on täysin konditionaalissa.

You are leaving the Vesterbrø sector.
Jotain mätää Tanskanmaassa. Todellakin. Kun siellä kerran käy, sisälle jää pieni iloinen liekki valaisemaan kuin vaalean hotellivirkailijan hymy. Liekki lepattaa turistin muistoissa. Vähän vaivaakin. Miksi kaikki ihmiset vaikuttavat olevan niin iloisia, tohtisiko sitä sanoa että onnellisia Tanskanmaassa? Siinä on jotain mätää todellakin. Eihän onni ole ihmisen perusoikeus; elämähän on tarpomista jääsateessa ja taistelua hiekkamyrskyä vastaan.

Pyrähdin siskojen kanssa smørrebrødin luvatussa maassa. Tarkoitus ei ollut matkailla mitenkään ylevästi, vaan ihan reilusti nauttia kauniiden harmaiden asioiden shoppailusta, hyvin syömisestä ja nukkumisesta sekä ihailla kuninkaanlinnaa. Sen lisäksi, että rakastan kirjoja, rakastan kauniita harmaita asioita, jotka voivat näyttää huiveilta, purnukoilta tai seiniltä. Niitä olisi kiva keräillä matkalaukut ja vähän siskojenkin täyteen, mutta vähärahainen humanisti lähinnä haaveilee todellisesta tanskalaisuudesta. Hieman lohtua ja uskoa johdatukseen tuo kuitenkin erään lapsuudenystävän minulle aikoinaan antama lempinimi, Tanska-Danmark. Ei ihan joka tytön nimi, mutta kätevä ystävyyssuhteissa kuitenkin.

Koska tämä ei ole matkablogi vaan muistaakseni kirjallisuus-, kerron vain lyhyesti, että sympaattisessa Boutique Hotel Andersenissa Vesterbrøssa nukut nautinnollisen nätisti ja syöt kompaktin, laadukkaan aamiaisen etkä oikeastaan kaipaa yhtään mitään. Paitsi ehkä huonetta ylimmästä kerroksesta, jos sait kadunpuoleisen alakerroksista, mutta tämänhän jokainen kaupunkimatkailija osaa ottaa huomioon. Vesterbrølla on maineensa, sellainen piripäiden Kallio, mutta nämä nyt ovat vain niitä juttuja, joita on kiva kertoa matkailijoille. Ihan tavallista elämää täynnä tuo kaupunginosa, isiä ja lapsia liikkuvissa laatikoissa pyörän edessä, koiria aamupissalla, tyttöjä työpaikoillaan.

Taivaallisen – tai siis tarkoitan tanskallisen – hyvää pitsaa (gourmet!) syöt ravintola Motherissa ja pääset samalla sisälle kertaheitolla trendiköpisläisyyteen Meatpack Districkin varjoissa. Englanti on toinen kotimainen, eikä turistin ole vaikea tuntea itseään Motherissa yhdeksi heistä. Ja kiitos, söin elämäni ehkä parhaan vegepitsan ja nuorruin 20 vuotta sympaattisen tarjoilijapojan luonnonkiharoista!

Linnahenkiselle ihmiselle käynti rauhallisessa Christiansborg Slotissa maaliskuisena lauantaina on mannaa. 120 DKK:lla pääset linnakierroksen lisäksi vilkaisemaan rauniot maan alla ja katsastamaan kuninkaanlinnan tallin valkoiset tšekkihevoset ja ne kultaiset vaunut, joilla kuningatar Margaretha kaikkein merkittävimpinä päivinä kansan keskuudessa ajelee. Mielestäni hyvin sijoitettua rahaa, mutta edellyttää kävijältä toki, että kovin konventionaalinen linna-arkkitehtuuri kiinnostaa. Ja hevoset.

Tanssivat kuninkaalliset
Kirjastosalien aatelia

Ja täytyyhän kirjaihmisen käydä paikallisessa kirjakaupassa. Jos Arnold Busckin kirjakaupasta ei mukaan tartu kiehtovan kaunis Harper Leen englanninkielinen erikoispainos To kill a mockingbird -klassikosta (vaikka oli harmaa kangaspohja, en sittenkään ostanut!), aina voi ostaa johdatuksen hyggeilyn sopukoihin, The Guardianin ulkomaankirjeenvaihtajan Patrick Kingsleyn kirjan How to be Danish. Se lupaa olla matka Tanskan kulttuurin sydämeen, joten tässähän tuli ostettua samalla toinen matka ihan asian ytimeen.

Koska Tivoli avaa salaiset porttinsa vasta huhtikuusta, jäi tällä kertaa iltakävely lamppujen varjoissa väliin. Toisaalta se tai Nyhavn-sataman värikkäät pikkutalot eivät ole minusta kaupungin parasta antia. Kyllä se on ne hymyt, jotka viipyvät kiireisen kaupungin tanskalaisilla kasvoilla maaliskuussakin, kun tuulee 10 metriä sekunnissa eikä taivas hyvää lupaa. Seuraavana päivänä voi kuitenkin paistaa aurinko. Siksi on hyvä hymyillä jo tänään.

