perjantai 15. syyskuuta 2017

Romaani perheestä, uskosta ja menettämisestä

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena, 2017
279 sivua
Lainattu kirjastosta

Joka kerran yhtä hämmästyttävää lukea esikoisromaaneja, jotka eivät ole ainoastaan kielellisesti taidokkaita vaan joiden tarinallisuus ja rakenne ovat myös juurevia ja kokonaisia. Siellä täällä on jo kuulunut kehusanoja Ben Kallandin esikoisesta Vien sinut kotiin. Itse bongasin kirjan keväällä Atenan syysuutuuskuvastosta ja laitoin heti varaukseen, sillä romaanin asetelma ja tematiikka kiinnostivat.

Vien sinut kotiin on mieleenpainuva ja voimakas lukuelämys monestakin syystä. Se kertoo uskonnollisen perheen kohtalosta, lapsista jotka katoavat maailmasta tai maailmaan, perheestä jonka sisäinen rakkaus joutuu koetukselle ulkoisten impulssien vuoksi.

Keskiössä on sisaruksista Markus, joka kertoo asiat kuten hän ne muistaa. Markus on muuttanut jo nuorena Yhdysvaltoihin ja katsoo kolmenkymmenenvuoden päästä takaisin koto-Suomeen ja muistoihin, joita elämä itäisessä Helsingissä ja Porkkalanniemen kesäpaikassa on synnyttänyt. Hän on uskonnollisen järjestönsä palveluksessa New Yorkissa ja luonut uransa rapakon takana niissä tehtävissä. Vaikka fyysinen yhteys sisaruksiin on katkennut, henkinen yhteys on jäänyt kytemään jonnekin sisuksiin. Sisaren Sofien kuolema lennättää Markuksen Suomeen, ja tarina alkaa.

Ben Kallandin vetovoimainen perhekertomus retrospektiivisine osuuksineen tuo parhaimmillaan mieleen suomenruotsalaisten perhekuvausten ja tarinallisuuden sankarin kotimaisella kirjallisuuskentällä, Kjell Westön. Kallandin lause on niin kypsä ja vahvanmakuinen. Vaikka se on yhtäältä usein tapahtumasidoksinen eikä niinkään lyyrisen kuvaileva, on se hyvin elämäntäyteinen, tarkka ja huippuunsa hiotun makuinen. Kallandin lukeminen on myös nostalgiatrippi saaristoelämään, vaikkei sellaista olisi itse elänytkään. 

Vien sinut kotiin -romaanissa on kertoja, johon haluaa luottaa ensimetreiltä ja jonka kyytiin istahtaa nautinnosta kehräten. Romaanin kirjaimellisesti jäätävä aloitus naulaa tuntemuksen; se on yksi parhaimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa lukenut. Hyvän olon tunteesta ei tarvitse päästää irti kertaakaan. Tässä on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista esikoisista.

Sinä yönä, seistessämme jäällä, kaikki värit olivat samaa sävyä, alumiinia ja harjattua terästä, ja pakkasessa tuntui, että koko maailmankaikkeus pidätteli henkeä. Se yö ei tietenkään ole tämän kertomuksen kronologinen lähtöpiste. Se on kuitenkin hetki, johon huipentui kaikki siihen asti tapahtunut ja josta kaikki seuraavat tapahtumat ovat lähtöisin. (s. 11)

Kallandin tarinassa on kaksi juonta kuljettavaa maisemaa: klassinen musiikki ja uskonnollinen yhteisö. Molemmat maailmat kirjoittaja hallitsee hävyttömän hyvin. Kallandin tapa kuvata perheen Ellen-siskon viulunsoittoa ja poikkeuksellista lahjakkuutta ovat juuri sitä itsekin: poikkeuksellisen lahjakasta – ja niin, uskottavaa. Vastakohtaisuutta vapaalle taiteelle ja Ellenin soittamiselle Kalland tuo kireiden sääntöjen uskonnollisesta yhteisöstä, jota ei nimetä kirjan alussa lainkaan vaan jonka mahdollinen tunnistaminen jää lukijan tehtäväksi. Vasta varsin myöhään tulee maininta Vartiotorni-lehdestä, ja yhteys Jehovan todistajiin luodaan.

