torstai 20. heinäkuuta 2017

Kun maistuu kielessä aika

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos, 2017
188 sivua
Lainattu kirjastosta


Kun Pertti Lassilan kirjoihin käy käsiksi, kannattaa unohtaa hoppuilu, hillitön pyrkiminen jonnekin. Kohti kirjan loppua toki mutta ei ole mikään kiire. Lassila kirjoittaa kuin mennyt maailma olisi edelleen läsnä, harsomaisena viittana harteilla, huokaus korvan takana, digitaalinen tiktak häipyy ja kaappikello alkaa naksuttaa. Kun Lassila kirjoittaa, on aina kesä, talvellakin. Raukea, nautinnollisesti venyttelevä kesä.

Armain aika, Finlandia-ehdokkaaksikin kohonnut Pertti Lassilan edellinen romaani, oli sykähdyttävä tuttavuus. Rakastuin heti. Vaikkei minuun aivan ensimmäisenä rauhallinen tekstilaji tehoakaan, Lassilan laveeraamassa maailmassa on jotakin sellaista, mikä saa miltei kyyneleen silmäkulmaan. Saa kaipaamaan aikaa, jota ei ole, jossa ei itse ole voinut olla mukana.

Juuri ilmestynyt Kesän kerran mentyä ei tästä poikkea, vaikka Armaimmalle ajalle se kuitenkin minun mittatikullani häviää. Nyt on siirrytty Hankoon, pitsihuviloiden ja valkoisen kesän kaupunkiin ja vuoteen 1916. Elsa on töissä Belvedere-ravintolassa tarjoilijana. Kesäkausi lähenee loppuaan, ja eräänä päivänä tytön reitille astuu Einar-niminen nuori mies. Lopputarina on jo monta kertaa taiteessa ennenkin kirjoitettu. Syntyy Taimi-vauva, jonka elämä keskittyy myös Hankoon, kunnes toinen maailmansota muuttaa kaiken.

Ainekset yllä saattaisivat synnyttää yksityiskohtien täytteisen lukuromaanin uuden ajan rannikko-Suomesta, vähän enemmän sellaisen kuin Katja Kallion samaan kaupunkiin sijoittuva Säkenöivät hetket, mutta Lassila muovaa Taimin tarinasta eteeristä, rauhassa etenevää kerrontaa. Ei dialogia, ei räiskintää, ei tarkkoja kuvauksia sodasta ja sen hirveyksistä. Kesän kerran mentyä katsoo ihmiseen, sisälle mietteisiin, ajan käsitteeseen ja rakentaa raameja yhden naisen elämälle. Taimi kasvaa isättömänä ja myös lopulta äidittömänä hauraaksi mutta päättäväiseksi naiseksi, joka ei tyydy siihen mitä elämä sattuu jakamaan. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa sitä, ettei tunne juuriaan. Minäkuvasta puuttuu astinlauta. Rakkaus äitiin on kuitenkin aina jossakin mielen sopukoissa:

Kukat puutarhassa ja lokit ja pääskyt taivaalla olivat silloinkin, kun äiti eli ja katseli. Näkikö hän ne samalla tavalla kuin minä, koska ne ovat samanlaisia, vaikka eivät samoja. Näkikö hän, miten meri siinsi, ja kuunteli aallokon loisketta luotoihin, kun käveli rannoilla kesäpäivin. Ajatteliko hän samoja ajatuksia kuin minä. Mitä hän minulle puhui, kertoi ja näytti, mikä oli parasta, minkä hän tiesi ja tahtoi lapselle, mutta lapsi unohti sen, mitä kukaan muu ei voinut antaa. (s. 51-52)

Kielen herttainen naiivius ja lauseiden vanhentunut sanajärjestys siirtävät ajatukset pakostakin lähes sadan vuoden päähän tai Suomi-filmin kulta-aikaan. Lassilan teksti maistuu pumpulimekoilta ja naisten kesävalossa lainehtivilta hiuksilta. Sota ei Taimia poliittisesti kiinnosta, vaikka sen vaikutukset näkyvät kaikkialla, niin Hangossa kuin Helsingissäkin, jonne tyttö on muuttanut opintojen perässä. Taimi on kuin irti ajastaan, jota pakon vuoksi joutuu elämään.