Such a rainy day in Copenhagen...
Yksi vaalea tsekkiläinen
Pörröpäiden armeija
Kultaakin kalliimmat kuningattaren kärryt
Tässä kellarissa sai aitoa ja oikeaa Tanskan voikkaria!
Matkalla pienen kuuluisan neidon luo

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ei ihan samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi, 2013
223 sivua


Kirja hyllyssä
Voi ei, Peter. Olisin niin kovasti tahtonut pitää teini-ikäisen Peten tarinasta. Tai pidinhän minä, mutta vähemmällä volyymillä kuin olin odottanut. Huumaannuin kiehtovasta aloituksestasi; lähdit heti replikoimaan Keminmaan kaunistelemattomalla murteella: ”Ookko koskaan nähäny miten meri hengittää jään alla?” kysyy Pete äidiltään kesäisenä rantapäivänä (s. 7). Paikallismurteessa pysyminen onkin jos mikä Samoilla silmillä -romaanin parasta antia.

Peter Franzénin esikoisteos Tumman veden päällä oli aikoinaan arvostelumenestys, ja minäkin ihastuin tunnetun näyttelijän avoimuuteen lapsuudestaan, jota värittivät alkoholin turmelemat aikuiset ja pohjoisen Suomen jatkuva valottomuus. Itselläni on heikkous säröllisiin lapsuustarinoihin; ja sellaisten lasien läpi katsottuna Franzénin esikoisromaani oli kuin vastaus alituisen hyvän kirjan kaipuuseen.

Ennakko-odotuksia jatkolle latautui. Samoilla silmillä -romaanissa Pete on päässyt teiniksi. Nyt tihkuu nyrkkeilysalissa hiki ja oksennus ja matematiikan tunnit ovat toisella tavalla lahjakkaan pojan alituista piinaa. Nuo kompuroinneista kasautuvat vuodet, elämän rankin oppikoulu teini-ikä, antaisivat loistavat mahdollisuudet revitellä epävarmuudella, epäonnistumisilla ja ensirakkauden palolla, mutta Peter – mitä tapahtui? Yrititkö liikaa peitellä, sitä mikä oli tosi, etkö löytänyt kipuilullesi oikeita sanoja, missä ovat ne nuoren Wertherin kärsimykset, joista me kaikki tahdomme palavasti lukea, semminkin kun kyseessä on yksi Suomen lahjakkaimmista ja pidetyimmistä näyttelijöistä?

Elokuvallisuus, jonka on täytynyt muokata Franzénia kirjoittajana, väijyy teoksen taustalla. Kirja on täynnä pieniä kohtauksia, vilkaisuja, joissa siirrytään jopa saman aukeaman sisällä Petestä äitiin ja äidistä isään. Sillä Franzén on toki saanut viikon mittaiseen aikajaksoon vaihtelua ja rytmiikkaa, mutta lukijana tunnen olevani kuin heittopussi, joka ei saa levähtää missään näkökulmassa. Minua katkonaisuus ikävä kyllä haittasi.

Mutta olen armollinen. Peten lähtökohdissa on rankkuutta ja rankkuuden keskellä toivoa ja paljon ymmärrystä. Isän itsemurhayritys ja oma putkayön kokemus on asetettu valoisiin raameihin, eikä niillä ole lähdetty teatraalisesti mässäilemään. Asiat vain ovat ja tapahtuvat, ja niistä selviää. Franzén on myös vahvimmillaan omaelämänkerrallisessa tilityksessään, kun hän kuvaa nyrkkeilysalin veljeyttä ja vapautta tai teini-Peten ja papan kunnioittavaa suhdetta. Myös orastava ihastus hieman vanhempaan ja ronskiin Tupuun kipinöi, vaikkei kerronnallisella tasolla sytykään roihuksi. Näissä otoksissa kaikuu kirjailijan omin ja persoonallisin ääni. Valitettavasti ääni tahtoo muutoin siellä täällä hukkua ponnettomiin ilmaisuihin, keskeneräisen tuntuisiin tilannekuvauksiin tai pahimmillaan lopussa äidin irrationaaliseen päätökseen lopettaa suhde senhetkiseen poikaystäväänsä. Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Ilkka Kuosmanen kirjoitti aikoinaan arvostelussaan osuvasti näin: Peten äidin nahkoihin asettuminen ei suju aivan yhtä kitkattomasti. Varsinkin kirjan lopussa hänen toimintansa motivointi jää hataralle pohjalle, aivan kuin kirjoittajalta olisi loppunut aika kesken. (Savon Sanomat 21.9.2013)

Niinpä. Ja tämä kaikki sai minut lukijana hieman surulliseksi. Kas kun minä haluan rakastua, minä haluan hurmaantua, minä haluan, että hurma pysyy, minä katson röyhkeästi, että minulla on siihen oikeus. Samoilla silmillä jätti minuun etäisiä, viileitä kohtia; tarina ei tullut iholle asti. Lohtua viluuni sain onneksi kauniista murteesta, joka puhalsi lempeää lämpöä ja teki samalla henkilöhahmoista todellisempia persoonia.