Koska tämä on Markuksen tarina, on romaani jaettu neljään osioon hänen naistensa mukaan. Nämä naiset ovat ne, jotka ovat merkinneet miehelle tai muuttaneet häntä eniten: sisar Ellen, kielletty rakastettu Allison (suhde avioliiton ulkopuolella), aviovaimo Debra ja lapsenlapsi Ruby. Näiden naisten kautta katselemme Markuksen elämää. Romaani tarttuu myös aihioon muistamisesta; nämä ovat vain Markuksen muistoja, ne eivät ole totuus sen enempää kuin valettakaan. Kertoja alleviivaa, että muisti on niin tahallaan kuin puhtaasti vahingossakin pettävää – kuten me kaikki hyvin tiedämme.

Niin kuin yleensä, kun ajattelee menneitä aikoja, yksityiskohdat sulautuvat yhteen. On vaikea sanoa, koska mikin asia tapahtui. Joistakin asioista on jäänyt vain hämäriä muistoja, kronologia ja vuosiluku ovat kadonneet muistin syövereihin.
    Joskus muistaa väärin. Muistelen, että Carolalla olisi ollut ruudullinen mekko yllään, kun Ellen löi päänsä, mutta eräs valokuva todistaa, että ruutumekko hankittiin vasta seuraavana vuonna.
    Joskus muistan tietyssä tilanteessa otetun valokuvan, mutta olen unohtanut, mitä ottohetkeä ennen tai sen jälkeen tapahtui. Aina en tiedä, muistanko tapahtuman vaiko vain hetkestä otetun valokuvan, muistissani ne ovat sama asia tai ne korvaavat toisensa.
(s. 92)

Ben Kallandin kerronnan ote ei lipsu. Se on vaikuttavaa tarkkuutta. Romaanin teemat syleilevät suuria aiheita, mutta kirja pysyy lämmittävän lähellä lukijaa ja vaatii pitämään henkilöhahmoista, koska he ovat yhtä inhimillisiä, väärässä tai oikeassa kuten jokainen meistä.

Yksi asia on kuitenkin Kallandin kannalta todella harmillista. Hänen kakkosromaaniinsa latautuu jo vuorenkorkuisia odotuksia; Kallandilla on isot omat saappaat täytettävänä. 

torstai 7. syyskuuta 2017

Ja minä täytyin valosta

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
S & S, 2017
204 sivua
Saatu lahjaksi


Jo kirjan nimi säväyttää, verbin passiivimuotoinen höpsö monikko, jonka soinnussa on jotakin naiivia, lapsenomaista. Nimen perusteella pidän kirjasta heti.

Kun luin Stormin esikoisen, minä täytyin valosta. Sanat syttyivät sisälleni myrskylyhdyn lailla, ne valaisivat mieleni kaikki kellarit. Tuli kivusta lämmin olo, kuin kellahtaisi hyvin hyvin väsyneenä viileisiin vastapestyihin lakanoihin omassa sängyssä, kaikkialla pimeää ja sitten saa luvan nukahtaa.

VALVE

Suljetut silmät:
pääsen mihin tahansa
paikkaan haluan.

Minulla kestää
päättää mistä unelmoin.
Tunnit kuluvat.

Olen vilkaissut
tuhat eri satamaa
ja lähtenyt taas.

Aamu lähenee,
enkä ole ehtinyt
valita unta.

(s. 41)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on hyvin omaääninen, originelli ja riipaisevan kaunis tarina lapsuudesta, kun isä on käärme olohuoneessa ja äiti varoo astumasta käärmeen hännälle tai edes varjolle. Silja ja Santtu oppivat kävelemään kotona seinän viertä ja katsomaan alituisesti jalkoihinsa. Äiti saa kunniansa nyrkin kautta, ja tätä Silja, lapsista vanhempi, häpeää: Minä vihaan äitiä kun se on niin heiveröinen.