Lassilan romaanien hienous lieneekin juuri kielen vanhahtavuudessa, sen viattomuudessa. Nyt ei piirretä Westön tavoin vahvaa epookkia, mutta siitä huolimatta Lassilan kirjoilla on vahva menneen ajan nostalginen leima. Jo nimikin, Kesän kerran mentyä, vihjaa tähän.

Lassilan tyyliin joko sulaa tai sitten ei. Vaikka Armain aika vaikutti itseeni vahvemmin, Kesän kerran mentyä lunasti odotukset: kirjailija ei ole luopunut ominaispiirteistään, kielestä jossa maistuu aika.

Muistot eivät ole haalistuneiden valokuvien kaltaisia, joihin aika on pysähtynyt ja ihmiset kivettyneet kuin trilobiitit kaupungintalon portaissa. Muistoilla on mielessä tilansa, jossa värit, tuoksut, maut, tunteet ja toivo vihannoivat kuin kukat ja puut Eedenin puutarhassa eikä aika, joka vie lapsuuden, nuoruuden ja voiman vuodet ja painaa jo vanhuuteen, voi niitä kuihduttaa. (s. 114)

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kurkistus yhden kaupungin sisälle

Sakari Fen: Avoimien ikkunoiden kaupunki - Amsterdamin sivukujilla
Atena, 2017
156 sivua
Lainattu kirjastosta


Humallun Amsterdamin ajattomasta syksystä. Seesteisyys limittyy kosteuden väliin, naapuri arvioi illan kajossa lepakon mustarastaaksi, omenapiirakan tuoksu nousee uunista lomaltapaluun haikeuteen. [...] Amsterdamin sadunomaisuus piilee punaharmaisssa sävyissä. Ja muistoissa. Niissä se on kauneimmillaan.

Kirja on kuin pieni runoteos. Pehmytkantinen, herkkä. Sen kannesta katsoo kuuluisa Vermeerin helmikorvakorutyttö, joka on päivittänyt itsensä: käynyt shoppailemassa Kalverstraatilta farkut ja jakun. Vanha mennyt maalareiden maa on yhdistynyt moderniin kulutusyhteiskuntaan.

Sakari Fen on Amsterdamissa asuva suomalainen, joka debytoi muutaman vuosi sitten tarinakokoelmallaan Munavalikoima. Hän on sosiaalialan pätkätyöläinen ja puhuu kotikaupungistaan 30 vuoden kokemuksella. Pienessä uutukaisessa Fen raottaa verhoja, joita tämän kaupungin asukkien ikkunoissa ei kuitenkaan ole – amsterdamilaisella kun ei ole mitään salattavaa. 

Fen on kirjoittanut Avoimien ikkunoiden kaupunkiin turisteille tutun rennon kaupungin uuteen kuosiin: Fenille Amsterdam ei ole värikäs kanavien kaupunki ja yksi vapaamielinen punaisten lyhtyjen mystinen kuja. Hänelle kaupungista on tullut sielu, runo ja punatiilinen seinä, jonka keskellä tuuli puhaltaa mereltä armottomasti vihmoen. Se myös näkyy kirjassa, rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne kaupungin kanssa, joka perusturistille on kanava-ajeluja ja coffee shoppeja.

Mutta näinhän se on kaikkialla: kaupunki saa todelliset kasvonsa vasta, kun siihen luo suhteen ja suhteesta tulee elämisen myötä arkinen. 

Fenin kirjassa ei ole kyse matkakirjasta, jonka kanssa voisi suunnistaa jännittäviin, vain paikallisten suosimiin kapakoihin ja hengittää kujia, joita massat eivät kolua. Tämä kirja on kuin proosamuotoinen runoteos ja tuttua kuvastoa pilkkova päiväkirja kaupungista, jonka taloihin kätkeytyy persoonia, outolintuja, kylähulluja, tarinoita ja historiaa. 

Fenin kieli tavoittelee paikoin runoutta ja jää toisinaan myös siksi etäiseksi, arvoitukseksi. Kirjailija puhuu joskus ihmisistä passiivissa ja kolmannessa persoonassa viitaten ehkä näin myös itseensä. Sen tavoittaminen on toisinaan hankalaa – kuka puhuu ja kenestä on nyt kyse? Fen kirjoittaa toki ihmisistä myös nimillä ja ihmisistä, jotka jäävät vaille nimeä, vaikkapa aukion laidalla asuvasta naisesta, jonka arkeen kurkataan. Tästä syntyy päiväkirjamainen, intiimi tunnelma. 