   ”Kuuleppa sie, Pete. Miten mie tämän sanosin… Siehän tiiät, että urheiluhommat on minusta tähellisiä hommia ja nuorela miehelä niitä häätyy ollakki, muuten sitä keksii kaikenlaista kujetta ja ilikeyttä, jota ei joskus saa millää korjattua. Urheilu on parempi homma ko yksikkään kaupungila ja kavuila kulijailu. Vai mitä?” pappa aloittaa.
   Minä nyökkään ja odotan tulevaa. (s. 199)

Kotimaisen kirjallisuuden omaelämänkerrallisille teinikuvauksille ainakin Kauko Röyhkä ja Olli Jalonen ovat tehneet sen, minkä itse olisin tahtonut tehdä, jos olisin kirjoittajana niin nero. Röyhkällä on samaa, kielellisesti vaatimatonta ilmaisua kuin Franzénilla, kun taas Jalosen omintakeinen puhetyyli jättää vahvan muistijäljen. Röyhkä ei – kuten ei Franzénkaan – pröystäile kielen koukeroilla, mutta siitä huolimatta hänen Väldensä puhkuu nuoruuden vimmaa, finnejä, epävarmuutta ja anarkiaa paljon voimallisemmin kuin Pete. Olisin niin toivonut Peten kurottelevan samoille korkeuksille kuin Välde ja Jalosen O, mutta ehkä nyrkkeilyhanskat kädessä on vaikeampi taistella matkalla kohti edessä häämöttävää aikuisuutta. 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kirjoja ja tunteita

Tiedätkö sen tunteen, kun on aloittanut uuden kirjan ja tietää ensimmäiset 10 sivua luettuaan, että nyt sitä viedään, tämä se on kirja? Minun kirjani. Tunne on korvaamaton, koska sitä ei yksinkertaisesti voi kokea jokaisen lukemansa kohdalla. On vain niitä muutamia kultasuonia. Sitten täytyy hiljentää, lukea vaikka vain sivu päivässä, ettei suoni tyrehdy liian nopeasti. Loppuminen on pieni tuska, periksi antamista välttämättömälle. Ero synnyttää kysymyksiä. Löydänkö vielä uuden, koska se tapahtuu, ja entä jos seuraavalla kerralla kyseessä onkin vain huijaus eikä tunne kestäkään puolta väliä pidemmälle?

Hofburgin palatsi ja Itävallan
kansalliskirjasto, Wien
Minulle tällaisia kihelmöintiä aiheuttavia kirjoja ei ole ollut lukuisia, mutta muutamia. Tunnetielle minut on useimmiten vienyt kotimainen tarinankertoja, vähintään skandinaavinen. En kai ole vieraanpelkoinen ja mukavuudenhaluinen: lähellä on helpompaa?

Joka tapauksessa yhteistä kaikelle tuntemiselleni on se, etten osaa eksaktisti selittää, mistä hyvän lukemisen tunne johtuu. Ei näillä kirjoittajilla ole välttämättä mitään yhteistä nimittäjää, jos se ei sitten ole vire jonkinlaisesta lohduttomuudesta ja samanaikaisesti käsikynkkää rinnalla käyvä toivo.

Se tunne tuli viimeksi, kun avasin Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Aivan kuin Jalonen olisi kirjoittanut kirjan juuri minulle. En pysty sanomaan kirjasta mitään negatiivista. Tiedostan lukemistunnetta syventäneen geometrisen läheisyyden: kirjan tapahtumapaikat Hämeenlinna, Parola, Hattula, Mierolan silta ja Hattulan kirkko ovat seutuja, joihin oman elämäni polut ovat läheisesti haarautuneet. Jalosta ennen Turkka Hautalan väkevä esikoisromaani Salo ja jo ylistämäni Rauhalan Taivaslaulu saivat sukkani pyörimään lukemisen nautinnosta. Aki Ollikaisen Nälkävuosi on myös ollut minulle tärkeä tunnekirja.

Kun aloitin Maria Jotunin Huojuvan talon, olin jonkin verran skeptinen etäisyydestä, jonka aika oli tuonut minun ja kirjailijan elämän väliin. Pelko oli turha, sillä Huojuva talo on kestänyt aikaa paremmin kuin ehkä moni muu klassikkoteos. Romaani on intensiivinen, lohduton, piinaavakin, mutta jo lukemisen aikana minua suututti eniten se tosiasia, että kirja oli loppuva. Se oli vain hetken lainaa.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli oli muistaakseni onnellinen sattuma alennusmyynnistä. Kyseinen teos voitti v. 2002 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon, enkä yhtään ihmettele miksi. Romaani on mielestäni turhaan vaiettu salaisuus Suomessa. Oodeja ja ylistyslauluja se ansaitsisi. 50- ja 60-luvun Osloon sijoittuva veljeskertomus on kaiken 900 sivun arvoinen, mutta turha odottaa auvoisen iloista tarinaa. Kysyttäessä nimeäisin todennäköisesti Velipuolen yhdeksi parhaista kirjoista, mitä olen lukenut, vaikken oikeastaan osaa taaskaan selittää miksi.