Isovanhemmat ovat jännittämisen arjessa yksi lohtu, mutta lukijalle näytetään, kuinka hekin ovat omalla tavallaan vinksallaan ja onnettomia: Eeva-isoäiti hekumoi ajatuksella, että Veijo-isoisä kuolisi, koska tämän miehen vuoksi Eevan elämä on jäänyt kokematta.

Ja sitten on Mervi, äidin ihmeellinen sisko, joka on perheetön ja villi, tuhmakin sillä tavalla kuin vain vapaa aikuinen nainen uskaltaa olla. Kaikkien näiden vinoutuneiden aikuisten kautta Silja ja Santtu katsovat maailmaan ja etsivät vääristymien läpi selkeitä näkymiä.

Stormin kieli käy ihon alle, ampuu valollaan suoraan sydämeen. Se on yhtäältä proosaa lapsen viattomasta näkökulmasta, toisaalta loruja, runoja ja lapsen hassuja sepitesatuja. Ääneen pääsevät aikuisetkin. Ääniä myös sekoitetaan keskenään, kuin istuisit huoneessa kuuntelemassa perheenjäsenten salaisimpia ajatuksia, jotka erehdyksessä lausutaan ääneen. Näistä kaikista komponenteista syntyy kirkkaasti viiltävä kertomus pienen yhteisön sisäisestä eriarvoisuudesta ja väkivallasta, viimeistä pistettään myöten surussaan kaunis ja puhdas, minut täysin lumonnut kirja. Se joka nostaa sisäiset karvat pystyyn, se joka puistattaa vähäeleisellä täsmäkielellään.

Lasten pärjäämisen yrittäminen on niin kipeää, että lauseet synnyttävät mieleen todelliset lapset, jotka muuttavat minuun asumaan:

Ohitan isän eteisessä. Olen menossa ulos ja isä on tulossa sisälle. Meidän hihat suhahtaa toisiaan vasten. Haluan olla mukava kunnon poika ja puhella reippaasti isän kanssa. Keksin kysyä näkyikö variksia.
   Ajattelin että se on hyvä kysymys aikuiselle, mutta isä katsoo mua, näkee hölmön ja kysyy hä.
(s. 150)

Haluan heti rakastaa näitä lapsia, pelastaa heidät kirjan sivuilta lähelleni, kehua heidät useasti päivässä ja piilottaa syliini, jotta heidän ei tarvitsisi enää koskaan katsoa vääristymiä ympärillään. Minun tulee niin paha olo katsoessani miten kirja pahoinpitelee Siljaa ja Santtua, että melkein haen keittiöstä sakset ja leikkaan lapset tarinasta irti.

Se miten vahvasti Storm sitoo kielellään lukijan lapsen maailmaan, on hämmästyttävää ja pelottavaa. Miten se valaiseekaan, vaikka lähes itken. Löydän pieniä yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni, ja vaikka ne ovat niinkin mitättömiä kuin vesipisaroiden kilpa auton ikkunassa, tunnen kuinka sanat ovat kirjoitettu juuri niin, että minä katsoisin niitä tarkkaan.

Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Loppujen lopuksi on puhdas arvoitus, millainen vaikutus milläkin kirjalla lukijaan on. Kuka täyttyy mistäkin valosta ja miten. Miksi minulle juuri tämä, en ehkä edes tarkalleen tiedä, mutta otan lahjan onnellisena vastaan. Se että lukiessa tuntee kipua on oikeastaan upeaa.

***

Lämmin kiitos Ompulle kirjasta! 

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Keski-ikäisen miehen elämänkolmio

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena, 2017
243 sivua
Omasta kirjahyllystä


Keski-ikä on kamalaa. Älkää ikinä tulko keski-ikäisiksi, vaikka vanhenisittekin. Keski-ikä on vähän kuin kirosana, synonyymi kaikelle tylsälle, menetetylle, harmaalle ja juhlien loppumiselle. Se on kuin niiden parhaiden bileiden viimeinen tunti, kun suurin osa vieraista on jo lähtenyt ja pöydillä on enää popcornin muruja ja tyhjiä viinipulloja. Istut vielä pöydässäsi etkä tiedä minne lähteä ja ennen kaikkea: kenen kanssa.