Fen kurkottelee kohti Amsterdamin ydintä, joka kasvaa vanhoissa puissa, rakennuksissa ja paikoilleen kiinnittyneissä ihmisissä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman siistimistä ja ryhdistämistä tekstiin. Vaikka kokonaisuus on kaunis pikku kirja, jää se toisinaan liian etäälle lukijasta, joka ei voi kokea Amsterdamia koskaan samoin. Intiiminen jakaminen on toki vaikeaa. Levoton, romanttinen sekavuus – sitähän se rakkaus parhaimmillaan on – syntyy myös hypyistä historiasta nykyhetkeen, faktasta mietelmiin, anekdootteihin ja tunnelmakuviin. 

Mutta toisaalta: juuri se on tämän pienen kirjan hienous. Että se on omanlaisensa, tunnekuohuinen, ei matkakirja vaan tunnustus ja henkilökohtainen paljastus. 

Se hiipii pinnan alle ja inhimillistää Amsterdamin elottomat rakennukset ja puut:

Kanavien varsille istutetut jalavat ovat kovia jätkiä. Kadut revitään auki kerran viidessä vuodessa. Kaapelit täytyy uusia, viemäriverkosto tarkastetaan. Raskas liikenne jyrää päivittäin ahtaassa ydinkeskustassa, kuka sellaista olisi 1600-luvulla osannut kuvitella. Betonilasti, muuttolasti: juuret eivät vähästä hätkähdä. Jalavat kestävät kolhuja, jopa juurien luonnotonta jakautumaa. Juuristo kasvaa yksipuolisesti, pääasiassa talojen puolella, kun vieressä vastaan tulee kanavan tiilimuuri. (s. 74-75) 

Jos suunnittelet matkaa kyseiseen kaupunkiin, ota tästä pieni eväs vaikkapa lentokonelukemiseksi.

torstai 22. kesäkuuta 2017

YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine


Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969

Ostettu divarista

    Yhtenäisyys on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun. Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen, miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
    Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?

Kun villi 60-luku kääntyi kohti loppuaan, purjehti tuon ajan hipsterien aate, beat-sukupolven lohduton ääni Amerikasta viimein piskuiseen Suomeenkin. Turkulaisen underground-runoilija Jarkko Laineen väitetään olleen kyseisen kulttuurimuodon airut. Beat-kirjallisuuden jenkki-isien rooleissa patsastelevat sellaiset suurnimet kuten Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William ”The Naked Lunch” S. Burroughs.

Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.

Olen bloggaajana mukana YLEn 101 kirjaa -projektissa, joka tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Yli 80 kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.

Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm. Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.

Niin kulki Kolumbus on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja kävellään.

Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän. Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa. Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös raa’aksi kieleksi.

Laineen nuoret

Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi? Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.

    Mieletöntä. En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja. Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta, ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)  

Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti huutaa?

Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.

Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!

– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää?
(s. 65)

Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi. / Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.

Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti.
Niin kulki Kolumbus on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että hankin käsiini John Krokidasin ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013), jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.

Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja löytämään jotakin uutta?

****************************************************************


Lisää YLEn Kirjojen Suomesta täällä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hyvä talvisota?

Philip Teir: Talvisota – avioliittoromaani
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2013
345 sivua
Lainattu kirjastosta

Määritelkääpä hyvä romaani. Tai määritelkää nyt ensin hyvä. Jos nimeämme tämän adjektiivin synonyymiksi tasokkaalle, kun puhutaan kirjallisuudesta, emme ole päässeet kirjasta pidemmälle. Jos oletamme kuitenkin rohkeasti, että tasokkuus on jonkinlaista suurta viitsimistä, yrittämistä synnyttää tarinan ja lukijan välille silta, jossa ajatukset kulkevat molempiin suuntiin, toden ja ymmärrettävän luomista, tunteiden välittämistä ja inhimillisyyden havainnointia, saatamme olla jo hieman pidemmällä.