Pohjoismaisten rajojen ulkopuolella mieleen tulee voimakkaimmin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Todella taiten käännetty teos vei mystiikkaansa heti mukaan. En kertaakaan lukenut tekstistä kahden erilaisen kielikulttuurin hiertävää rajapintaa, mikä monesti ahdistaa minua lukiessani käännöskirjallisuutta. Kyse ei ole niinkään kääntäjän käännöskrampeista tai kehnoista lauserakenteista; kyse on vain simppelisti siitä, että kulttuurit eivät käänny kielen tasolla koskaan sataprosenttisesti toiseksi kieleksi. Vaikka lauseet Istun ja kirjoitan / Jag sitter och skriver/ I’m sitting and writing / Ich sitze und schreibe ovatkin kaikella neljällä kielellä yksi ja sama asia, kun puhutaan juuri tällä hetkellä tapahtuvasta aktista, ja natiivit ymmärtävät lauseiden sisällön todennäköisesti aivan samalla tavalla, se ei tarkoita näiden kielten kääntyvän aina yhtä täydellisesti tarkoittamaan juuri samaa kuin lähdekielessä. Kaunokirjallisuuden kääntäjien työ onkin vivahteiden välittämistä. Suomenkielistä käännöskirjallisuutta lukiessani huomaan joskus miettiväni, olisiko suomalainen kirjailija voinut tuottaa juuri tuon saman virkkeen, vaikka virke sinänsä ei sisältäisi minkäänlaista virhettä tai edes epäsuomalaista rakennetta. Tällä tavalla lukeminen on paitsi rankkaa myös hidasta – ja toki aivan turhaa. Tuulen varjossa onnistuin kuitenkin olemaan vapaa moisesta tyhjänpäiväisestä pohdinnasta.

Kaiken tämän onnen vastapainoksi on kirjoja, joiden hypetystä ja hehkutusta ei tavoitakaan. Kirjasta ei tule minun kirjani. Sen ehkä lukee loppuun ja unohtaa pian, tai pahimmassa tapauksessa kirja jää kesken. Näitä minulle onnettomia tulee nyt äkisti mieleen ainakin Finlandia-palkitut Lundbergin Jää ja Carpelanin Kesän varjot. Molemmat jäivät puolitiehen pöydälle ja unohtuivat seuraavien seikkailuiden viedessä huomioni. Bo Carpelanille olen ajatellut antaa uuden mahdollisuuden, sillä epäilen silloista lukumoodiani vain vääräksi. 
Mutta miksi en tavoittanut Jäätä, lähinnä pitkästyin, miksi lie en päässyt Lundbergin luodoille ja saanut pappilan tunnelmasta kiinni – se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Jos joku haluaa auttaa sen ratkaisemisessa, otan hyviä vinkkejä vastaan.

Tai sitten tyydyn minulle jaettuun vaunuun literaalisessa tunnevuoristoradassa. Kaikkia kirjoja ei vain ole kirjoitettu minulle.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Laulu rakkaudelle

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013
284 sivua

Olen tyypillinen tapakristitty. Kuulun kirkkoon, ja käyn kirkossa oikeastaan vain tilanteissa, jotka liittyvät ihmisen elämän tärkeimpiin muutoksiin: häät, hautajaiset ja ristiäiset. En ole uskovainen, enkä hae kriisitilanteissani lohtua Jumalan sanasta. Suhtaudun myös epäluuloisesti uskonnollisia lahkoja ja uskonliikkeitä kohtaan, koska en individualistina koe, että jokin yhteinen, ylempi tekijä voisi määrittää sitä, millaisia valintoja ihminen saa omassa elämässään tehdä – lain ja yleisen moraalikäsityksen asettamia rajoja tietenkin lukuun ottamatta. Siksi olen suhtautunut myös lestadiolaisuuteen tietyin varauksin.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu saa kuitenkin minut näkemään asiat hieman toisin. Tai näkemään uskomisen ja nimenomaan Jumalaan uskomisen ymmärrettävänä, hienona asiana, joka saattaa parhaimmillaan antaa ihmiselle siivet selkään ja voimaa rakkauteen, perheenä olemiseen ja loska-arjessa jaksamiseen.

Minustakin olisi hienoa täyttää pakastimeni rakkauden pullapitkoilla ja mangojuustokakuilla, tehdä talvella lumienkeleitä puhtaanvalkeaan hankeen lasten kanssa ja nauttia oranssiruutuisen sohvan upottavasta ja puhdistavasta sylistä. Niin usein monet tärkeät hetket elämässä uhrautuvat kuitenkin johonkin paljon itsekkäämpään ja kiireisempään. Asioihin, jotka tekevät loppujen lopuksi minusta minut.

Taivaslaulu on järisyttävä lukumatka. Yksinkertaisesti ilmaistuna se on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, rakkaustarina. Moniulotteisella tasolla se on kuitenkin ylistyslaulu perheyhteydelle, perinteille ja ihmiseen syvälle juurtuneelle oikeustajulle – mikä on yhdelle ihmiselle kohtuullista, miten paljon on tarpeeksi ja missä vaiheessa yksilöllä on oikeus tunnustaa yhteisön edessä, että tämä ruumis ei vain jaksa enempää.