Keski-ikäinen poikamies on tietysti vielä kamalampi ajatus, kuin pelkkä keski-ikä. Jotakin on mennyt pahasti pieleen; mies ei ole päässyt juhlista kotiin kenenkään kanssa – koskaan.

Mutta kuulkaa, Jussi Huhtalalla on teille hyviä uutisia. Niin ikävältä kuin äskeinen uhkakuva kuulostaakin, siitä voi sentään kirjoittaa vetävän ja – todellisuuttakin peilatessaan – hauskan romaanin. Huhtala, itse keski-iän kuninkuusluokassa (s. 1966), kirjoitti esikoiskirjaansa Ukkosenjohdatin nelikymppisen Eero Perälän tarinan.

Eero on naimaton, juuri parisuhteensa päättänyt it-alan nörtti (sekin vielä!), jonka elämä koostuu hyvistä elokuvista, yhdestä läheisestä lapsuudenystävästä, ex-tyttöystävän merkityksettömistä puheluista, työpaikan ikävistä kollegoista ja niin, nuoruusmuistoista. Niitä ovat luokkatoveri Raiden kohtalo ja 9 vuotta vanhemman Simo-veljen maailmankatsomuksen alla kasvaminen. Sitten Eeron arkikaavio murtuu, kun hän tapaa kirjastonhoitaja Annin ja kokee ensimmäistä kertaa sielunkumppanuutta tuntematonta ihmistä kohtaan.

Episodi-lehden toimituspäällikkö Jussi Huhtala nostaa Ukkosenjohdattimellaan tavallisen ihmisen parrasvaloihin ja valaisee sympaattisella valollaan pienissä kuvioissa liikkuvan miehen sielunelämää. Riemullista kyllä, Huhtala on armollinen päähenkilölleen eikä muovaa Eerosta reppanaa tai säälittävää kelkasta putoajaa. Eero Perälä on matemaattisesti lahjakas, oman arvonsa tunteva ihminen, joka nousee tavallisen miehen tavalliseksi kuvaksi. Elämä on välillä yksinäistä ja ankeaa, mitä sitä glorifioimaan. Eero on eräänlainen ukkosenjohdatin lähimmäisilleen: kun ympärillä riehuvat muiden elämän myrskyt, seisoo Eero paikoillaan ja eliminoi pahimmat iskut.

Eeron arki täyttyy harhakuvitelmista, kun hän epäilee sairastavansa jotakin vakavaa tautia, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Luulotautinen Eero hakee itseltään itselleen huomiota, mikä tekee hahmosta entistäkin hellyttävämmän. Lukija tunnistaa kuitenkin keski-iän tuomat tupaantuliaiset: liikkumattomuus ja päätetyö alkavat väsyttämään, keho ei ole enää kuin parikymppisellä. Kuolemaksi sitä ei voi kutsua, vielä, vaikka  Eero tietää paremmin:

Seuraavana yönä näin unta, että heräsin ovelta kuuluvaan koputukseen. Kävelin unisena avaamaan. Ovella seisoi Kuolema.
  ”Olen tullut hakemaan sinua”, Kuolema sanoin.
    Miehellä ei ollut viikatetta tai kaapua, mutta tiesin kuka hän oli. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen pukuun ja näytti virkamieheltä.
    ”Tämän täytyy olla erehdys”, sanoin. ”Olen menossa huomenna naimisiin.”
    Unessa minulla oli morsian, vanha luokkatoverini Kristiina, jonka vieressä istuin ensimmäisellä luokalla.
(s. 68)

Mutta rakkaus voi pelastaa kuolemaltakin. Koskaan ei ole liian myöhäistä olla ihminen ja tuntea, kertoo Huhtala. Kun Eero tapaa Annin, muuttuu moni pieni asia Eero elämässä suureksi. Ikävästä työstä tulee vastenmielistä, sillä rakastuneen valo valaisee sinnekin, minne ei omassa elämässään ole halunnut katsoa. Huhtala seuraa kuitenkin tässä rakkaustarinassa sellaista polkua, mikä ei amerikkalaiseen tv-sarjaan kelpaisi mutta sopii suomalaiseen sielunmaisemaan hyvin. Enempää en tarinasta kerro. Lukekaa itse.