Sitten tulevat kaikki lyyriset taikakeinot, kielen muovaamisen kyky, tyyli sanoa jo useasti ennen sanottu uudella, erilaisella tavalla, omaperäiset keinot venyttää kieltä kohti lukijan emootioita ja kipupisteitä. Se on vähän kuin pukisit jalkaasi lestiltään mukavat kengät, jotka vielä näyttävät törkeän cooleilta. Sanoilla on suuri vaikutus. Nämä keinot tekevät hyvästä kirjallisuudesta erinomaisen tai ainutlaatuisen. Ne ovat myös elementtejä, jotka useat lukijat pystyvät tunnistamaan. Se millainen vaikutus tyylikeinoilla kuhunkin lukijaan on, on tietysti jo sitten toinen asia.

Luettuani tämän kevään ehkä taidokkaimman kotimaisen romaanin, Katja Kallion Yön kantaja, ei hyvän kirjallisuuden rima sinänsä noussut, mutta ylärekisteriin syntyi uusia rimoja, joihin kaiken kotimaisen kirjallisuuden ei ole tarpeen yltääkään. Joskus hyväkin riittää.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (ruots. Vinterkriget) on hyvä romaani. Se on tarina, puhtaasti tarina juuri sellaisena kuin se on, ilman cooliutta tai glitteriä. Se ei ole poikkeuksellinen, ennen kirjoittamaton, mutta se on romaani niille, jotka haluavat kääntää sivuja ilman että ajatukset jäävät haahuilemaan sanojen kutomaan dramaattiseen verkkoon. Se on hieman suomenruotsalainen ja sympaattisen kotimainen. Molempia sopivasti.

Max Paul on sosiologian professori, joka täyttää 60 vuotta, ja on eksynyt työnsä ja avioliittonsa sokkeloon. Ulospääsyn etsiminen tuottaa miehelle päänvaivaa, ja lohdutus tuntuu löytyvän hänen entisestä oppilaastaan, nykyisestä toimittajasta Laurasta, joka aikoo tehdä Maxista jutun Helsingin Sanomiin. Lähentyminen nuoreen naiseen etäännyttää entisestään vaimosta ja samalla myös aikuisista tyttäristä. Talvisota on samalla kertomus näistä kahdesta naisesta, Helenistä ja Evasta, jotka elävät omaa etsikkoaikaansa, nuorempina kuin isänsä mutta eivät välttämättä sen onnellisimpana.

Teir kuljettaa eläkeikäänsä lähestyvän Maxin kertomusta vaivatta ja rytmikkäästi eteenpäin polkien. Näkökulmat vaihtuvat kaikkien perheenjäsenten kesken, mikä keventää lukemista ja lisää sen mielenkiintoa. Teirin ja hänet kääntäneen Jaana Nikulan selkeä teksti ei ponnisteluja vaadi; sivut kääntyvät huomaamatta ja matkassa on mukava olla. Jotenkin täysin turvallista.

Mutta mikä on se mahtipontinen talvisota, jonka mukaan Teir on kirjansa nimennyt? Termi viitannee kirjassa pariinkin tasoon, ja ajassa tarvotaan toki läpi talven, mutta sotaisat, vauhkot hevoset on tällä erää kyllä jätetty pilttuuseensa kauroja pureskelemaan. Teir kertoo varmasti ja elävästi, hän on tarinaniskijä, mutta kaiken kylmettävää, viimaista ja nälkäkurjuudessa riepottelevaa talvisotaa ei tästä porvarillisesta kirjasta löydy. En sano sen olevan välttämättä pettymys, ehkä pienoinen yllätys ja pikkiriikkinen harmistus. Jostakin syystä Teiristä on silti helppo pitää, vaikkei hänen suomenruotsalainen maisemansa ole kjellwestö-maustettua kaunopuhetta. Teir ennemminkin toteaa asiat kuten ne ovat, konstailematta.

Hänestä tuntui, että hänen oli päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Niinpä hän otti kengät ja takin ja avasi oven pihalle. Edvard, joka oli maannut koko illan lattialla uunin edessä, seurasi häntä. Valtaisa tuulenpuuska kohotti heidät melkein ilmaan ja sai Maxin takin lepattamaan. Satoi lunta. Tai pikemminkin pyrytti, voimakas myrsky raivosi pihan yllä, käänsi paljaat karviaismarjapensaat maata vasten ja muutti maiseman toisennäköiseksi. Selvimmin Max huomasi äänen, myrskyn pauhun, ja tuntui kuin hän olisi kuullut sen joka sävelen, pohjalla oli ulvontaa, keskirekisterissä suhinaa ja kaiken yllä ujellusta, joka puhdisti hänen ajatuksensa, enää ei voinut ajatella yhtään mitään. (s. 255)