Taivaslaulu saa lukijan punnitsemaan ennakkoluulojaan, näkemään oman ahdasmielisyytensä mutta samalla vahvistamaan sitä tunnetta, ettei yksikään uskonnon nimissä tehty ihmisen vapauden ja valinnanmahdollisuuden alistaminen saa olla oikein. En tarkoita, että Taivaslaulu olisi ristiriitainen tarina; se on itse asiassa hämmästyttävän ymmärtävä ja salliva teos, joka ei syytä ketään tai mitään mutta herättää väistämättä lukijassa paljon surua, epätoivoa ja ehkä hieman kiukkuakin. Viljasta ja Aleksista on pakko pitää. Heidän viattomuutensa on heidän vahvuutensa. He eivät missään nimessä ole yksinkertaisia laumasieluja. Heidät sulkee sydämeensä mielellään kuin parhaat ystävänsä.

Rauhalan täydelliseksi hiotulla – vaiko hiomattomana raakatimanttina syntyneellä – kielellä on tähän suuri osuus. Itken Viljan ja Aleksin lasten surua, heidän äidinkaipuutaan kuin kyse olisi omastani, Viljan romahtamista ja raikkaimpiensa jättämistä sen vuoksi, että Rauhala on pistänyt kaiken kivun kirkkaan puron lailla soljuvaan tekstiin ja arkisiinkin sanavalintoihin. Niistä hän on rakentanut kielen, jossa on looginen kielioppi, sanajärjestys ja semanttinen taso; kielen jota lukijan ei tarvitse kääntää. Se vain on ja avautuu:

Pelkään katseita, jotka kohdistuvat minuun. Jokaiselle vastaantulijalle haluaisin sanoa näin: Voi älä katso kehoani, älä tee siitä laskutoimituksia, älä käännä katsettasi välittömästi pois, kun minä katson sinua. Minun hauras pesäpuuni tarvitsee turvan ja rauhan. Minne lintuseni laskeutuvat laulamaan, jos minä kaadun? Lahokannon kainalossa on kylmä nukkua. (s. 134)

Vaikka romaani on niittänyt kehuja juuri runollisesta kielestään, tasapainottavat tekstiä silloin tällöin kuin suorat litteroinnit lasten barbieleikeistä. Tämä tuo romaaniin lisää syvyyttä ja mielenkiintoa:

Nää nuket olis nyt lähössä matkoille. Jonnekin kauas. Ne haluais mennä barbien luo, ku ne olis menny viettämään talvea Las Palmasiin, muttei ne kuitenkaan uskaltas soittaa niille. […] Anniinan ja Katariinan pitäs pakata. Ne ottas vaan kesävaatteita, ku ne olis lukenu Kalevasta, että Las Palmasissa on plus kolkyt ja pelkkiä kumpupilviä. Hameita ja lyhythihasia. Shortseja ja bikinejä. Aurinkorasvaa ja pyyhkeen. Ne jättäs kaikki rumat vaatteet kotiin. (S. 152)

Nämä katkelmat tuovat leikin kautta heijastuksia toisenlaisesta elämästä. Barbiet ovat niitä, jotka tekevät mitä haluavat. Kyse ei ole niinkään Viljan ja Aleksin lasten leikkien toistamisesta lastenhuoneessa, vaan nämä luvut näyttävät uskossa olemisen todellisen puolen: siihen ei kuulu lomamatkoja, hiusten tupeerausta, Me Naisten lukemista tai korkkareissa läpi elämän kävelyä.

Rauhalan taika lienee siinä, miten hän on tavoittanut meidän kaikkien äitien tunteman arjen, uskontasosta riippumatta: lasten mielikuvitusmaailman ja leikkien riitatilanteet, alituisen syyllisyyden riittämättömyyden tunteesta, oman ajan kaipuun – vapaan naisen kaipuun, naisena olemisen erilaisuuden (on mollamaijoja, nukkeja ja barbeja). Aivan sama onko lapsia yksi tai neljä; omaatuntoa roikuttaa aina painava ajatus siitä, ettei kuitenkaan omistaudu tarpeeksi jälkikasvulleen, perheelleen ja samalla sille tärkeimmälle, itselleen. Tasapainon löytäminen vaatii työtä, jossa toiset onnistuvat paremmin ja toiset kompuroivat alati.

Romaanissa risteilevät uskon epäröinnin polut yhtyvät lopulta epilogissa kaivajanaisen metaforaan, joka on intensiivisyydessään puhdistava. Miten tästäkään vertauskuvasta en osannut lukea syyllistämistä, vaikka kaivajanaisen kaivaminen oli nimenomaan rumaa, ruumiillista työtä, joka lopulta vei kaivajan syvästä, pimeästä maakuopastaan lepoon sairaalaan pistävään valoon. 