Jos Ukkosenjohdatin on tarina kohtaamisista ja rakkaudesta, on se tarina siis elämästä noin yleensä. Pääsääntöisesti kun elämässä on kyse kolmiosta, jonka kulmat ovat rakkaus, muut ihmiset ja kuolema. Kaikki muu on toisarvoista.

Aina junassa istuessani mietin niiden ihmisten kohtaloa, jotka näkyivät ikkunasta. Keski-ikäinen tuulipukuinen mies, joka ajaa mopolla. Pikkupojat, jotka pyöräilevät. Mummo, joka kantaa kauppakassia. Millaisia noiden ihmisten elämät mahtavat olla? Mitä heidän päivänsä piti sisällään? Ja miksi ajattelin näin aina junassa? Miksei sellaista tullut mieleen muualla nähdessäni tuntemattomia ihmisiä? (s. 100)

En tiedä, Eero, mutta tämän pyyhkäisevän kohtaamisen tuntemattomien kanssa olen kokenut minäkin. Ja ajatellut samoin. Ehkä se on universaali ajatus, nähdä ohikulkijat ja ymmärtää, että heilläkin on taakkansa ja onnensa, yhtä henkilökohtaiset kuin sinun ja minun. Ja ne kaikki, painolastit ja kevyet ilon kuormat, tekevät meistä meidät. Olemme Eero oleellisimman äärellä. Me olemme Eero kaikki kuin nuo sinun ja Jussin kirjan kansi (Elina Warsta!): liuta rivissä seisovia ihmisiä kuin koululaisia luokkakuvassa.

Ukkosenjohdatin on hyvin ja vahvasti kirjoitettu romaani miehestä, joka potee keski-ikää mutta ymmärtää rajansa. Jos me jokainen emme ehdikään tässä elämässä tavoitella menestystä ja mainetta, riittääkö meille pieni elämä ja mitä sillä loppujen lopuksi teemme? Jos emme mitään, korkeintaan otamme lähtöpassit tympivästä työstä, onko se miehen riittävä mitta? Huhtala sivuaa esikoisellaan samaa olemista kuin Jarmo Ihalainen Mitä miehen pitää -romaanillaan viime vuodelta. Ukkosenjohdattimessa on lämpöä ja inhimillisyyttä kerrakseen, ja se on varsin kelpo romaani aloittaa kirjailijan ura. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

***
Kuvittaja Elina Warstan jälleen niin lumoavan taidokas kansi sisältää mukavan tehtävän lukemisen ohella: Etsi kannen henkilöt ja eläimet romaanista. He kaikki ovat siellä.

***
Huhtala kertoo itse esikoisensa muovautumisesta mielenkiintoisesti ja valaisee yhden kirjoittajan ja yhden kirjan syntymisen taustaa blogissaan. Keski-ikäinen mies ei kirjoittanutkaan romaania keski-ikäisenä, vaan tarinalla on pitkät juuret ja prosessi on yhden elämän – ja monen hylkykirjeen – mittainen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Kevyttä ylipainoa

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga, 2016
158 sivua
Lainattu kirjastosta