Ei siis kannata säikähtää kirjan dramaattista nimeä; tämä kirja passaa kesäkeinuun ja laiturinnokkaan, kera kypsänpunaisten mansikoiden ja kahvikupin kaveriksi. Joskus on suorastaan riemullista lukea romaania, jossa ei tarvitse lumoutua jokaisesta kielen koukerosta vaan voi keskittyä tarinallisuuteen. Ehkä talvisota on hillityissä piireissä tällaista, hieman lakonista ja rauhallista, jäätävää mutta lamaantunutta. Itse olen tottunut niihin vauhkoontuneisiin sotahevosiin ja ärhäkkäisiin pistimiin tanassa (kielikuva saattoi mennä ehkä lähemmäs Ranskan vallankumousta, mutta ymmärtänette pointin).

Romaanin paras jännite hieman veltostuu loppua kohden, kuin aika tai ajatukset olisivat loppuneet kirjoittaessa kesken. Notkahduksista huolimatta Philip Teir on jollakin tapaa lumonnut minut. Ja vaikka se johtuisikin enemmän hänen ansioistaan loistavan Helsinki Litin luojana kuin tämän romaanin kirjoittajana, en malta odottaa hetkeä, kun pääsen lukemaan Teirin uusinta romaania Tällä tavalla maailma loppuu. Romaani, joka alkaa sanoilla ”Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta. Elokuu.” ei voi olla muuta kuin vähintään hyvä. Kainosti toivoisin, että enemmän.

Kirjailija Helmi Kekkonen luki myös Teiriä äskettäin. Lue miten hän ihastui tuohon uusimpaan ja Talvisotaan tästä ja tästä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Hienojen sävyjen värityskirja

Marko Annala: Värityskirja
LIKE, 2017
203 sivua
Lainattu kirjastosta

Yritän sanoa jotakin, mutta puheeni katkeilee, sillä koko kehoni tärisee kuin olisin paleltumaisillani. Olen upottanut kaiken tarmoni muuttoon, sysännyt tunteeni syrjään ja sen seurauksena syvälle kehoni sisään piilottamani suru on pingottunut kireälle kuin liian tiukalle viritetty kitarankieli, odottaen vain niitä muutamaa viimeistä viritystapin pyöräytystä, jotka katkaistessaan kielen päästäisivät sen viimeinkin vapaaksi.

Jossakin määrin pitää paikkansa, että menestys vaatii uhrauksia ja taiteilijoiden on elettävä poikkeuksellisen vaikea lapsuus kehittyäkseen kohti menestystä. Tietenkin riippuu taiteenlajista ja siitä millaista versiota omasta lajistaan kehittää, mutta ympäristöllä on kieltämättä monien muusikkojen elämässä ollut merkittävä vaikutus heidän uralleen. Kärsimyksen kautta voittoonko siis?

Menestyneen kotimaisen raskasmetalliyhtye Mokoman solisti Marko Annala ei totisesti ole poikkeus tässä tähtien joukossa. Lapsuuttaan ei voi valita, eikä todellakaan sitä, millaiseksi aikuiseksi se ja kokemukset kasvattavat. Monille muusikoille yksi lohduntie ovat alkoholi ja huumeet kuten vaikkapa brittiläisen The Cure -indiebändin pojille, mistä kertookin vasta myös Likeltä ilmestynyt loistava Cured-muistelmateos (tästä lisää myöhemmin). Toisille muusikoille lapsuuden kokemukset aiheuttavat masennusta ja mielenterveysongelmia. Tästä Annalan esikoisteos Värityskirja onkin hallittu ja tyylikäs puheenvuoro kotimaisen rock-kirjallisuuden saralla.

Mielenterveysongelmat koituvat usein juuri herkkien ja taiteellisten ihmisten kohtaloksi, eikä Annala kirjansa perusteella ole tästäkään poikkeus. Värityskirja on rehellisen avoin ja kaunokirjallisesti varsin eheä autofiktiivinen romaani, tarina siitä millaista on olla koulukiusattu poika ja kasvaa siltä maapohjalta yhdeksi Suomi-rockin legendoista.