Tämä kypsä esikoisromaani ei etsi syyttömiä ja syyllisiä, ei pistä hyvää ja pahaa vaakakuppiin. Ihailen Rauhalan kykyä; se on todellista humaaniutta tässä nykymaailmassa, missä oikean ja väärän täsmällisiä osoittajia on niin netti kuin naapurikahvipöytäkin täynnä.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kahville kirjailijan kanssa?

Oletko koskaan kuvitellut, millaista olisi istua kirjailijan kanssa iltaa kahvia tahi teetä juoden ja puhua kirjoista, kirjoittamisesta? Jos et siis satu tuntemaan ketään oikeaa kirjailijaa?

Kirjailijan kanssa -lukupiiri pääkaupunkiseudulla on uudenlainen keino tavata lempikirjailija ja mahdollisesti samankaltaisia kirjallisuudenystäviä kuin sinä sekä ruotia hyvän kirjan aikaansaamaa vaikutusta kimpassa. Toimittaja Meri Savosen ylläpitämä lukupiiri on jo ajatuksentasolla herkullinen: se kuiskii intiimistä ilmapiiristä, syvällisestä ajatuksenvaihdosta ja aivan oikeasta foorumista puhua lukemisen kokemuksesta. Sitten se vieläpä on sitä todellisuudessakin. Ei paha. Suorastaan kaunis kulttuuriteko.

Savosen lukupiiri sai alkusysäyksen viime vuoden puolella, kun kävi ilmi, että lukupiireille olisi kysyntää. Mutta tällä kertaa mukaan otettaisiin myös itse tekstintekijä. Kävin tutustumassa lukupiiriin viime torstaina 26.2., kun kirjailija Juha Itkonen istui kahvipöytään Nuoren Voiman Liiton tiloissa Fredalla. Yleisöä – tai tässä tapauksessa toki keskustelijoita oli kymmenkunta. 

Juha Itkonen lukupiirissä 26.2.2015
NVL:n kirjastohuone, jossa kokoonnuimme natisevilla antiikkituoleilla soikean pöydän ääreen, on eittämättä täydellinen paikka lukupiirille. Olen itse istunut pari viikonloppua samaisessa tilassa novellikursseilla kirjailijoiden armollisessa opetuksessa. Tila on tihkunut taitavaa tekstiä, kohissut kulttuuria ja saanut pienen ihmisen sielun lentämään, joten penkkien osalta osasin odottaa oikeaa tunnelmaa.

Paikalle kokoontuneet lukupiiriläiset eivät jääneet tunnelman luomisessa toiseksi. Alkujää murtui tuolien mukana natisten Savosen vetämän kirjailijahaastattelun aikana. Savosella oli pehmeän rauhallinen ote asiaansa ja kiva taito tehdä tilanteesta leppoisa. 

Miksei tällaista ole kukaan keksinyt aikaisemmin vai olenko pimennossa jostakin jossakin? NVL:n oma Prosak-klubi on tuonut jo pitkään kirjailijan yleisönsä eteen iltaisin, ja ainakin Corona-baarin alakerrassa Dubrovnikissa järjestetyt illat olivat takavuosina varsin kivoja. Mutta niistäkin puuttui se jokin lopullinen rentous ja välittömyys. Kirjamessuilla ei taas voi kuvitellakaan tapaavansa kirjailijaa ihan oikeasti, vaikka tämän kirjafriikin lempitapahtumiin Helsingin messut kuuluvatkin.

Kirjailijan kanssa on kuitenkin juuri miltä se kuulostaakin. Olet pienessä tilassa kera kirjailijan ja ystävien. Vähän kuin Radio Helsinki, vain tekstien taajuudella. Pöydällä kahvia ja pullaa, ympärillä innostuneita ihmisiä ja tarkkoja korvapareja. Ja Itkonen siinä pöydän päässä ottamassa vastaan analyysejämme uusimmasta romaanistaan Ajo


Kun kirjailija avautuu


Kun on nähnyt Itkosen satapäisen messuyleisön edessä tai lukenut puolella silmällä hänestä artikkeleita naistenlehdistä, kirjailijasta on jo välittynyt miellyttävä kuva. Mutta Itkonen on taitava itsensämarkkinoija myös tällaisessa herkkyyttäkin vaativassa tilassa: hän on maagisesta kirjailijanaurastaan huolimatta innostava, mielenkiintoinen ja vilpittömän oloinen ihminen.

Itkonen kertoi ja puhui vuolaasti. Kuulijana on toki miellyttävää, ettei kirjailija ole vaivaantunut huomiosta ja avaa itseään pienellekin joukolle. Itkonen paljasti seuraavaksi suunnitteilla olevan jotakin muuta kuin perinteisen Itkos-romaanin ja kertoi halustaan kirjoittaa komediaa näyttämölle. Hän kertoi myös hieman hämmästyneensä Ajosta syntyneitä tulkintoja, joiden mukaan romaani mm. punnitsisi erilaisia suruja ja vertailisi sitä, millainen suru on oikeampi ja oikeutetumpi. Sitä Itkonen ei Ajolla ollut ajatellut edes sanoa. Mutta ei huolta; postmoderni reseptioteoria vapautti lukijan, sillä sen mukaan lukijalla on oikeus tulkita kirjoja omasta näkökulmastaan.