   Uneksin kaukomaista mutta sentään aika laiskasti, olenhan analyytikko, hygieenikko ja araknofobi. Olisi toisaalta hienoa päästä vaikka safarille. Kaikki ne eläimet! Mutta toisaalta – kaikki ne eläimet. Minulla on vaikeuteni banaanikärpästen, vaapsahaisten ja hämähäkkien kanssa, joten saattaisin safarilla menettää kirja-alalla ja nykyään jossain määrin julkisuudessakin tunnetut tavaramerkkini eli itsehillinnän ja vakaan älyllisen tasapainon. Televisiossa ja kirjoissa Afrikan öiden sirinä ja suhina vaikuttaa romanttiselta ja jännittävältä. Kyllä minä kuitenkin tiedän että yksikin epämääräinen suhahdus pimeässä huoneessa Afrikan uumenissa pilaisi koko yön. Jos vuoden on ympäröity verkolla, niin mitä pirua siellä verkon toisella puolella on. (s. 11-12)

Kaisa Haatanen on vaikuttanut viime vuosiin asti kustannusmaailmassa siellä toisella puolella. Nyt hän on itse julkaissut kaksi leppoisaa, hauskuuttavaa kirjaa naiseudesta ja kypsän iän sinkkuudestakin. Kirjat eivät tietenkään ole kirjoittajan omasta elämästä, vaikka niiden päähenkilö Tytti Karakoski erehdyttävästi Haatasta itseään muistuttaakin.

Viime vuonna julkaistu Ylipainolisämaksu keskittyy esikoisen (Meikkipussin pohjalta) jälkeen matkusteluun, sen suomiin iloihin ja ihmeisiin. Perheettömän perhe on koko maailma (tai ainakin Eurooppa), ja kun ei tarvitse miettiä lasten futistreenejä tai leipomisia koulun tapahtumien buffetiin, voi vaikka hetken mielijohteesta pakata laukkunsa ja rientää hyvien ystävien kanssa viikonloppureissuun. Elämä on aina jonkinlainen matka, Haatanen julistaa, mutta älkää erehtykö ottamaan tätä naista ihan tosissaan.

Kuten esikoisessaan myös tässä kakkosessa saa hymistellä ja naureskella niin naisena kuin ihmisenä olemisen sietämättömyydelle. Meikkipussi ei minulle ollut ihan niin herkullinen kokemus kuin tämä toinen, vaikka koomisuus ja haatashuumori jatkaa samalla nokkelan näppärällä linjallaan. Ylipainolisämaksu on universaalimpi, tekee yksityisestä yleistä, sillä jokainen meistä on matkustanut jonnekin, vaikka edes Suomessa.  

Koomisuus syntyy tilanteista ja hieman vinksahtaneesta näkökulmasta, jolla minäkertoja maailmaa(nsa) tarkastelee. Itselleen on hyvä nauraa, koska silloin ainakaan ei loukkaa ketään muuta. Oikeasti hauskoja, naisten kirjoittamia kirjoja on kotomaassamme liian vähän, joten Kaisa Haatanen on tervetullut lisä markkinoille. Kirjojen mukava koko myös helpottaa niihin tarttumista; ne ovat kätevä valinta reppuun ja reissuun.

Toisaalta Haatasen huumorissa on myös palanen totuutta. Elämä on usein jännittävämpi kaukaa tai vähintään lasin takaa katsottuna, samoin matkustaminen. Unelmien matkakumppania ei ole olemassa, ja parhaasta lapsuuden ystävästäkin voi paljastua kahdenkeskisellä matkalla outoja puolia. Matkustaminen vaatii hyviä hermoja tai parhaillaan jopa niiden puuttumista, jolloin kaikenmaailman pikkuseikat eri kulttuureissa eivät pääse niin ärsyttämään.

Vaikket olisi keski-ikäinen sinkku, tämä kirja saattaa naurattaa ja viihdyttää. Toki se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos siis sinulla on lapseton ystävä, tuttu, sukulainen tätä ikäryhmää ja joka ei ole tiukkapipoista mielensäpahoittaja-mallia, tämä kirja on oiva lahja – myös niille, jotka eivät kirjojen kansia kauheasti availe.

Kirjallisuuden tarkoitus ei voi olla aina valistus vaan joskus myös vapautus. Viihdyin hyvin Ylipainolisämaksun seurassa, vapaana raskaista ajatuksista ja ilahtuneena hauskasta naiskirjallisuudesta, jonka kieli on vieläpä siistiä ja rikasta. 