Samalla se on katsaus kotimaiseen musiikkimaailmaan, jossa Annalan kaltainen absolutisti on harvinainen mutta myös ilahduttavan raikas poikkeus. Sitä kuvittelisi, että raskasmetallinen taide syntyy raskasmielisistä, kovista jätkistä, jotka sylkevät baarinnurkissa heikoimpien tuoppiin, eikä lyyrisyys ole heidän vahvin elementtinsä. Marko Annala piirtyy kuitenkin romaanissaan herkkämieliseksi, runolliseksi ja luontoa rakastavaksi mieheksi, joka on kaikkea muuta kuin turhantärkeä kukkopoika tunkiolla. Annala kirjoittaa itsensä niin poikana kuin vastuuta kantavana isänä ja äijärokin jumalana mieheksi, jonka sydän on paperinohut, rypistetty mytty, silmät hiljaisuutta ja metsänkahinaa rakastavan maalaisromantikon.

Ja Annala kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Ammattikoulussa hän kertoo saaneensa äidinkielestä aina heittämällä vitosia, mitään juurikaan tekemättä, kun muut aineet tuottivat kiinnostamattomuuden vuoksi vaikeuksia. Väristyskirjaa lukiessa tätä ei ole syytä hetkeäkään epäillä. Annalan teksti on kuin melodista, tarkoin punnittua rokkia, johon klassiset säväykset tuovat ikuisuutta ja nostattavat syntyneen musiikin keveisiin yläilmoihin. Äijä osaa sanat ja tunteet ja on saanut ne väritettyä esikoiseensa uskottavasti ja sydäntä riipaisevasti.

Koulukiusaamisen kuviot Marko Annalan nuoruudessa itäisessä Suomessa ovat fyysisesti rankempia kuin nykypäivänä tuskin voi olla mahdollista. Kovat jätkät pistävät hänet syömään vessassa välitunnilla muttereita, istuttavat vesilätäköissä ja lahjoittavat nyrkiniskuja kylkeen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tällaiseen ruumiilliseen kiusantekoon ole kukaan opettajista tai kumpikaan vanhemmista puuttunut, kaikkien auktoriteettien silmät ovat olleet 80-luvulla visusti kiinni. On kuin lukuisat pahoinpitelyt olisivat olleet vain Annalan omaa yksityistä todellisuutta, jonne muilta oli portit lujasti säpissä. Sen ymmärtäminen koskettaa ehkä Värityskirjassa eniten: kun lapsi jätetään kipuinensa niin yksin, ettei hänelle jää käteen muuta kuin lisähinnan maksu aikuismasentuneena.

Tämä romaani on vahva suositus lähes kaikille. Ei ole mitään väliä, millaista musiikkia itse kuuntelet, sillä tämä ei ole kirja rokista tai Mokomasta, tämä on kirja peloista ja niiden voittamisesta, itsensä rakastamisesta, omiin voimiin uskomisesta ja ponnistamisesta alustalta, joka imee sisuksiinsa kuin ahne suo. Annalan tarina on selviytymiskertomus täynnä toivoa ja osoitus siitä, että todellinen lahjakkuus löytää aina tiensä maaliin. Hänet masennuksen mustilta petolinnuilta pelasti musiikki, ymmärrys siitä, että hänen tiensä on kulkeva kaikesta huolimatta kohti tällaista pelastusta. Kun elämä on musta-valkoinen kuvakirja, Annala värittää sen lopulta itse mieleisekseen ja onnistuu löytämään todellisen minänsä.

Vaikka ajokortittomana en koskaan istukaan kuskin paikalla, tuntuu minusta ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että olen ottamassa ohjat käsiini. On alkamassa uusi aika, jollaista en ennen ole elänyt. Olisin rehellinen tunteilleni. En eläisi vain muille vaan myös itselleni. Avaan sivuikkunan ja työnnän kyynärpääni ulos. Näin kuuluu tehdä kun on täynnä itseään. Ja välillä on hyvä olla täynnä itseään. (s. 134)

Tämä kirja on myös tärkeä julistus niille nuorille, joiden valo on toivottomassa tilassa sammumassa, jotka on nujerrettu ja jotka eivät tiedä, miten pitää soihtu palamassa kun happea on enää vain vähän. Kiitos Marko Annala rohkeudestasi astua kirjallasi valokiilasta takaisin sinne pimeään, mistä olet rämpien mutta katkeroitumatta noussut.