Haastattelijana Meri Savonen
Suosittelen Kirjailijan kanssa -lukupiiriä kaikille, joilla on halua purkaa kirjasydäntään ja rohkeutta uhrata siru ajatuksistaan meille muille mutta myös itse kirjailijalle. Ihmisethän tässä vain kohtaavat, ihanat, erilaiset ihmiset ja sanojen valkoisella ratsulla laukkaava kirjailijaritari – vai pitäisikö Itkosen ollessa kyseessä sanoa kuitenkin kitaravalleilla rokkaava kirjailijatähti?

Lukupiirin seuraava kirjailijavieras odottaa vielä vahvistusta, mutta seuraa tilannetta Kirjailijan kanssa -sivuilta.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Itkosen suru

Juha Itkonen: Ajo
Otava, 2014
283 sivua


Ensinnäkin Juha, pyydän anteeksi, että luin romaanisi Ajon välittömästi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jälkeen. Se ei ollut sinun vikasi, mutta se vaikutti arviointikykyyni.

Jokaisen luetun kirjan jälkeen lukijan tulisi voida pitää kirjallinen puhdistustauko, joka pyyhkisi värittyneen lukumuistin jälleen tyhjäksi tauluksi. Mutta sellaiseen ylellisyyteen vain harvalla on varaa tässä rajatussa maanpäällisessämme. Pelkään siis, että Taivaslaulun runollinen, satumainen kieli moukaroi minua lukijana Ajon kyydissä.

Olemme elämämme ja kokemustemme kireässä talutusnuorassa myös silloin, kun luemme. Kaikki se mitä olemme lukeneet kuljettavat tunteitamme ja lukukokemustamme, mutta myös kaikki se, mitä meille on tapahtunut siihenastisessa elämässämme. Jäin pohtimaan näiden kahden kirjan jälkeen tätä – miksi on näin? Miksi minä olen lukijana aina myös kokija, ihminen, jonka menneisyys kurkkii olkapäältä? Tyhjiössä ei tapahdu koskaan ainuttakaan tunnetta.

Minulle lukeminen on ennen kaikkea tunne. Hyvä kirjallisuus ei ainoastaan toimi lausetasolla ja rakennu kielen nerokkaasta, normejakin rikkovasta tai erityislaatuisesta tavasta käyttää kieltä. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se hapuilee lukijan jonkinlaista sensitiivistä hermostoa, löytää lukijan kokemasta yhteistä pintaa, jota koskettaa. Yksi tekijä tässä prosessissa on toki kaunis kieli, loput jotakin kielenulkoista ja subjektiivisempaa. Mitä lukijalle tapahtuu, kun hän lukee? Miksi se tapahtuu? Pidin Ajosta kyllä, mutta Itkosen parhaimpana en sitä missään nimessä pidä. Minulle se oli luultavasti Seitsemäntoista.

Traagisinta maailmassa on oikea elämä ja kohtalot, jotka ajavat ihmisen toisaalle, jonnekin ei-odotettuun. Niinpä Ajon koskettavin kohta löytyy viimeiseltä sivulta, kun Itkonen kertoo lyhyesti, varsin koruttomasti palan oman sukunsa historiasta, isovanhempiaan kohdanneesta auto-onnettomuudesta. Tämä kohta – ainoana kirjassa – nosti vedet silmiini. Se tunne, että tämä menetys on ollut joidenkin kohtalo todella. Ajon paikoin lohduton toivottomuus ja sivuilta tihkuva kaipuu jättivät valitettavasti jotakin vajaaksi, aivan kuin teksti ei olisi ihan yltänyt sinne, minne se kurotti. Romaanin parasta antia on kiistatta osin todellisuuteen perustuvat hahmot, Heljä ja Onni ja heidän kohtalonsa, jakamaton ja erilleen ajava suru, jonka käsittelemiseen pariskunnalla ei ole yhteisiä sanoja. Se miten Heljä kipuilee kiisseleidensä ja kaalilaatikoidensa keskellä ja Onni ajautuu puolestaan irtosuhteeseen, on täynnä tarkkaa ihmisyyden tutkiskelua. Me menetämme, emmekä voi sille mitään, mutta mitä sitten tapahtuu, riippuu kyvystämme käsitellä elämän perusoppia: mikään ei ole ikuista. Onnin epätoivoinen teko lopussa sinetöi Ajon teeman ja muodostuu romaanin kauneimmaksi virkkeeksi: 

Sillankaide antaa periksi kun Onni ajaa sitä päin, lentää oman pienen vankilansa sisällä kaiteen yli veteen, menettää iskun voimasta tajuntansa ja alkaa sitten vajota hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti pohjaa niin kuin kaikki raskaat asiat aina. (s. 267)

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja synnytti menestyksensä myötä kirjataivaalle keskustelun omaelämänkerrallisen tekstin luotettavuudesta mutta myös koskettavuudesta. Miksi sillä, mikä todella tapahtui, on enemmän voimaa kuin täysin keksityllä? Onko puhdas fiktio – kuinka surulliseksi tahansa synnytettyä – kuitenkin aina askeleen irti kirjoittajan kynästä ja näin lukijan tunteista? Onko totuus aina tarua ihmeellisempää?