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lähimmäisenrakkautta takapenkillä

Laura Lehtola: Takapenkki 
Otava, 2017
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta

Aurinkotuolissa lojuessa voi joutua sadettajan kynsiin...

Mikä yhdistää parikymppistä nuorta miestä, joka on syrjäytymisvaarassa, 17-vuotiaana raskaaksi tulevaa lukiolaistyttöä ja keski-ikäistä työkkärituulaa, joka on tasaisesti naimisissa tasaisen Topinsa kanssa?

Heistä kukaan ei ole taatusti kirja- tai leffakankaan sankarihahmo, vaan pikemminkin jokainen on naurettavuuksilla tökitty stereotypia. Tiedättehän te ne keski-ikäiset tädit, joiden eväsleipien välissä on tuttavallista juustoa ja kurkkua ja jotka leikkaavat hiuksensa kätevään paplarikampaukseen? Ja ne huolimattomat, yksinkertaiset teinitytöt, jotka eivät osaa pitää tavaraansa piilossa tai hurvitellessa huolehtia asianmukaisesta ehkäisystä? Entä sitten syrjäytyvät luuseripojat, joita ei kiinnosta mikään eikä ainakaan työ, koska siinä pitää vastineeksi suorittaa?

Nyt näitä antisankareita yhdistää ainakin Laura Lehtolan Takapenkki, joka on kuin modernilla autobaanalla kaahaava kulmikas, mattamaalattu Fiat Uno toinen etuovi klommollaan.

Lehtolan esikoinen parin vuoden takaa, autoteema-aloitus Pelkääjän paikalla on ehdottomasti yksi suosikkiesikoisistani; siinä on jokseenkin kaikki maku elämästä yksissä kansissa: kirpakkaa, kuplivaa, kyyneltä ja kuolemaa. Ja nasevaa dialogia! Siirryttäessä takapenkille ovat koomiset näkymät autossa vinksahtaneet lähes satiirin puolelle ja lukijan mukanahengittäminen muuttuu hervottomaksi hymistelyksi, hohotukseksi ja hihitykseksi. Lehtola nousee kakkosellaan kotimaisen huumorikirjallisuuden (anteeksi kenties alentavankin kuuloisesta lajityypittelystä) yhdeksi johtavista naiskirjailijoista, Miina Supisen helpommin käsitettäväksi kumppaniksi ja Miika Nousiaisen vastakappaleeksi (paitsi että Lehtola on parempi).

Takapenkkiä ei ole syytä lukea kuin Lehtolan esikoista. Päähenkilöinä pyörivät nyt työvoimatoimiston virkailija Tuula, hänen toivoton asiakkaansa Aleksi ja tälle raskaaksi tullut nuorikko Elina, ja taustalla häärii Tuulan pedanttimies Topi, antisankarien antisankari hänkin. Hääriipä kovasti taustalla myös yksi supermummo.

Kenenkään persoona ei kohoa siitä mielikuvasta, joka heistä heti alkuun annetaan: Tuula on virkaintoinen tosikko, Aleksi terävä-älyinen koulupinnari ja Elina rahalla kasvatettu teiniäiti. Kehitysromaania ei siis heidän kohdallaan odotettavissa, mutta se tekeekin Takapenkistä niin sympaattisen ja huolettoman luettavan. Lehtola tekee selväksi, että nyt mennään ränttätänttä eikä rakkaat lukijat tarvitse yhtään pingottaa. Ja kuitenkin, jossakin sivujen syövereissä meitä halataan, rakastetaan ja paijataan päähän, sillä Lehtolan huumori ei naura ikävästi sodanjälkeisen sukupolven tuulapirjoille tai teinimutseille. Se nauraa inhimillistä naurua, jossa kaiken käkätyksen alla on silti lämpöä ja sanoma siitä, että joinakin päivinä me kaikki olemme kuin nämä antisankarit (minä olen ihan varmasti vähän tuula, jotten toisinaan jopa topi!).