Itkosen kynän jälki on ollut terävintä hänen kuvatessa rock-sukupolven ikävää kitaroiden ja tähteyden lavalle. Niin Ajossakin päiväkirjamerkintöjen Jouko, nuorena kuollut ja tulevaisuuden sankariviittaa harteillaan kantava poika, joka nousee kirjan kaaresta esille kuin Feeniks-lintu tuhkasta, on kaikessa naiiviudessaan sydäntäsärkevän todellinen hahmo. Joukossa on pala meitä kaikkia teininä, sitä loputonta hapuilua ja epävarmuutta, joka oli samaa 60-luvulla kuin 20 vuotta myöhemminkin.

Sen sijaan Ainon ja Piin parisuhdekipuilu on tästä menneisyyden kehyskertomuksesta irrallinen, miltei väkisin istutettu. Sen lukeminen oli paikoin vaivaannuttavaa. Siinä missä Heljän kipu tuli esille tekoina kangaspuiden hakkaamisesta koiran ampumiseen, Ainon tuskaa ja pakoa on selitetty liikaa. Siitä huolimatta en lukijana ymmärrä, mikä hänen hätänsä oikeastaan oli. Liekö tässä se Itkosen sanoma? Millainen suru on tarpeeksi suuri, jotta sen saa huutaa maailmalle? Miten paljon enemmän painaa oman lapsen ennenaikainen kuolema, jos toisessa vaakakupissa on menestyvän, mediaseksikkään pariskunnan toisiinsa tylsistyminen ja syntymättömät lapset? En suostu hyväksymään Piin ja Ainon tarinaa suvun yhteisen jaettavan surun jatkumona Heljän ja Onnin tragedialle.

Zum guten Ende: Heljän ja Onnin surun otan lähelle sydäntäni, ja pidän sitä siellä hetken. Sitten jatkan matkaani, luen uusia kokemuksia. Kiitän Juha sinua siitä, että tapasi kertoa kohtaloita on minun sukupolveni ääni, eikä äänessäsi ole mitään vikaa. Loppujen lopuksi kaikki lukeminen on ikuista vuoropuhelua tekstien, lukijoiden ja kirjoitetun kesken, etkä sinä kirjailijana voi sille mitään.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Prologi

Hyvä lukijani, kuka oletkin, tervetuloa huolimattomien unelmieni seuraan! Tämä blogi on alku tekstin hurmalle, joka on riivannut minua aiheena jo aivan liian kauan. 

Huomasin jossakin vaiheessa nauttivani kirjallisuuden selittämisestä - tai sen yrittämisestä - ja kirjojen tulkinnasta, mutta minulla ei ollut niinkään aikaa tai tapaa tehdä sitä ystävieni kanssa. Ymmärsin blogin ylläpitämisen olevan jonkinlainen vaihtoehto. Toinen merkittävä lähtökohta blogin synnylle on myös pitkäaikainen harrastukseni, luova kirjoittaminen. Jos pystyn yhdistämään tässä nämä kaksi asiaa, luetun pohtimisen ja kirjoittamisen, minulla on täydellinen uusi harrastus syömässä muutenkin vähäisiä vuorokaudentuntejani.

En siis ole enkä yritäkään olla ammattikriitikko, kun puhun lukemistani kirjoista tai kirjallisuudesta. Lukeminen herättää minussa tunteita, ja tätä tunneskaalaa aion todennäköisesti revitellä blogissani. Suhteeni kirjallisuuteen on muokkautunut osin opintojeni vuoksi (olen opiskellut mm. yleistä ja germaanista kirjallisuustiedettä), mutta myös oma kirjoittamiseni on vaikuttanut lukemiseeni ja siitä syntyviin ajatuspyrähdyksiin. Tiedän miten järkyttävän vaikeaa on saada sanotuksi sanottavansa - ja sittenkin kaikki riippuu vastaanottajasta.

Kesti kuitenkin kuukausia ennen kuin ajatus tästä blogista siirtyi teoksi. Jos Aina joku kesken kuvaa suhdettani kirjoihin, kuvaa se myös elämääni ylipäätään: en tee asioita hetken mielenhäiriöstä valmiiksi enkä seuraa satunnaisia oikkujani saman tien. Olen ikuinen projekti-ihminen; aina joku kesken. 

Jos päivityksiini ilmestyy jossakin vaiheessa aiheita, jotka eivät liity ankarasti kirjallisuuteen, sallittakoon sen verran vapautta pienelle ihmiselle. Maailmassa on kuitenkin paljon muutakin ihmeellistä: on musiikkia, matkoja, keikkoja ja kankaalle heijastettuja tarinoita.

Kommentteja otetaan vastaan, ystävät! Wonderful things will happen!

PS. Kuvat sivuillani ovat omia, jollei toisin mainita.