Kolmikkoa yhdistää kidnappaus, joka tapahtuu oikeastaan vähän vahingossa. Sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella. Se on tarinan kliimaksi ja ei ole; kidnappauksen jälkeen romaanin paras kutina hellittää, mutta sitä ennen on kyllä hyvän olon hormonit päässeet jylläämään. Takapenkki on nautinnon kirja, koska sitä lukiessa voi kerrankin keskittyä vain lukemiseen ja heittää analyysianturat niskalepoon.

Älkää käsittäkö väärin. Ei kirja silti ole pelkkää slapstickiä vailla sydäntä. On Lehtolalla agendansa. Miten se itse kullekin avautuu, riippuu lukijasta. Koska kirjan sydän on se mummo, lusmuilevan ja äidittömän, isättömän Aleksin ainoa aarre. Isoäiti, joka on täynnä anarkiaa ja kuria. Sillä kurilla Elsi Sahanen (tuo nimi!) pistää järjestykseen niin lapsenlapsensa kuin yhteiskunnankin. Elsi Sahanen kohoaa Takapenkin odottamattomaksi tähdeksi, tuo kulisseista nouseva kaikkien rautamummojen kirkas esikuva.

Lehtolan taito on kirjoittaa näistä stereotypioistakin inhimillisiä. Vaikka tällä lukijalla napsuivat välillä kynnet joidenkin hahmojen saamattomuuden takia, on hyvä ymmärtää, että Lehtola tykkää heistä kaikista kovasti, seisoo enkelinä antisankariensa takana. Kyllä he pärjäävät, sittenkin kun takakansi suljetaan ja pelleily on ohi.

Vielä muutama sana kielestä. Se on eittämättä yksi romaanin isoista iloista. Hauskuudessaan se on hiottua, hiottunakin hauskaa. Sillä tavalla alleviivaamatta, hei nyt me kaikki n-a-u-r-e-t-a-a-n! Ihan vain kuin ohi mennen Lehtola huvittaa.  

    Kun oli pikkujantteri, meillä oli vielä oranssi sähkövatkain. Mummi oli voittanut sen vuonna -75 osuuskaupan avajaisista. Sillä on yöpöydällä kehystettynä valkoreunainen mustavalkokuva, jossa se hymyilee sähkövatkain sylissä kaupan edessä kuin moottorisahamurhaaja.
    Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja.
(s. 75)

Meillä on Kyröä, Hotakaista, Nousiaista, Tervoa, Terrasta, Tammista, Paasilinnaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen aina ihmetellyt, mikseivät naiset kirjoita enemmän pilke kynänkulmassa. Huumori on vaikea tyylilaji. Saattaa mennä joiltakin lukijoilta ohi. Sekö naisia estää vai olemmeko me todellakin se vakavampi sukupuoli? Äkkiseltään tulee Supisen ohella mieleen toki mainio Taina Latvala, kaikkien viiskymppisten sinkkukuningatar Kaisa Haatanen ja pari kotimaista Bridget Jones -haamua ns. chick litin puolelta, mutta muita huumorinaisia en tähän hihitykseen nyt kotikentältä keksi.

Parasta Takapenkissä on se, ettei se ole huumoria huumorin vuoksi. Se on huumoria rakkauden takia. Kaikki tässä romaanissa sittenkin rakastavat läheisiään. Nyrjähtäneesti takapenkiltä kuikuillen, sen klommoisen kärryn uumenista. Ei mersu-rakkautta, ei kiiltäviä audeja. Tuula, työlleen antautunut ja kidnapattu virkailija työkkäristä tietää sen näin katsellessaan kidnappaajaansa Aleksia ja tämän nuorikkoa Elinaa:

    Asiakas on hämmästyttävällä tavalla luonteva ja läsnä. Hakee tytölle vettä ja lueskelee Wikipediasta ääneen tyttöä huvittavia faktatietoja. Pakko myöntää, etten ollut tähän ikään mennessä tiennyt sinivalaan peniksen olevan kaksimetrinen.
    Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa.
(s. 264)

Tuula, me tarvitsemme sinua! 

****
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.